KOMPPANIA SAA TULIKASTEENSA.
Viisi päivääkö vasta!
Päivät ja yöt ovat sulaneet toisiinsa yhdeksi sikermäksi, kirjavaksi kuva- ja ajatussarjaksi, jonka polttopisteenä on: Viipuriin, Viipuriin!
On pysähdytty eräälle suurehkolle asemalle rautateiden risteykseen odottamaan, mitä viestejä ja määräyksiä tulisi Viipurista ja samalla järjestäytymään ja täydentämään varuksia.
Tarpeen se onkin.
Miestä on kertynyt jo sadan maille ja maakunnasta tulee uusia joka päivä. Innostus on kielin kertomaton, mutta varustukset ylen heikot. Aseita ei tullessa ole kuin aniharvoilla, nekin haulikoita ja revolvereja parhaastaan. Joku onnellinen komeilee "mauser" vyöllään. Vaatetus on kaikkea muuta kuin talviseen partioon lähteneillä. Yhtä vähän on huomattu eväitä varata.
"Näkee sen, että silkkoja sivilistejä tässä nyt on 'ambumisen doimesa.'
Annahan jääkärit näkisivät", naureskelee Poke.
Sitten järjestetään komppania joukkueihin ja ryhmiin, joka miehelle annetaan lumivaippa, lakinsuojus ja kotitekoinen reppu. Ne siunatut tavarat tipahtavat kuin suoraan taivaasta. Oman kaupungin naiset ovat käden käänteessä ne kyhänneet ja lähettäneet perässä. Samassa lähetyksessä on tullut — hurraa! — aseita. Oikeita kiväärejä!
Miehestä mieheen kerrotaan innostuneina, miten maalaiskunnan sekä kaupungin suojeluskunta oli eräänä iltana hälyytetty koolle, yhdellä sivalluksella vallattu työväen talo ja takavarikoitu punaryssien aseet, joita ne kaiken päivää olivat asemalta voitonriemuisin virnistyksin hilanneet talolleen.
Oikea kivääri! Siitä kulki kuin sähkövirta, kiihkeä, sytyttävä pitkin suonia. Mieli karskistui.
Sitten alkaa tulla viestejä. Viipuri kokonaan punaryssien hallussa. Ne jo purkautuvat maaseudulle ottamaan haltuunsa rautatien ja radan varret. — Eräällä asemalla ollut tuima taistelu. Pietarista päin tuleva panssarijuna pysäytetty. — Haavottuneita, kaatuneita. Mainitaan tutut nimet. Ah!
Odotus pingottuu sietämättömäksi. Kunpa laukeisi liikkeeseen edes.
Eteenpäin, mars!
Käsky tulee eräänä kosteansumuisena iltana. Taas junaan ja pysähtymättä huristetaan tähdettömässä yössä, kunnes seisahdutaan eräällä asemalla. Se on viimeinen mahdollinen. Seuraava on jo peruuttamattomasti punaisten hallussa.
"Kaksi ensimäistä ryhmää ketjuun, kolmas ja neljäs kenttävahtiin. Äärimmäistä tarkkuutta noudatettava. Metsät vilisevät täynnään punaryssiä. Vuorot vaihtuvat aamulla kuudelta."
Sellainen on komennus.
Määrätyt lähtevät suoraan junasta marssimaan rataa pitkin vahtipaikoilleen. Arvo ja Seikku kulkevat etumaisina, heidän takanaan Poke ja Paunu. Tuntuu hyvältä olla näin yhdessä ensimäisellä matkalla.
Sataa tihuuttaa vasten silmiä. On ollut niin leutoa viime päivinä. Kosteus tuntuu imeytyvän vaatteissa yhä sisemmä. Radalla on vettä ja lumihyyhmää nilkkoja myöten.
"Suittipa tänne ottaa huovikkaita. Kotona pakottivat panemaan nämä, kun oli lähtiessä sellaiset pakkaset. Nyt saa tarpoa märin jaloin ties miten kauan", pahottelee joku takana.
