VAPAUTEEN.
Sinä yönä soturi Arvo Partio luuli kuoleman varmasti tulevan, hän ikäänkuin tunsi sen kylmän henkäyksen kasvoillaan. Mutta seuraavana aamuna toteaa hän puoleksi ihmettelyllä, puoleksi tylsällä välinpitämättömyydellä vielä elävänsä. Ei hän siitä iloitse eikä sure — ei ole voimia kumpaankaan ja tuskat ovat turruttaneet kaikki vaistot. Hän on kuin viimeisillään kituva liekki lampussa, josta öljy on loppuun kulunut.
Hän tuntee rinnalla lepäävää kättä vasten sydämen verkkaiset ontot lyönnit, niinkuin levähtäisi se välillä ja taas väsyneesti alkaisi takoa tyhjää. Ei siinä elämänmehua liene enää jälellä kuin pisaroittain. Nuori lämmin veri ja elämänhehku valui hankeen — "kunnian ja vapauden puolesta", ajattelee hän heikolla hyvän tunteella ja hänestä tuntuu sillä hetkellä, ettei hänellä ole elämässä enää mitään, jonka takia tahtoisi palautua täältä kuoleman rajamailta. Hänessä vallitsee vain yksi ainoa voimakas tunne, johon hukkuu kaikki muu: ääretön viileä väsymys. Ajatus on kuin uponnut meren pohjaan, josta ei jaksa sukeltaa pinnalle. Pian uppoaisi hän itsekin ikuiseen hiljaisuuteen kuin pisara mereen.
Päivä kilostaa silmiin niin häiritsevästi. Hän kohottaa voimattomuuttaan vapisevan käden silmilleen varjoksi. Kuinka se käsi on kelmeä ja kuihtunut. Kun sitä katsoo vasten aurinkoa, näyttävät sormet vain heikosti vaaleanpunertavilta.
Kauankohan tätä vielä kestää? Ehkä iltaan. Monesko päivä lienee? — Ajatus ponnisteleikse väsyneenä liikkeelle. — Taskukirjastahan sen näen, muistaa sitten. Hän haparoi oikealla kädellään esille taskukirjan, hervottomat kädet vapisevat niin, että hän töin tuskin jaksaa kohottaa kirjaa näkösälle.
Mikä putosi? — Ajatus sukeltaa nuolena pinnalle. —
Hänen kielonsa. Ah niin — pienet valkeat kädet pistivät ne silloin lähtiessä napinläpeen ja raikas tytönääni sanoi: "tulethan sitten pian takaisin terveenä." — Voi — hän ei koskaan enää tulisi takaisin.
Ja silloin hän äkkiä tuntee väkevämmin kuin konsana ennen, miten ihanaa olisi saada elää nuorena, rohkeana ja voimantäytenä, jännittää jousensa ja heittää vasamansa kauas. — Oi niin, se oli myöhäistä nyt. Pian olisi kaikki ijäksi mennyttä.
Ja sanomattoman haikeamielen valtaamana painaa nuori poika silmilleen kalpeat sormensa kuihtuneine kukkineen ja itkee ensi kerran elämän suurta murhetta, särkyneitä toiveitaan ja menetettyä elämänlahjaa.
Mutta kevätaurinko lämmittää suloisesti. Kultaiset säteet tanssivat harmaalla veren tahrimalla takilla ja kalpeilla sormilla. Ne pujottautuvat sisälle, imeytyvät vereen, lämmittävät, sytyttävät hiipuvan elämänhalun ja toivon sammuneet tulet. — Ja hetken perästä nyyhkytys sisällä lakkaa ja kauniit surumieliset silmät saavat iloisemman näön.
Vähitellen valpastuu huomiokyky. Ensimäiseksi hän tekee sen havainnon ympäristössään, että jotain tavatonta on tekeillä. Naiset juoksentelevat edestakaisin haalieu kokoon tavaroita. Välskäri järjestelee lääkelaatikkoaan ja pariin kertaan näyttäytyy Turkiakin levottomana kulkien ulos ja sisälle.
Onkohan se vanki paran jo tyyten unohtanut? Minne ne lähtöä tehnevät?
Miten minun käypi? risteilevät ajatukset levottomina.
