KORKEAN JÄNNITYKSEN PÄIVIÄ.
Mutta huomisesta lähtien sai leikki vakavamman luonteen. Tilanne oli tällainen.
Koko seutu kuin käymistilassa. Ei kellään oikeastaan tietoa siitä, mikä on punaista, mikä valkeaa puolta. Niinä päivinä vasta piirtyi raja. Kylissä ympärillä kihisi punaryssiä liukkaina apureinaan paikkakunnan punaiset. Niillä oli Viipuriin vain vajaata pari peninkulmaa, siellä ehtymättömät asevarastot. — Siis joka suhteessa erinomaiset edellytykset.
Pysyttäytyä radan haltioina tällä kohdalla, pitää puhtaana maantiet ja turvata sivustansa saartoliikkeiltä — se oli pienen valkoisen joukon ylivoimainen tehtävä.
Joka hetki tuli uusia viestejä, miten punaiset yhä kasvavalla miesjoukolla ja järeämmillä aseilla koettavat vetää heidät nuotanperään. Sitä estääkseen piti pieniin partiojoukkoihin jakautuneena retkeillä oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse kahakoiden aina välillä ja samalla puolustaa asemanseutua, jota punaisten panssarijuna kävi tervehtimässä tiheän päähän.
Pohjoista kohti lähetettiin kaksi joukkoa, noin viisitoista miestä kummassakin. Toisen oli määrä hiihtää peninkulman päässä olevaan kylään puhdistaakseen sen punaisista, jotka sillä kohdalla yrittivät sulkea peräytymistien, toisen oli vastattava vilkasliikkeisestä maantiestä, joka Viipurista tullen haarautui kahtia. Sinne oli matkaa lähes kaksi peninkulmaa asemalta, joka oli liikkeiden tukikohtana. Jälkimäisen joukon mukana hiihtivät Partio, Poke, Seikku ja Paunu.
Pieni vaaksanvartinen silmäili surullisena heidän jälkeensä ja huokasi. Hänkin olisi mieluummin hiihtänyt mukaan seikkailuihin kuin jäänyt makaamaan lumikuoppaan. Vaan soturin ensimäinen velvollisuushan on nurisematta totella, ja siksi lähti Koikkalainen uljaasti marssimaan miesten jälestä ponnistellen lyhyine säärineen toisten tahdissa. Välillä pysähtyi ihastelemaan "Hämäläisen lentäviä", viipurilaisia koulupoikia enimmäkseen, jotka tuulena pyyhkäisivät ohi sivakoillaan. Ne olivat ulkomuodoltaankin jo karskimpia kuin muut ja ahavan puremia. Hiihtomallikin oli niillä niin erin uljas ja tyylikäs. Heitä ihaili Koikkalainen enemmän kuin ketään, kun ne nuolena tulivat ja lähtivät ja olivat kuin itse partiokuningas Löfving yhtaikaa joka paikassa eikä missään. —
"Hei, Peukaloinen! Elähän häviä, mikä sellaisen nuppineulan sitten lumesta löytää", — huudetaan edeltä. Sellainen loukkaa syvästi pienen vartiosoturin mieltä ja silloin hän aina ajattelee: vielä minä näytän teille, nuppineulasta ja muusta. Mutta hän on viisas poika eikä ole näköjään mikseenkään.
* * * * *
Me seuraamme hiihtäjien latua partiolle.
On verraton keli, suksi liukuu kuin itsestään sileätä maantietä. Raikas pakkassää ja nopea liikunto panee veren nopeaan kiertoon ja puree mielen pirteäksi. Ja jos lisäksi aurinko kultaa huurteisen metsän ja timanttisäihkyiset hanget, niin ei tarvitse enempää. Pojan mieli on valmis heittämään kuperkeikkaa kuulaissa avaruuksissa.
Pian siinä kilometrit katkeavat. Määrän päähän tultua sanoo päällikkö:
"Mitäs, jos asettaisimme vartiat hiihtelemään täällä alhaalla ja pistäytyisimme vuoroomme aamukahvilla talossa tuolla mäellä."
Niin tehdään. Upea talo ottaa tulijat vieraanvaraisesti vastaan. Talonväessä ei saata huomata erityisesti levottomuutta. Kahvipannu porisee hupaisasti hellalla. Pojat soittelevat gramofoonia kamaripuolella. Ilmassa on niin viihtyisä kotoinen tuntu, että pyrkii unohtumaan, millä asioilla ollaan.
Kolmannet kupit jo höyryävät nenän alla, kun vartiat törmäävät tuvan ovesta.
"Tulevat vasemmalta suota myöten. Niitä on ainakin satakunta."
Lyhyt sotaneuvottelu pidetään.
"Nyt ketju kiireesti molemmin puolin suonrantoja. Saattepa nähdä, että aiheutamme niille siellä avonaisella suolla sellaisen mieshukan, että puittavat tiehensä." — Ehdotuksen tekijä on Arvo Partio, hän on ehtinyt jo osottautua oivalliseksi soturiksi, on tyyni, hätäilemätön ja paikkansa pitävä.