Sitten on hiljaista. Ei puhe oikein tahdo sujua. Pilkkopimeässä kuuluu vain jalan kapse ja veden lotina. Poke takana yltyy viheltämään "Porilaisten marssia." Se hieman kuin lieventää jännitystä.
Parin kilometrin päässä poiketaan radalta vasemmalle, kohotaan jotain rinnemaata, kahlataan syvässä lumessa ja hajaannutaan ketjuun määräyksen mukaan neljänkymmenen metrin välimatkoille.
Sitten on jokainen yksin lumikuopassaan — ajatuksineen. Kädet tiukasti puristavat kiväärin perää ja silmät tuijottavat pimeään yöhön. — "Äärimmäistä tarkkuutta noudatettava. Metsät vilisevät täynnään punaisia."
Kas nyt! — Kädet puristuvat suonenvedontapaisesti kivääriin. — Mikä siellä liikkuu? Jokohan pamautan. — Mustia varjoja häilähtelee — yksi, kaksi, kolme — tulevat lähemmäksi, häviävät.
Kiihtyneen mielikuvituksen luomia harhakuvia vain.
Sitten rupeaa kuulumaan askeleita kuin kahlaisi joku syvässä lumessa.
Humahdus — nyt se kaatui.
Taas tarraavat vapisevat kädet kivääriin —
Ei, oliko se vain lumi, joka pudota humahtelee puista. — Nyt varmasti liikkuu — vedetään jotakin, jotain raskasta — Uusi voimakas humahdus —
Ah, lunta vain taaskin. Lähellä on varmaan jokin rakennus, jonka katolta lumivyöryt putoilevat. Sen räystäistä tipahtelee vesi ja synnyttää omituisen takovan äänen, joka kuulostaa luonnottoman kovalta syvässä hiljaisuudessa.
Korvissa soi kuin kulkisi telefoonilankaverkko läpi pään ja silmäkulmia kivistää alituinen tuijottaminen pimeyteen, joka on täynnä —
Mitä? Pelkäänkö minä? kysyy Arvo Partio itseltään. Eikä saa selville, onko se pelkoa tai muuten jännityksestä, tilanteen outoudesta ja yksinäisyydestä syntynyt kaameuden tuntu, joka valtaa mielen.
Mitähän kello on? Hän kopeloi tulitikkuja, mutta muistaa samassa, ettei tulta saa ottaa. Kylmä kosteus on tunkeutunut ihoon asti. Alkaa puistattaa. Jaloista vetää suonta. — Kun voisi nousta kävelemään edes. Jäsenet puutuvat vatsallaan maaten ja käsivarsia pistelee kuin tuhansilla neuloilla.
Tämä siis on sota.
Kestetään. Eihän tämä oikeastaan mitään vaikeata olekaan. Pitää koettaa ajatella jotain muuta. — Ajatus ajaa toistaan kiitäen ja myllertäen kuin pilvet tuulisella taivaalla. Kuin itsestään lähtee sitten noutamaan määrättyä uomaa, hakemaan yhtymäkohtia tilanteelle ja mielialalle.
Mielikuvitus pyörittää, pyörittää rullaansa… Avartuu eteen Napuen luminen lakeus, sen yllä kirpeänkylmä helmikuun taivas. Lakeudella Suomen armeija: rääsyisiä miehiä ja poikia lumessa seisten. Nutun liepeillä pitelevät kiväärin perää. Paljaita käsiä polttaa kuin tulella… Uusi kuva. Myrskyinen uudenvuodenyö Norjan tuntureilla. Lumeen hautautuvat Suomen armeijan tähteet.
Ah — se oli sentään toista. Ei enää tunnu kylmävän.