Taas tulee Turkia ovesta. Huomaa Arvon valvovan ja heti astuu luo sanoen huolestuneesti:
"Kun en saa mistään hevosta sinua kyytiin, vaikka kaiken aamua olen kysellyt. Jos vaikka antaisin oman ratsunikin reen eteen, niin eihän nämä pelkurit yksikään tohdi tulla kyytiin. — Ja itsenikin olisi vähän niinkuin huonoa lähteä, vai mitä?" naurahtaa lopuksi.
Istuu penkin päähän ja mietiskelee. Äkkiä napsauttaa iloisesti sormillaan:
"No, helsinki! Meneehän se tämän talon tyttö, ellei muut. Kyllä se toimeaa sillä yhtä hyvin kuin jollakin toisella. Pitää vain heti lähteä uhoon." — Hän touhuaa tiehensä sitä kyytiä.
Mutta Arvon silmiin kihahtavat kuumat vedet.
Koti, omaiset, ystävät — koko elämä, ihana elämänlahja! Annetaanko se hänelle todella uudelleen, toistamiseen?
Tietämättään hän on ristinyt kätensä ja katselee aurinkoista taivasta kirkkain kostein silmin, joissa tällä hetkellä heijastuu vain yksi ainoa voimakas tunne — rajaton kiitollisuus.
Vanha välskäri seisoo hänen vieressään ja katselee, miten aurinko valaa kultaista hohdettaan yli kalpeiden nuorien kasvojen. Sydämellään hän tajuaa, mitä pojansielussa liikkuu ja näkee hänen kasvoillaan heräävän elämänilon vienon kajastuksen. Vanha mies huokaa syvään ja raskaasti painuen mietteisiinsä.
Siinä tavottaa hänet Arvon katse eikä hoidokin silmä voi olla huomaamatta hoitajan sanatonta surumieltä. Kun on itse iloinen — niin iloinen, ettei ole ikinä voinut uneksia mitään sellaista onnentunnetta — tahtoisi olla hyvä toisille. Välskäri on ollut hyvä hänelle, Arvon tekisi mieli puhua siitä, ilahuttaa vanhaa miestä, mutta on vaikeata löytää sanoja. Hän tarttuu hoitajansa käteen — se on karkea, känsäinen työmiehen käsi — ja puristaa sitä sydämellisesti katsellen loistavin silmin toisen murhemielisiin kasvoihin.
Välskäri sivelee otsaansa ja ryähtelee. Sitten puhkeaa puhumaan ykskantaan.
"Mihin tämä rytäkkä päättynee lopulta? Sitä se on sitä samaa vallankumoushumalaa, joka silloin mennä keväänä meni niille kiivaimmille päähän. Eikä näytä selvittävän ja jos selvitäänkin, niin voi se maailma olla silloin toisen näköinen. Taitaisi taas kelvata tämä haiseva porvarillinen yhteiskuntakin. Vaan mennyt mikä mennyt —.
"Aina me äidin kanssa varottelimme vävymiestä ja poikaa. — Missä lienevät nekin? — Mutta milläpä niiden päätä käänsit, kun kerran vallan makuun oli päästy. Se oli sama, kun olisit yrittänyt huutaa kilpaa humalaisen kanssa.
"En minä näistä löyhötyksistä ole eläissäni perustanut, kun aina olen arvannut niiden päättyvän suohon tai umpikujaan, vaikka työläinen olen ja ammattijärjestöön olen aina kuulunut.
"Rupesivat sitten reutoamaan mukaan. Lopulta ihan vängällä vietiin. Niin kävin sitten kurssilla ja tartuin tähän työhön. Ei minun käteeni kivääri kumminkaan olisi noussut omaa kansalaista vastaan — vaikkapa porvariakin. Syytä niissä on niissäkin ja monta kohtaa olisi korjattava, mutta ei sentään verenviaksi asti. — Sitä minä tässä olen aaveksinut kaiken aikaa, että ne sitä lopultakin selvittäytyvät voiton puolelle, niillä kun on se tolkku ja komento toinen. Missä vain itsekukin päivänsä päättänee? Minäkin, jo puolivälissä kuuttakymmentä. Olisi häntä saanut päästä kunnialla hautaan ilman näitä melskeitä. —
"Jos elossa selvinnet sinä, niin panehan mieleesi, että sinun ja sinunlaistesi tässä on korjattava nämä sodan rumat jäljet. Oikeus tapahtukoon kaikille ja tuomio sikäli. Mutta pitäisi koettaa sopia yhdessä asumaan edelleen niinkuin ennenkin. Yhtä kansaahan tässä kuitenkin ollaan, vaikka on oltu toraisia veljeksiä.