"Kiinni on. Ja mikäs meillä itsellämme hätänä metsän suojassa."
"Suksille ja viivana, pojat!"
Hyvästellään hätäisesti. Emäntä pyyhkii silmiään esiliinaansa ja tytär, näppärä kuusitoistavuotias, joka äsken heitä kahvitteli, jää portaille silmät oudon suurina ja palavin poskin, kun pieni rohkea partiojoukko pyrynä laskettaa mäkeä ja häviää metsään.
He hiihtävät voimainsa takaa ja palavissaan saavuttavat suonrannan.
"Myöhään." — Ryssien sinellin liepeet lepattavat jo silmänkantaman päässä edessä päin. Osa niistä nousee lehdon laitaa. Siitä pienen mäen yli päästyään niillä ei ole kuin alamäki, peltoaukeata ja ne ovat maantiellä.
"Hitto soi, ne katkaisevat meiltä vielä paluutien, jos ennättävät ennen meitä maantielle", säikähtää päällikkö. — "Seitsemän jääköön tänne vahtiin ja jos hätä tulee, peräytykää maantielle. Siellä tapaatte meidät. — Noiden tie on nostettava pystyyn", hän heittää uhmaten päätään ryssiin päin.
He ponnistelevat metsän läpi peltoaukealle peläten joka hetki tulevansa liian myöhään.
"Ehdittiin." — Päällikkö pyyhkii otsaansa, josta hiki valuu virtoinaan. — "Nyt asemiin! Painutaan tuonne jokiuomaan. Siinähän on valmis juoksuhauta. Ja vielä pajukkoa! Hei pojat, tästä tulee vielä hupaista lopuksi."
Tuskin ehtii viimeinen valkea lakki painua näkymättömiin jokiuomaan — maantie on siitä ylöspäin parin kivenheiton päässä, — kun metsästä alkaa kuulua ryssäin posmotus ja raaka ääni laulaa hoilottaa: "Ii-tän suuri kansa-a, katko kahleitansa-a kuularuiskuin kanuunin, mil-joonin pistimin —"
Poke puree hammasta, niin että kuuluu ja äsähtää:
"Ja nyt te heilutatte niitä samoja pistimiä meidän nokkamme alla. Kun ette vain itse niissä kerta killuisi —."
"Hiljaa! Jo tulevat pellolle." — Kiväärit kohoavat poskelle.
"Joko täräytämme?"
"Ei, ei, Jumalan tähden. Katsotaan ensin, mitä ne aikovat ja ammutaan vasta, kun ovat aivan lähellä."
Metsän rannassa on miestä mustanaan ja metsästä yhä lappautuu lisää. Suoraan kohti tulevat. Eivät näy mitään aavistavan, huoletonna ryhmissä hiihtelevät eivät yritäkään ketjuksi järjestyä.
"Joko?"
"Ei, ei, ei vielä. Hajaannutaan ketjuksi pitkin törmän reunaa. Kun minä merkiksi ammun, senjälkeen pidetään tulta yllä yhteislaukauksin. — Onko patruunia kyllin?"
"Satakunta miestä kohti."
"Ei auta tuhlata sitten. Lakataan heti, kun ne peräytyvät — Asemamme on verraton. Nyt näytetään, pojat!"
Tämä se on jo toista ja todempaa kuin eilinen leikki. Kontataan nopeasti paikoilleen ja sitten kivääri poskella jännittyneenä odotetaan merkkilaukausta.
Vihollinen on enää noin viidenkymmenen askeleen päässä. Silloin pamahtaa merkkilaukaus ja sen jälkeen syöksee surmantulta törmän takaa kuin mistäkin hornankidasta.
Hiihtäjät hätkähtävät, sekaantuvat, menettävät malttinsa ja hurjassa sekasorrossa pakenevat takaisin metsään. —
"Helvetistäkö ne ampuvat", kuuluu joku kiroilevan.
"Ei toki sieltä päinkään", nauretaan törmän takana.
Mutta hangella makaa yksi liikkumattomana suksillaan. Eräs ryömii metsää kohti ja toinen, nähtävästi pahasti haavottunut, kieriskelee hangella ulisten surkealla äänellä apua. — Ne toiset ovat hävinneet metsään, nähtävästi siellä neuvoa pitävät.
Niin tehdään joenuomassakin, mutta siellä kokoonnutaan loistavin silmin.
"Verratonta. Sehän kävi kuin kiperä polkka."
Heitä naurattaa ja huoleton reippaus valtaa mielen. Taas tuntuu kuin olisi tämä vain huimaa, hermoja kiihottavaa leikkiä.
"Tulevat uudelleen. Paikoillenne. Ampukaa harvakseen ja muutellen paikkaa, niin että luulevat joenuoman olevan miestä täynnä."
Taas silmä kovana kykitään pää pajupesässä kuin jäniksellä. Vaan eipäs olla niille heimoakaan! Mieli on iloisen rohkea äskeisen onnistumisen jälkeen.