Onkohan tässäkin paikassa joku ennen minua vartiopalvelustaan
isänmaalle tehnyt? — tulee sitten mieleen. — Ehkä muinoin joku
Viipurin lukiolainen. Ja tuleeko vastaisuudessa taas joku toinen
Karjalan poika? —
Siitä avautuvat ihmeelliset, loppumattoman avarat näkölinjat taakse ja eteenpäin, menneiden vuosisatain hämärään, syntymättömien vuosisatain vastaisuuteen. — Minä tässä kuin renkaana välillä, renkaana äärettömässä ketjussa, joka sitoo toisiinsa suvun menneisyyden ja tulevaisuuden. Tällä vasemmallani pitelen kädestä jotakin tuntematonta mennyttä, oikeani ojennan toiselle tuntemattomalle vastaisuuteen. Ken hellittää otteensa, sen kohdalta ketju murtuu. Kaikki vartiossa kukin omalla paikallansa — isien teillä —
Arvo Partion ei ole enää kylmä eikä nälkä, hän ei ole enää yksin.
Ääniä kuuluu ja askeleita.
"Tunnussana!" — helähtää ryhmäpäällikön ääni.
"Viipuri."
Omia miehiä kenttävahdista. Tulivat vaihtamaan vuoroa.
"Me olemme märkiä kuin sammakot. Onko mökki edes lämmin?"
"Kuin sauna. Kyllä tarkenette."
Aletaan hapuilla pimeässä mökkiä kohti.
"Kuules, jospa jäätäisi. Entä ne hyvinkin sillä aikaa jo tulevat."
"Ketkä ne?"
"Ryssätpä." — Pieni Koikkalainen pitelee Pokea nutun hihasta.
"Etkö vielä saanut tarpeeksesi. Niinhän sinä olet kuin märkä kinnas koko mies."
"Ei, mutta kun minä olin ihan kuulevinani niiden posmotusta."
"Älä hupsi. Lämmittelemään nyt vain siitä. Vielä sinä niitä kerkiät tarpeeksesi katsella."
Eikä Koikkalainen enää intä, perästä tulla piipertää. Se on pieni tummasilmäinen poikaviikari, vikkelä kuin kärppä.
Mökin ovesta löyhähtää miellyttävä lämmin. Uunissa palaa tuli.
Nurkkasängyssä kuorsaa mies, mökin isäntä arvattavasti.
"No, kuivaahan tässä kolmeen tuntiin edes hieman pinnalta" — hyvittelee joku. Kilvan pyritään ryhmittymään uunin ympärille.
Pieni Koikkalainen laskee reppunsa lattialle ja istahtaa sen päälle selkä uuniin nojaten.
"Niin on lämmin", sanoo ihastuneena ja haukottelee. — "Ollapa vielä voileipä."
"Tuosta saat korpun. Me muut panemme tupakaksi."
Hetken perästä, kun Poke uudelleen virittää savukkeensa, sanoo hän:
"Katsokaas tuota. Se upposi kuin kivi pohjaan." — Hän valaisee tulitikulla Koikkalaista.
"Elähän, umpiunessa jo." — Pyöreäposkinen pää on kallistunut olkaa vasten. Pieni uljas soturi kenttävartiossa nukkuu kädessä korpunpuolikas — piittaamatta hiventäkään ankarasta sotakomennosta.
"Antaa sen maata. Mitäs, kolmetoistavuotias, lapsihan se sellainen peukaloinen on", sanoo ryhmäpäällikkö. Ja Poke ottaa väkeville käsivarsilleen pienen nukahtaneen kenttävahdin ja kantaa nurkkasänkyyn torpan miehen viereen. Poika ei siirrosta tiedä tuon taivaallista.
Siinä he sitten tupakoivat ja "turisevat" minkä mitäkin. Niin kuluvat verkalleen aamuyön tunnit. Himmeä päivänsalo jo kurkistelee sisään pienestä neliruutuisesta ikkunasta, joka on mennyt huurteeseen. Ulkona alkaa pakastaa.
Kuuluu askelten kopinaa.
"Vahdin muutos. Nyt asemalle syömään ja nukkumaan. Kahdeltatoista alkaa taas meidän vuoromme", sanoo ryhmäpäällikkö. Hän tarttuu Koikkalaiseen, joka hievahtamatta on nukkunut sikeää lapsenunta ja kantaa hänet takaisin reppunsa päälle. Siinä poika herää, hieroo pieniä kasvojaan, katselee ensin tajuamatta ympärilleen kummastelevin pyörein lapsensilmin. Sitten kapsahtaa pystyyn.