"Sitä minä vaan, että jäisi sinulle mieleen elämän varrelle, että oli niitä ihmisiä tälläkin puolen, jos oli — —."
Hän nielaisee viimeisen sanan, joka nähtävästi sisälsi ankaran arvostelun omista. Arvoa liikuttaa vanhan miehen alakuloisuus. Nyt hän ymmärtää, mihin se pohjaa. Välskärin sanat ovat hänelle avanneet uusia näkemyksiä — niihin repiviin ristiriitoihin ja synkkiin jälkiselvityksiin, jotka tulevat olemaan tämän sodan luonnollisina seurauksina. Hän aikoo juuri sanoa lohdutellen, että voisihan vieläkin kaikki tulla hyväksi, jos teikäläiset sanoutuisivat irti ryssäin koplasta ja sovittaisi omat välit, mutta hänen huomionsa siirtyy toisaalle.
Kamaripuolella kuuluvat naiset puoliääneen kiukuttelevan ja marisevan jostakin. Eräs äyskäisee kiihdyksissään aivan kovasti:
"Jaa-a, sen minä sanon tän ijankaikkisen pilkun päälle, että ränttää tässä varttua lähtöä päivästä toiseen, kun ei Turkiassa ole miestä jämtisti päättämään. Varttuu vaan, kunne lahtarit tulevat ja sanovat, että top!"
Siitä viriää pojassa sotilaan mielenkiinto ja valppaus, niin että kaikki muu painuu sivuseikaksi. Hän kysyy varoen:
"Mitä se päällikkö niin levottomana on kävellyt kaiken aamua ja miksi täällä kokoillaan tavaroita kuin poislähdöksi?"
"Mikä lie mielessä. Lähtö kuuluu tulevan taas tästä paikasta", huokaisee välskäri ja muistaen lääkelaatikkonsa lähtee sitä edelleen järjestämään.
Mutta eteisestä kuuluu askelten kopinaa. Turkia jo ovelta huutaa:
"Nyt hynttyyt kasaan ja terve menoa vaan! Pelit on kunnossa, pitää vain jouduttaa miestä, että hevonen ajoissa ehtisi takaisinkin."
Yhdessä välskärin kanssa alkavat pukea Arvoa, joka ilosta sanattomana vain katselee heitä suurin loistavin silmin. Tuskin tuntee kipujakaan, joita käänteleminen ja kohotteleminen varmasti tuottaa. Venakko käpelehtii koko ajan ympärillä puututellen avuksi milloin missäkin.
"Tämän pidän minä."
Arvo näkee lompakkonsa ja taskukirjansa nopeasti vilahtavan Turkian taskuun. Suuttumus leimahtaa Arvon silmissä ja sen huomaten sanoo Turkia hänelle hiljaa moittivasti:
"Eikö riitä, että toimitan sinut vapaaksi? En minä sinun rahojasi tapaile —" Arvo punastuu hämillään — "ja lompakkosi saat takaisin tuonnempana, mutta muistiinpanosi on minun velvollisuus takavarikoida, ymmärräthän?"
Eikä Arvo osaa siihen muuta kuin nyökätä, että niin on.
Sitten kantavat he hänet ulos maaliskuun aurinkoon ja hankien hohtoon. Päivänpaiste ja vapaudenilo aivan kuin häikäisee ja huimaa. — Hänet lasketaan rekeen. Päällikkö itse järjestelee kaiken omin käsin. Reessä liehuu punainen lippu, "etteivät hätyytä tällä puolen", sanoo ja sitten huomaa äkkiä:
"Pitääkin asettaa niin, että vasen olkapää jää hyvin näkymään, pikemmin toisella puolen omakseen tuntevat." Ja sitten kääntää oikealle kylelle, niin että sinivalkoinen suojeluskunnanmerkki vasemmalla olkapäällä jää näkyviin. — Turkia puuhailee niin innoissaan aivan kuin tuottaisi se hänelle erikoista tyydytystä ja nautintoa.
"Tuokaapas peite sieltä!" huutaa naisille, jotka kärkkyvät portailla. Ja kun peite tuodaan, levittää hän sen Arvon ylitse ja veikeästi silmää vilkuttaen sanoo: "Ei sitä vankia niin vain avosilmin läpi asemien kuletella. Tämä on nyt sitä strategiaa, tämä."