Uudistuu sama näytös. Vihollinen tulee metsärantaan ampuen kiihkeästi, mutta peräytyy uudelleen metsään.
Vaan joenuomassa ei enää naureta. Seikku on kierähtänyt alas törmältä ja viruu suullaan hangessa. Arvo Partio syöksähtää hänen luokseen alas, Poke samaten toisaalta pitkin harppauksin. Kääntävät hellävaroen. Rinnan alla hangessa paistaa veriläikkä niin kirkkaanpunaisena auringossa, että on kuin ei sietäisi sitä katsella.
"Ukko rukka, mikä sinulle tuli?" hätäilee Poke. Arvo hautoo lumella
Seikun otsaa. Hän on valahtanut kalpeaksi huuliaan myöten hänkin.
Seikku raottaa silmiään ja saa vaivoin puserretuksi kuuluviin:
"Rintaan kävi. Lyhyeen loppui tämä minulta —"
"Älähän nyt, älähän nyt, jospa hyvinkin —" yrittävät toiset uskomatta itsekään sanoihinsa. — Seikku on jälleen mennyt horroksiin.
"Tulimainen. Olemme hukassa. Ne pahuukset vetävät ketjunsa molemmin päin pitkin metsänrantaa", kuuluu silloin kiihkeästi törmältä.
"Jos ne pääsevät tuonne mäelle asti, näkevät ne sieltä meidät suoraan pitkin joenuomaa."
"Ja siitä on maantielle vain pari kivenheittoa. Tuli tästä hikiset paikat yhtä kaikki." — Poke rypistää tuimasti silmäkulmiaan. He vetäytyvät kaikki yhteen neuvottelemaan.
"Entä ne toiset seitsemän. Varjele, ne perii hukka. Taitavat jo nyt olla eristetyt meistä", muistaa joku.
Äsken hehkuvat kasvot ovat valahtaneet kalpeiksi, lihakset värähtelevät, silmissä palaa synkkä uhma.
"Me emme antaudu."
"Emme, vaikka — viimeiseen mieheen."
"Ja viimeinen säästäköön viimeisen patruunan omalle osalleen."
"Tuohon käteen." — Silloin he tuntevat ensi kertaa syvästi ja väkevästi, miten suuri voi ihminen olla, miten paljon suurempi kohtaloansa, ja rintaa paisuttaa jalo ylpeys.
"Tai kuulkaahan" — se on joukon johtaja, joka palavissaan puhuu — "turha meidän on tähänkin jäädä. Yhtä hyvin voimme kiivetä ylös ja yrittää hiihtää metsään."
"Aukeata peltoa!"
"Niin, muuta mahdollisuutta ei ole. Saman me menetämme tai voitamme joka tapauksessa."
"Entä Seikku. Häntä taitaa olla mahdotonta —"
"Seikkua ei jätetä." — Arvo Partio sanoo sen järkähtämättömän päättävästi.
"Vaikka selässämme viemme tai sitten yhdessä jäämme", täydentää Poke liikutuksesta valkeana, värähtelevin huulin.
"Ei minusta enää mukaan ole", — kuuluu heikosti Seikun ääni. Hän on tullut tajuihinsa ja kuullut kaiken. Ja kun Arvo ja Poke kumartuvat häneen päin, jatkaa hän: "Ei se hyödytä, kuolen käsiinne." Hän hymyilee raukeasti nähdessään Arvo Partion polvillaan hangessa vierellään katsellen häneen kostein silmin. Seikku tavottaa hänen oikeata kättään, pusertaa sitä lujasti ja sanoo:
"Ota sinä minun kelloni. Pidä muistonasi pojalta, joka sinun ansiostasi nyt kuolee kunnialla. — Ja sano rehtorille, että minä — osasin ainakin miehen tavalla kuolla — 'kunnian ja vapauden puolesta'."
"Sinä osasit elääkin miehen tavoin, Seikku. Sen sinä teit. Sinussa oli miestä enemmän kuin yhdessäkään meistä."
"Kiitos —" kalpealle poskelle vierähtää yksinäinen kyynel. — "Lähtekää sitten —" sanoo Seikku käskevästi. Ja kun ystävät yhä pitelevät hänen kylmiä käsiään raskaiden ristiriitaisten tunteiden riehuessa mielessä, lisää hän painavasti:
"Se on minun viimeinen pyyntöni teille — ymmärrättehän. — Antaisitko ensin kiväärini, se jäi tuonne törmälle." — Arvo Partio ojentaa sen hänelle ja kohentaa hänen asentoaan puoleksi istualleen kinoksen nojaan. Tulee raskas hiljaisuus.
Silloin kohottaa kuoleva poika raukean kätensä lakin reunaan. Hän tekee kunniaa jäähyväisiksi aseveikoilleen. Hänen silmissään on ihmeellinen kirkkaus ja hän hymyilee niinkuin se, jolle elämä enää merkitsee vain lyhyttä odotusaikaa ennen lopullista suurta voittoa.