"Taisin nukkua", sanoo hän ilmeisesti nolona.
"Ei kun pienet torkut vain otit", hyrähtää ystävällisesti ryhmäpäällikkö. — Kaikista tuntuu niin somalta huolehtia hänestä ja pitää hieman hyvänä sellaista "Peukaloista."
Kun aamuhämärässä marssittiin rataa pitkin asemalle, laski Arvo kätensä
Poken olalle:
"Kuules, mitä sinä mietit ketjussa maatessasi?"
"Mitäpä siinä miettimään kerkesi, kun silmä kovana ja korvat hörössä piti joka suunnalle kurkkailla. Mistä niitä pahuuksia tiesi, vaikka olisivat selkäpuolelta yrittäneet. — Katsos, minä en mieti koskaan muuta kuin mitä juuri sillä hetkellä kysytään." — Poke lykkäsi poikamaisesti lakkinsa takaraivolle ja pisti tupakan.
Arvo katseli häntä syrjästä, hänen viisasta avonaista otsaansa ja raikkaita kasvojaan. — Miten hän muistuttikin sisartaan. — Kaikki Pokessa oli niin merkillisen selkeätä ja mutkatonta. Hän ajatteli ja päätti aina kuin lyhintä oikotietä osumatta siltä harhaan. Ja jyrkkyydessäänkin oli hän lahjomattoman oikeudenmukainen — heidän tulisieluinen "rikkitikkunsa."
Silloin katsahti Pokekin Arvoon, nyökkäsi hymyillen takaisin, läimäytti häntä reilusti olalle:
"Niinpä niin, veliseni", ja siten he kulkivat olka olkaa vasten koko matkan.
"Eihän tämä mitään oikeata sotaa olekaan, kun ei yhtään ammuta", kuuluu Peukaloinen — Koikkalainen kantaa jo virallisestikin sitä nimeä — toisille valittelevan.
"Maltahan, ukkoseni. Taitavat korvasi vielä toisenkin kerran tilliä laulaa", lohduttelee ryhmäpäällikkö.
* * * * *
Iltapäivällä se "oikea sota" sitten vasta tapansa näytti.
Ensimäinen ja toinen ryhmä makasi kylmällä asemahuoneen lattialla kivenraskaassa unessa, kun päivystäjä alkoi kopistella heitä hereille.
Se oli raskasta heräämistä. Silmäluomet olivat kuin tahmassa, nenä tukossa, niin että henki vain hiukan pihisi sitä tietä, pakotti päätä ja joka jäsentä kylmän ja kovan makuusijan jäleltä ja kurkussa pisteli kuin neuloilla. Vaatteet tuntuivat kosteilta entisestään.
"Kun tästä pääsisi voiteeseen", Poke venytteli pitkään.
Ja "voidetta" tuli sillä kertaa. Komppanianpäällikkö ilmestyi ovelle ja sanoi hätäisesti:
"Hei pojat, pystyyn, pystyyn! Hyökkäys on odotettavissa. Kun näyttäytyvät, on heti lähetettävä sana tänne. Kukaan ei saa ampua, ennenkuin vihollinen on alhaalla niityllä." — Hän meni menojaan.
Pieni vaaksanvartinen oli pystyssä kuin raketti, eivätkä toisetkaan siekailleet. Ja muutama minuutti senjälkeen jo rientoaskelin kuljettiin taas rataa silmät pälyillen joka suunnalle. Päässä soi taasen "telefoonilankaverkko" ja henki kulki pihisemällä sieraimista.
Mutta Peukaloista ei vaivaa nuha eikä päänsärky. Etumaisena mennä viilettää. Taitaisi mieleensä nähden vaikka kuperkeikan heittää.
Jo lähestytään ketjua. "Kuuluuko mitä?"