"No, annas soittaa!" kehottaa sitten tyttöä, joka istuu sevällä, ja itse hypähtää reen kannaksille.
Arvo on umpipeitossa. Ei näe enää hyvän välskärin alakuloista katsetta eikä venakon kipinöitseviä silmiä. Tuntee vain, miten ne kumpikin etsivät hänen käsiään, puristavat lämpimästi ja onnea toivottavat ja hyvää parantumista. Jo lähtee reki narahtaen liikkeelle.
Hyvästi vankila! — Sinne jää taakse kolea punaisen ristin tupa, lempeäluonteinen vanha välskäri, räkättävät "sisaret", kuumehoureet ja alituinen tunne kuoleman läheisyydestä. Mitä kauemma kuletaan, sitä kiihkeämmin kiertää veri ja mielessä ailahtelee uusi, ennen maistamaton riemuntunne. Vapauteen — elämään!
Hän raottaa varovasti peitettä ja näkee kylellään maaten tienvierillä rekiin sijotettuja asevarustuksia: konekivääreitä, patruunalaatikoita. Sitten vilahtelee ohitse tykkejä ja pikatykkejä. Enempää ei uskalla kurkkailla, jos huomaisi päällikkö.
Mutta mitä ne niistä tähän tielle ovat vetäneet, kutoo ajatus edelleen. Olisiko todella lähtö mielessä? Peräytyminenkö? — Uskoikohan se sittenkin hänen puheitaan lisäjoukoista ja tykeistä? —
Arvo ei syvemmälle jouda painumaan iloisiin mietteisiinsä, sillä päällikkö tarinoi lakkaamatta. Sen ääni kuuluu jostain pääpohjista, vaikka itseään ei näy. Kertoo olevansa näiltä seuduin peräisin ja kehaisee tuntevansa joka kiven ja kannon ja tienpolvekkeen aina karjapolkuja myöten.
"Kuinka ne niin on tullut tunnetuksi?" ihmettelee kyydittävä.
"No, kun on sellainen metsänkävijä kun minä ja jo kaksitoistavuotiaasta nulkista pyssy kädessä mittaillut maat ristiin rastiin, niin kyllä alkaa olla kartat päässä."
Mikähän se oikein lienee miehiään? vaivaa Arvo turhaan päätään.
"Viime vuosina se on jäänyt vähemmälle metsänkäynti. On vain reissailtu afääreillä ja turvoteltu lompakkoa. — Mutta olen minä yhä sellainen aseiden käyttäjä, ettei moni toinen edelle pääse. Kaikkia aselajeja olen käytellyt sekä pitempiä että lyhempiä ja kilpa-ammunnassa vetänyt monet pokaalit. Kun tulisi tästä toiset ajat, niin Ameriikkaan painelisin. Siellä sitä olisi lääniä paukutella." — Hän viheltelee suruttomasti ja Arvo miettii edelleen: punainen se ei oikeastaan ole, kun ei sillä ole niiden puhetapaakaan. Taitaa viis veisata koko ohjelmasta. — Mutta mikä kumma siitä on punaisten päällikön tehnyt? Ihankohan se vain seikkaillakseen —.
"Nyt siellä tuodaan sitä lahtaria."
"Vielä tätä kyyditellään kuin muutakin herraa."
"Ei kun antaa lyijypassituksen suoraan helvettiin, niin on laskut sillä kuitatut."
On tultu etulinjalle ja päällikkö on sipaissut pois peitteen ja sanonut muuttuneella tuikealla sävyllä:
"Nyt pulita rahat. Kolmekymmentä markkaa ruokarahaa päivältä, se tekee yhteensä kuusikymmentä markkaa ja sitten kymmenen markkaa kyydistä. Ei tässä lahtareita ilman edestä syötellä eikä kyyditä."
Hän on antanut Arvolle lompakon ja puhuu kuin puolivihassa, mutta rahoja ottaessaan vilkuttaa silmää. Arvo hyvin ymmärtää, että se näin tekee vain hänen ja oman päänsä päästimeksi. Paljon se uskaltaakin, sillä miehet ympärillä seuraavat toimitusta kyräilevin epäluuloisin katsein, kirota karskauttelevat ja muka piloillaan pelottelevat pistimillään.