Ja toverit ympärillä tekevät hänelle kunniaa niin ryhdikkäästi ja kauniisti, niin sydämestään kuin tervehditään vain sankaria.
Sitten he heittäytyvät suksilleen sanaa sanomatta, miehekkäästi vaientaen surunsa ja hiihtävät pois, ensin pitkin jokiuomaa noustakseen ylös toiselta suunnalta kuin missä vihollinen otaksuu heidän olevan. — Jokimutkassa vielä vilkaistaan taakse. Seikku kohottaa kätensä tervehdykseen — vielä viimeisen kerran. Kiväärinpiippu välähtelee auringossa, — hangella hehkuvat veriset ruusut — Sitten he eivät enää näe häntä. Ah, ei koskaan —.
"Tästä yritetään ylös. Sitten painelkaa nuolena metsään. Hajallaan on hiihdettävä, muistakaa."
Mutta juuri kun he kiipeävät jokitörmää, pamahtaa laukaus takaa. He hätkähtävät.
"Jokohan —." Mutta sitten pamahtaa toinen, kolmas — herkeämättä. He ovat aivan ymmällä, pääsevät ylös, näkevät punaisten ketjun metsänrannassa. Mutta heitä ei tähtää kukaan. Punaiset suuntaavat tulensa entisiin asemiin joenuomassa.
Ah, Seikku — tajuavat he sitten ja ajatuksissaan voivat nähdä, miten se istuu kinokseen nojaten ja ampuu ilmaan, ampuu herkeämättä.
"Se tahtoo kääntää punaisten huomion meistä", sanoo Poke oudon tukehtuneella äänellä. He syöksyvät tuulena metsää kohti. Heidät huomataan jo ja luoteja lentelee sakeana hyttysparvena heidän ympärillään. Mutta he pääsevät kuin ihmeen kautta ehein nahoin suojaavan kalliokielekkeen taa ja pysähtyvät silmänräpäykseksi vetämään henkeä. Puissa rapsahtelee ja räiskää.
"Seikku meidät pelasti", sanoo Partio.
"Sankarin tavoin" — täydentävät toiset. He tuntevat, miten ilmassa liikkuu jotain pyhää ja vakavaa niinkuin aina kuoleman läheisyydessä.
"Se ampui varmasti tyhjäksi koko patruunavyönsä", sanoo joku.
"Säästiköhän viimeisen patruunan?" jysähtää mieleen. Mutta eivät uskalla ajatella loppuun.
"Eteenpäin pojat. Hetket ovat luetut." Johtaja rykäisee ja kokee karskistua. — "Yritetään tuota kohti. Sieltä luulisin olevan lyhimmälti maantielle. Jospa hyvinkin ne toiset jo olisivat ehtineet sinne."
He lähtevät liikkeelle sellaisin tuntein kuin palaisivat kuoleman portilta ja alkaisivat taas alusta. — Seutu on vierasta, he painuvat liiaksi oikealle ja ennenkuin arvaavatkaan, ovat metsäsaarekkeessa aukean keskellä, jota kiertää vihollisen ketju miltei puoliympyrässä. He hätkähtävät, jähmettyvät kauhusta paikalleen suolapatsaiksi. Ajatus pysähtyy ja hölmistyneinä he vain katselevat suoraan vihollista päin.
Se heidät pelasti.
Ta-ta-ta —.
"Lempo soi, niillä on sekin väkkärä mukanaan."
"Hoi kaverit" — hoihkitaan yli aukean — "näkyikö lahtareita?"
"Hiljaa, nyt viisaasti. Ne luulevat meitä omikseen." — Verraton sattuma piristää liikutuksesta väsyneet mielet ja Pokella leikkii entinen kujeilunhalu silmäkulmassa, kun hän vääntäen äänensä leveän räikeäksi mölyää vastaan:
"Eikö nuo lie lapelleet kinttuihinsa."
"Ollaankos Kolikkoinmäeltä?" huudetaan taas.
"Eikö mitä, kun Papulan puolelta." — Mutta kujeillessaan unohtaa Poke muuttaa ääntään ja sieltä kuuluu epäillen:
"Pankaas yksi teitistä lähettinä tänne, että tiedämme teitin vissiin säkiin kuuluvan."
"Tullaan" — tomahtaa varmasti vastaan. Se joka niin sanoo, on hiljainen harvasanainen työnjohtaja jostain maalta, jykevä, karkeatekoinen mies. Hän katsoo lujasti silmiin toisia, jotka hetkeksi näyttävät menneen kuin neuvottomiksi.
"Nuo toimittakaa vaimolleni, jos ei kuuluisi miestä takaisin." — Hän ojentaa sormuksen ja kellon päällikölle. Ja kun Poke ja Arvo Partio molemmat yhtaikaa päättävästi yrittävät kääntää suksiaan, lisää hän torjuen:
"Minä niiden kanssa kai paraiten pärjään." — Ja hän iskee voimalla sauvansa hankeen kasvot lujaksi kiteytyneen päätöksen juonteissa.
Toiset ensin seisovat hetken paikoillaan — se on vielä luonnollista hämmennystä — sitten lähtevät hiljaa hiihtelemään, seisahtelevat, joku vetäisee lauluksi — se on jo sotajuonta. Pääsevät metsäsaarekkeelta aukean reunaan ja ovat hihkaista ilosta, kun näkevät jykevän Tourun hiihtävän hetken perästä jo takaisinpäin.
Yhdyttyä annetaan mennä aika luikua — ja sitten ota kiinni! — Vasta kauempana tohditaan kuunnella Tourun selontekoa matkastaan. Hän oli hyvin näytellyt osansa "plutoonan päällikkönä tiedusteluretkellä", jonka tarkoituksena on edetä mahdollisimman kauas ottamaan selkoa, minne lahtarien latu vie.
Mieliala siitä jälleen kohoaa ja he antavat suksen luistaa. Mutta kohta puoleen alkaa hämärtää eikä heillä ole oikeata selkoa edes missä ollaan ja mitä päin olisi pyrittävä. On välttämättä noustava johonkin vuorelle katsastamaan. Aletaan kavuta ylös katajikossa, kun vasemmalta kuuluu ääniä ja suksen liikettä.
He painuvat ryteikköön. Hämärä lisäksi suojaa heitä. — Oikein — sieltä tulee neljä miestä suksilla vain muutaman kolmenkymmenen metrin päässä heistä.
"Tulimainen — nyt katkesi minulta raksi", — kuuluu joku äsähtävän.
"Mutta eivätkös ne ole —."
"Ole ääneti, kuunnellaan."
"Minulla on remmin pätkä taskussani, jos sillä selviät."
"Se oli selvästi Paunu", riemahtaa Poke.
Hurraa! — pölähtää katajikosta, hillitysti, mutta niin repäisevästi, että toiset ovat pudota istualleen. Eräs yrittää pakoon, joku hädissään ampuu täräyttää taivaan pilviin.
"Pöhköt! Omia ollaan", huudetaan katajikosta. — Yleinen riemu ja äänten solina.
"Missäs toiset kolme?" huomaa päällikkö kysyä. — Silloin vaikenevat äänet kuin leikaten poikki.
"Omilla teillään. Jouduimme saarroksiin ja pakenimme", tulee matalasti.
"Meiltäkin jäi Seikku sinne." — Äänettömyys.
"Johan tälle Lassillekin oli käydä hullusti. Joutui vangiksi, mutta kun Paunu ampua täräytti keskelle joukkoa ja kaasi yhden, äimistyivät toiset siitä niin, että Lassi luiskahti käsistä äkkiliukkaasti ja puitti meille perästä."
Metsässä ammutaan jossain kauempana. On jo niin pimeätä, ettei erota kuin läheisten puiden rungot. Taas pamahtaa ja kuin siitä innostuen alkaa kuularuisku tatattaa jossain kaukana, mutta kiväärin pauke tuntuu kuin lähenevän.
Eteenpäin — minne, sitä ei heistä aavista kukaan. Paukkuu jo edessäkin päin. He muuttavat suuntaa. Hetken perästä pamahtaa siltäkin suunnalta ja silloin toteavat he tilanteen kaikessa kaameudessaan: saarroksissa. He alkavat täräytellä hekin. Metsä on täynnä pauketta ja kuulien viuhunaa. Se tuntuu kolkolta pilkkopimeässä. Joka hetki odottaa tuntevansa luodin kulun ruumiissaan. Siten harhaillaan edestakaisin, koetetaan pysytellä yksissä, mutta häivytään sittenkin ja lopulta ei tiedä, kenen kiväärin luodit ympärillä viheltävät, omienko vai vihollisten.
Paunu kerran kompastuu johonkin pimeässä. Hän haroo eteensä. Mikähän siinä? — Silloin kylmäisee häntä kauhea aavistus ja hän piirrältää tulta varoen. — Se on miehen ruumis, oman ryhmän miehiä, nuori talonpoika. On alastomaksi riisuttu. Rinta on yhtenä verihyyteenä. Sitä on kamala nähdä.
"Mitenkähän Seikku?" ajattelevat he harhaillessaan eteenpäin pimeässä ja kylmä väristys puistattaa heitä.
Tämä on siis sota — ajattelevat he edelleen ja nyt siihen ajatukseen jo sisältyy toisenlainen todellisuuden maailma kuin vuorokausi sitten.
Se oli hirveä yö. Lopulta he sekaantuivat toisistaan ja saapuivat kaksin kolmin kerrallaan aamun valettua kylään. Ne kolme ystävystä ovat juuri nousemassa maantielle, kun käänteestä tulee hevonen hiljaista hölkkää.
"Kädet ylös", komentaa Poke tuikeasti, ja reen sevältä kavahtaa mies seisaalleen ja nostaa vapisevat kätensä ilmaan.
"Emme me mitään", tankkaa hän kauhuissaan — "rauhallisia kulkijoita vain."