"No hei, annahan mennä!"
Kuletaan jokunen sylenmitta, ja päällikkö hyppää pois kannoilta ja ojentaa kätensä hyvästiksi:
"Terve näkemiin! Paranehan pian, että joudut taas tappelemaan. Ei tiedä, vaikka vielä tiet yhteenkin veisivät." — Se on taas entisensä, veikeännäköinen ja suruton, puristaa Arvon kättä kuin toveri. Tyttöä vielä neuvoo:
"Aja vain tästä suoraan notkon poikki ja sitten maantietä ja jos mitä liikettä huomaat vastapuolella, niin nosta vaan kätesi ja huuda, että omianne on kuormassa, sitten eivät tee mitään." — Hän vie käden kulmalleen sotilaallisesti tervehtien, käännähtää ympäri ja katoaa.
Mutta Arvon päässä kiehuvat sekavat ajatukset. Olisi pitänyt kiittää sitä. Olisi pitänyt kysyä, mikä hän oikein on, punainen vaiko valkoinen. Kun ei se edes käyttänyt lahtarinimitystä muuta kuin ketjussa ja sekin puhe oli kuin tekeytymistä.
Sitten tulee uusi ajatus: ampuvatkohan takaapäin? Ei niistä ole takeita. Toivo ja epätoivo vieläkin taistelevat vallasta. — Ja sitten taas: mitähän sanovat omat? Mitä tosiaankin sanovat, kun näkevät?
Hän heittää peiton kasvoiltaan. Miten on taivas korkea ja sininen! Ja auringonsäteet tanssivat hevosen harjassa ja metallilaatat valjaissa liekkivät kuin tuli. Sitten osuu huomio kyyditsijään. Se on näköjään seitsemän- kahdeksanvuotias, punaposkinen ja pyylevä. Istuu siinä kukikkaine huivineen ja suurine rukkasineen terhakkana ja tyynenä eikä näytä pelon merkkiäkään. Hänen eleissään on jotain tapailtua poikamaisuutta, kun hän reen laidalla istuen heiluttelee jalkojaan ja maiskauttelee hevoselle muka jouduttamaan kulkua.
On omituista nähdä lapsi, lisäksi pieni tyttö, täällä tulilinjoilla. Käy sääliksi hänen turvattomuutensa ja orpoutensa, ja Arvo kysyy osaaottaen:
"Mikä sinutkin poloisen tänne sodanjalkoihin on saanut?"
"Mikäkö? Ka, kun tulivat nämä punaiset kylään, niin isä ja äiti lähtivät karkuun niinkuin muutkin aikaiset väet. Sanoivat, että eivät ne lapsille mitään tee ja jättivät minut silmäksi taloon, etteivät siellä hyvin pääse pillojaan tekemään", toimittaa tyttö pikkuvanhaan, terhakkaan tapaansa.
Vaan ei Arvo häntä enää paljoa kuuntelemaan kerkiä. Huomio on kokonaan metsärannassa vastapäätä. Siellä kivien ja kantojen takana ovat omat kiväärit vireessä, vaikka ei tällä hetkellä laukaustakaan vaihdeta puolin eikä toisin. Kun vain saisi annetuksi aikanaan merkin.
Ajetaan hyvää kyytiä. Tässähän tulee jo sama tienhaara. Tuolla humisee hautausmaan kuusikko ja tuosta kääntyy tie pappilaan. Näillä paikoin juuri hänen on pitänyt saada kuula ja tuonne hän ryömi kuolemaa odottamaan. Vilu puistattaa. Vereksen lumen on satanut tielle sen perästä, mutta silmä on senkin läpi näkevinään veriläikät —.
"Seis! Kuka siellä?" kuuluu tiukasti edestäpäin.
"Omia miehiä!" Arvo kohottaa ylös molemmat kätensä.
"Ajakaa sitten tänne ylemmäksi! Emme me halua tulla sinne aukealle näkyviin", komentaa ääni edelleen.
He ajavat tienmutkaan, tapaavat siinä vahvan vartioston ja komppanianpäällikön, kaikki tuntemattomia.
"Kuka olet ja mistä matka?" tutkii päällikkö.
Arvo kertoo lyhyesti ihmeellisen seikkailunsa ja tahtoen sanojensa vahvistukseksi näyttää suojeluskunnan jäsenkortin pistää kätensä povelleen, mutta tapaa rinnaltaan kirjeen. Hän silmää kuoreen ja lukee ihmeekseen:
"Lahtarien komppanianpäällikölle."