Siltä näyttääkin. Reslasta tuijottaa heihin kalpeakasvoinen naisihminen ja lapsia neljä, viisi, silmät suurina renkaina.
"Pakolaisiako ollaan?" huomaa Arvo Partio kysyä ja lisää samassa tyynnyttäen: "Me olemme valkoisia."
"Luojan kiitos", pääsee niiltä yhtaikaa. — "Koko yön on ollut sellaista ahdistusta", purskahtaa sitten vaimo itkemään. — Ne kertovat, miten parin kilometrin päässä on punaisia talot täynnä ja uusia tulee maantie mustanaan. Heidän kylässään jo olivat pillojaan tehneet, polttaneet kylän suurimman talon ja ampuneet isännän. Pojat kysyvät tietä asemalle ja matkan pituutta. "Tuota kohti", näyttää isäntä. — "Pitäisipä sinne tulla kilometriä kymmenen."
"Kun eivät ne vain saartane asemaa. Tästä tulee kuuma päivä vielä", sanoo Poke, kun he ovat jo liikkeellä.
"Pelkään, että meidän on pakko peräytyä ylivoiman alta", arvelee Partio totisena.
He ovat loppuunuupuneita miehiä, kun vihdoin asemalle tulevat. Silmiä kirvelee pitkän valvonnan jäleltä kuin tulella ja ohimoita kuumottaa. Sinne ovat jo toisetkin kertyneet vähin erin. Nyt se tiedetään varmasti, että viisi heistä jäi matkalle: kaksi kuolleena, kaksi teille tuntemattomille ja yksi vangittuna. Jo ovat palautuneet pohjoiseenkin päin lähetetyt, raskain tappioin hekin: kolme kaatunutta, yksi kadoksissa, kaksi haavottunutta. Toista niistä ovat toverit suksillaan kantaneet läpi metsän. Hän vetää viimeisen henkäyksensä laskettaessa asemahuoneen lattialle.
Edellinen vuorokausi on tehnyt hallaa pienelle joukolle.
Mutta nyt ei ole aika eikä paikka laskea tappioitaan ja surra menneitä. "Lentävät" ilmestyvät odottamatta etelästä päin ja tietävät kertoa vihollisten yrittävän sieltä saartoliikettä kauempaa. Puristavat yhtaikaa molemmilta sivuilta ja rataa pitkin. Maantie on auttamattomasti menetetty. Moninkertaisen ylivoiman edessä on sieltä täytynyt peräytyä. Ellei tahdota jäädä sulkeuksiin, on viipymättä rataa pitkin peräydyttävä. — Jo sielläkin hiiviskelee punaisia, tulee viimeinen jännittävä viesti.
Ne ovat tietoja, jotka puhaltavat vireän toimintahalun uupuneimpaankin. Siinä nähdään, mitä voidaan ja jaksetaan, kun täytyy. Hätäisesti syödään, sitten suoriudutaan taipaleelle jälleen.
"Entä miehet ketjussa?" kysyy joku.
"Ei ole voimia vaihtaa vuoroja. Saavat luvan kestää loppuun." — Toinen puistaa päätään arvellen: syömättä, nukkumatta jo yli vuorokauden. Mitähän tästä tulee?
Ja he heittäytyvät suksilleen hajaantuen taas pieninä joukkoina eri haaroille. Ei siitä synny mitään oikeata taistelua sinä päivänä, vaikka jännitys on ehkä sitä suurempi, kun ei tiedä, mitä on oikein odotettavissa ja mistä päin. Molemmin puolin ollaan liikkeellä pienin joukoin tietämättä koskaan, kenen suksien suihke korvaan kulloinkin ottaa, omienko vai vihollisen. Kun toisiaan tavataan, niin kauempaa vain vaihdetaan terveiset kivääreillä, sitten painutaan loitomma. Se on aivan kuin pyrkisi kumpikin ulotuttamaan tuntosarvensa mahdollisimman lähelle vihollistaan voidakseen vaistota sen suunnitelmat ja ajatukset.
Kun illansuussa asemalla tavataan, on tilanne, jos mahdollista, entistä synkempi. Vartiostosta radalla tuleva viesti kertoo tosiaan vihollisen liikuskelevan radan varsilla selkäpuolella. Puolen kilometrin päässä radalta pitäisi olla keskitettynä suurempiakin voimia.
Aikovatkohan ne särkeä radan? Ehkä ovat särkeneetkin paikoin. Tai miinottaneet! Tai suunnittelevatko hyökkäystä junan kimppuun? — Sellaisia kysymyksiä risteilee ilmassa. Kaikki on mahdollista, enemmänkin ehkä kuin mitä osataan kuvitella.
Aletaan jouduttaa lähtöä. Tavaroita lastataan vaunuun tulisella kiireellä. Eräässä vaunussa on dynamiittia satoja kiloja.
"Kolkkoa matkaseuraa saamme", sanoo Arvo Pokelle. — "Se jos räjähtää, niin —"
"— taivaan tähdissä tavataan." — Poke sanoo sen ihan totisena, mutta molemmat purskahtavat vapauttavaan nauruun hullunkuriselle olettamukselle.
Hämärissä lähetetään miehille sana ketjuun vetäytyä asemalle. Niitä alkaa sieltä tippua vähin erin. He ovat maanneet siellä yhteen kyytiin kolmekymmentä pitkää tuntia. He ovat yltyleensä jäässä ja huurteessa, vaatteet helisevät jäähilseissä. Kasvot ovat ilmeettömiksi jähmettyneet, silmät tulehtuneet ja veristävät. Toiset ovat melkein kuin tajuttomia. Puoleksi kantaen heidät saadaan sieltä pois. Lämpimään tultua heti menevät horroksiin. Komppanian lääkäri ja sanitäärit virottelevat heitä parhaansa mukaan. Siitä huolimatta vie toisten tie suoraan sairaalaan.
"Peukaloinen?" muistaa Poke äkkiä. — "Kadoksissako se poika on?"
Silloin huomataan kaivattavan vielä kokonaista ryhmää. Todellakin! Nehän komennettiin vahtiin järveen pistävälle niemekkeelle hieman erillään muista.
"Vaan niillä se on ollut hikinen paikka tänään", toimittaa muuan. — "Punikit tulivat panssarijunallaan lähemmä kuin konsaan ennen ja pommittivat suoraan sitä suuntaa. Lienevät meikäläiset niitä ärsytelleet kivääritulellaan."
Mutta kaivatuita ei kuulu. Poke kulkee kuumissaan ulos ja sisään.
Asemapiha on miinotettu, tavarat lastattu. Ollaan lähtövalmiita.
Silloin tekee Poke päätöksen. Menee päällikön luo pyytäen, että lähtöä siirrettäisi puolisen tuntia, siihen hän ehtisi hiihtää niemelle katsomaan, miten siellä asiat ovat.
Päällikkö katsoo kelloaan, puistaa päätään: "Joka minuutti on arvaamattoman kallis. Se voi maksaa monin verroin enemmän kuin meidän kaikkein elämän — ymmärräthän. Mutta ehkä sentään — No, käytäkin sitten käpäliäsi!"
Ja Poke panee pitkät säärensä liikkeelle aivankuin niillä ei olisikaan kahta päivää ja yötä jo hiihdelty hetkistäkään lepuuttamatta.
Mutta kalliit hetket lentävät kuin siivin. Päällikkö kulkee edestakaisin kello kädessä. Puolituntia on mennyt. — Käydään vielä viimeisen kerran asemapihalle kuulostamaan, mutta ovessa törmätään Pokeen, joka tulee retuuttaen selässään Peukaloista. Pojassa ei ole paljon eloa jälellä.
Ne ovat kuin jäätönkiksi kohmettuneet kaikki kahdeksan. Kalisevien hampaiden raosta saa eräs puserretuksi vaivoin:
"Kyllä me olisimme määräystä totellen olleet siellä vaikka huomiseenkin paikoillamme."
"Uljaita poikia. Vapauden ristin veroisia jokikinen. Se oli verratonta lainkuuliaisuutta." — Päällikkö lähtee loistavin silmin.
Sitten junaan viivyttelemättä. Siitä tulee kaamea matka pimeässä yössä.
Ajatteles, jos rata on rikottu tai miinotettu! Mitäs, jos ne hyökkäävät yhtaikaa molemmilta puolilta! Niillä kuuluu iltapäivällä olleen jo kuularuiskujakin sillä suunnalla.
Ja dynamiittivaunu! Jos yksikin luoti —.
Ajatus ei uskaltaudu mihinkään johtopäätökseen.
Mutta matka sujuu onnellisesti kilometri kilometriltä, vaikka juna tuntuu ryömivän eteenpäin matkaajien mielestä ja kilometrit venyvät peninkulmiksi.
Saavutetaan jo melkein seuraava asema, kun kauhea jyrähdys tärisyttää ilmaa. Tuntuu kuin juna hypähtäisi koholle säikäyksestä ja sitten seisahtuisi siihen paikkaan.
Dynamiittivaunu — ajattelee jokainen. Mutta sehän on mieletöntä. Eihän tässä enää oltaisi, jos —
"Minä tiedän", välähtävät Poken silmät. "Meidän 'lentävät'. Ne räjäyttivät rautatiesillan."
Valtava täräys saa pienen Koikkalaisenkin hetkeksi hereille. Hän kimpoaa istualleen ja ällistelee ympärilleen silmät renkaina. Jo tuntee Poken ja sanoo sopertaen:
"Me päätettiin, että vaikka viimeiseen mieheen —" mutta kupertuu kesken uljasta lausettaan Poken syliin eikä sen koommin tikahda, ennenkuin huomisaamuna.
— — — "Ei sitä ennen tietänyt, mitä väsymys merkitsee. Nyt sen kyllä luissaan tuntee. Oh —" kuuluu joku pimeässä haukottelevan. Heillä on vielä kaiken jälisteeksi suoritettavana raskas vahti sinä yönä ja he laahaavat pakottavia jalkojaan vaivoin eteenpäin kulkiessaan ketjuun.