"Se on sitten minulle", hymähtää päällikkö ja lukee ääneen merkillisen kirjeen:
"Jos teissä on vähänkin ihmisyyttä, niin lähetätte takaisin minun ratsuni ja kyyditsijän. Kyytipalkka on suoritettu. Luulen olevanne samaa mieltä kanssani siitä, ettei tällainen yksitoikkoinen asemasota ole muuta kuin ajanhaaskausta, jonka vuoksi kohteliaimmin pyydän avonaiseen taisteluun.
"Punaisten komppanianpäällikkö linjalla vastapäätä."
"Vai avonaiseen taisteluun mielenne tekee! Saamanne pitää", naureksii päällikkö.
"Jopas herkesi höyliksi, kun oikein kohteliaimmin pyysi", pilailevat miehet.
Vaan päällikkö on uudelleen kääntynyt Arvoon ja kysellyt haavaa ja vointia. Sitten sanoo miehilleen:
"Mies on heti saatava hyvään hoitoon, kuta välemmin. — Lajunen istuu kuskille ja ajaa ambulanssiin. Toiset pitäkää tyttöä silmällä, kunnes hevonen joutuu takaisin. Sitten toimittakaa sekä tyttö että hevonen matkaan sinne, mistä tulivatkin."
"Hyvin joutaakin moinen takkukarva", nauravat miehet hevosta, joka on tosiaankin sukimaton ja surkea.
Ja sitten alkaa matkan viimeinen iloinen taival. Jokainen askel vie takaisin elämään, turvaan ja varmuuteen.
Vastaan tulee omia miehiä matkalla ketjuun.
Ihmettelynhuutoja, iloisia tervehdyksiä, kyselyitä satelee Arvon rekeen. Jokainen tahtoo puristaa kättä ja toivottaa tervetulleeksi takaisin elävien ilmoille.
"Kun ihan jo menneenä miehenä puhuttiin."
"Ja kun tuli kirjoitettua sinne kotipuoleesi, että herastuomarin Arvokin jo lähti viimeiselle matkalleen. Pahuus sentään! Jos lienevät jo kerenneet antaa sanan vanhemmillesi, niin sitten tässä kummat käärii."
"Olipa sentään asia, että mies tuli takaisin, tulee se näet vaikka kuka muu, ei vaan turpeenalainen."
"Vaan mitä kumman teitä sinua oikein on kuletettu nämä päivät?"
Arvo saa taas uusia kertomuksensa haavottumisestaan, vangitsemisestaan ja pelastumisestaan. Toiset pyörittelevät päätään.
"Taisi olla ihan vain sinun onnessasi. Ei sieltä takaisin tulla."
"Niinpä taisi olla. Kyllä sitä on nämä vuorokaudet saanut kaiken aikaa katsella kuolemaa silmästä silmään. Ja on siinä ollut kärsimistäkin."
"No sen jo arvaa kylkeinenkin. Vaan nyt pitää joutua ketjuun, etteivät ärähtelemään pääse toiset."
Taas puristetaan käsiä ja lausutaan iloiset hyvästit.
"Jouduhan paikallesi ketjuun!" huutavat vielä perästä.
"Tullaan, tullaan, kun keretään", vastaa Arvo samaan reippaaseen sävyyn. Mutta hän tietää liiankin hyvin, ettei hän enää tulilinjoille kykene. Ei ainakaan pitkiin aikoihin.
Sitten valtaa hänet kaiken jännityksen ja mielenjärkytysten jälkeen niin voimakas väsymyksentunne, että kaikki muu ikäänkuin hukkuu siihen. — Kerran vielä kuohahtaa hänessä sotilaan veri, kun asemalla paareilla kannettaessa näkee vaunuihin lastattuna juhlallisia tykkejä. Tekisi mieli ääneen hurrata kajauttaa. Siinä ne nyt menee ne hänen lupaamansa.
Tuntuu surumieliseltä ajatella, miten toista olisi olla mukana nyt, niin varmaa ja repäisevän riemullista. — Mutta ovatpahan toiset, Poke ja muut. Kyllä ne selviävät minuttakin — tapaa taas uupumus ja painaa takaisin yhtätasaiseen harmauteensa.