Toiset, joiden vuoro on levätä, tapautuvat heille osotettuun majapaikkaan. Mutta ovessa on isäntä vastassa ja äreänä tiuskii:
"Menkääkin muuanne. Ei tämä mikään kestikievari ole." — Se on ilmeistä pelkoa ja arkuutta omasta nahkastaan, ei "punaisuutta."
Pojat vain veivautuvat sisälle ja putoavat kuin kivi heti makuuasentoon lattialle, ihan vain mihin ja miten kukin sattuu. Ja kun isäntä jatkaa pärmänttäämistään, kivahtaa joukosta joku ijäkkäämpi: "Nyt lopeta hyvän sään aikana! — Niinkuin tässä ei olisi pidetty ja edelleenkin pidettäisi vahtia sinunkin talosi puolesta." — Isäntä mukisee sen perästä vain partaansa ja peräytyy tuvan peräkamariin. Eikä tuvasta kuulu kohta muuta kuin tasainen huounta raskaina maininkeina.
Mutta joka kahden tunnin kuluttua on vuorojen vaihdos. Silloin komennetaan armotta kaikki pystyyn. On mahdoton muuten saada selkoa, ketkä kulloinkin ovat vuorossa, kun maataan ihan sikin sokin.
— — "Tämä on sota", sanoo Poke Arvolle kolkon totisena, kun he vilusta väristen seisovat talon pihalla odotellen toisia ketjuun lähteviä. Mutta sillä kertaa havahtuu hän valppaaksi ja tarttuu kiihkeästi ystävänsä käteen. — "Näetkö, näetkö?" sanoo hän vain ja viittaa taakse päin.
Yöllistä taivaanrantaa punaa tulipalon loimu kajastuen heidän kasvoillaan, joista tällä hetkellä kaikki nuoruuden pehmeys ja raikkaus on kadonnut jättäen sijalle pingottuneen terävän ilmeen. Silmissä palaa synkkä tuli.
"Niin, tämä on sota", kertaa Arvo varhaisvanhan totisuudella ja sitten lisää: "Montakohan kertaa siinäkin kylässä talot ovat kokkona loimunneet ja miehet, näinikään yöllisessä vartiossa seisoen, turhaan puristaneet kiväärin päätä. — Ja sitten ovat pellot taasen vuosikymmeniksi kasvaneet umpeen ja elämän mahdollisuudet ostettu uusilla uhrauksilla ja ponnistuksilla." — Ja vielä hitaammin ja totisemmin:
"Minä luulen, ettei meidän mittamme ikinä voi nousta niin kärsimysten kukkuroimaksi."
"Vaan kun ajattelee esimerkiksi Seikkua" — Poken äänessä värähtelee aivan kuin sisäinen nyyhkytys. — "Se oli sentän liian kovaa, tuntui silloin ja tuntuu nytkin. Jäädä yksin odottamaan kuolemaa. Siinä kysytään miehuullisuutta enemmän kuin kaatua taistelun temmellyksessä — etkö luule? Minä pelkään, etten minä jaksaisi niinkuin Seikku. — — Arvo, miltä sinä luulet kuoleman tuntuvan?" — Loppu tulee hiljaa ja arkaillen, siinä on aivan kuin lapsen pimeänpelkoa.
"En tiedä. Kun on nuori ja terve, ei sitä tule ajatelleeksi. — Tai kyllä minä silloin lähtiessäni ajattelinkin. Minusta on tärkeintä, että on aina ikäänkuin puhtaat paperit, jos sekin kohtaisi. Uljaasti elää ja tyynesti kuolla. Sellainen pitäisi miehen olla."
"Niin pitäisi. Ja kyllä tämä aika siihen opettaa — kenessä on ainesta siksi. — Ajatteles, että se on nyt äkkiä käynyt niin eläväksi mielessä, vaikka ei ennen koskaan tullut ajatelleeksi."
Askelten kaiku kuolee pimeään yöhön. Niillä teillä, joita ystävykset kulkivat, syntyi joka hetki uusia outoja ajatuksia. Sellaisia ei ollut koskaan kulkenut heidän nuoressa sielussaan. He tuijottivat elämän ja kuoleman arvoitukseen kuin pimeään yöhön edessään eivätkä voineet sitä mitenkään ratkaista. — — —
Näinä korkean jännityksen päivinä luotiin Karjalan valkoinen rintama äärimmäisin voimanponnistuksin ensin lyhyempinä, sitten yhä pitempinä katkelmina, kunnekka vihdoin ketju — elävä muuri nuorta lämmintä voimaa — kulki katkeamatta Saimaasta Laatokkaan.
Miten paljon se kysyi ja mitä kaikkea kestettiin niinä talviöinä, sen todistajina ovat useissa tapauksissa vain yksinäiset yön tähdet. Sillä sellaisista vaikenee oikea mies ritarillisuutensa tunnossa.