"Ei kuin rauhaa. Vaan pitäkäähän silmällä metsänrantaa tuolla. Sieltä se tulee, mikä tullakseen."
Vaihdutaan asemiin. Seutu on kivikkorinnettä, jossa kivet ja kannot palvelevat erinomaisina suojuksina. Alhaalla avautuu parinsadan metrin levyinen niitty, vastapäätä metsäinen rinne.
Katseet nauliutuvat heti sinne vastapäiseen mäkeen, niin että aluksi tuskin huomaa mitään muuta ympärillään. Arvo Partio, kotiuduttuaan hieman tilanteeseen huomaa siten polvistuneensa lantatunkion suojaan aivan erään torpan pihamaalla. Lähellä läävän nurkissa kuukkii joitakin ja Poke on uskoutunut halkopinon turviin Peukaloisineen. Niistä on jo tullut ylimmät ystävät.
"Tulevat", sohahtaa läävän nurkalta, ja silmät nauliutuvat taas sinne puolelle. Siinä, missä metsä loppuu ja peltoaukeama alkaa, liikkuu mustia olennoita hiihtäen. Ne pyrkivät oikealle.
"Vetävät ketjunsa pään rataa kohti", tiedottaa Partio lantapatterinsa takaa.
"Eläs, ryssän pahuuksia ovat. Näetkö, miten sinellin helmat lepattavat tuulessa ja niin hiihtävät kuin ensi kertaa suksilla olisivat. — Minä ammun —" kuiskailee Poke kiihkeänä.
"Elä, ei ole lupa, ennenkuin ovat alhaalla."
Mustia olennoita alkaa ryömiä metsärinteessä yhtenä vilinänä. — Sydänalaa kouraisee niin kummasti ja hermoja pitkin kulkee kuin jääkylmän sormen sively.
"Ammutaan pojat."
"Minä pamautan."
"Elähän", kieltelee Partio.
Pamahti. Hermosto on niin lujimmilleen jännitetty, ettei enää voinut pidättäytyä. Ja kuin siitä sähköttyneenä alkaa vastapuolelta oikea kuulasade.
Fiuu, fiuu — panee ilmassa. Fiuu — fiuu —. Niitä lentää kuin mehiläisiä parveilun aikana. Ne hyrisevät ympäri lantatunkion, räiskähtelevät halkopinon raoissa ja sivuavat kiviä ikäänkuin tietäen juuri niiden takaa etsiä maaliaan.
Tältä puolen vastataan tuleen, vaikka ei yhtä kiivaasti. Selittänevätkö ne sen epävarmuudeksi, peloksi tai vastustuskyvyn heikkoudeksi, koska venäläisvoittoinen ääni huutaa:
"Anjttautukaa —"
Raikuva yhteislaukaus oli poikien vastaus. Ja siihen laukaukseen ikäänkuin purkautui ensi hetken pingottunut mieliala ja nyt paloi suonissa taistelunhalu. Pojat olivat päässeet lämpenemään ja hyvätuuli palasi.
Arvo Partio silmäsi pitkin ketjua, näki loistavia silmiä, jotka kotkan terävyydellä tähysivät eteensä, näki poskia, joilla paloi punaiset täplät — suomalaisia poikia, silmä silmää vasten perivihollisensa kanssa — kuin Viipurin lukiolaiset muinoin. Emme tahdo olla heitä huonompia! — leimahtaa sytyttävä ajatus, ja kivääri poskella pamahtelee yhä taajempaan.
Ei se ole raakaa kostonhimoa, se mikä hehkuu silmissä ja kulkee sähkövirtana suonia pitkin kivääriin, se on hyvitystään vaativan loukatun oikeudentunnon, se on isiltä perityn sydämeen patoutuneen katkeruuden purkautumista.
"Sana asemalle. Kuka lähtee sitä viemään!" muistaa ryhmäpäällikkö.
"Minä", pienoinen vaaksanvartinen hyppää terhakkana pystyyn lämpimin punottavin poskin. — "Minä vien", sanoo uudelleen vakuuttavasti.
"Peukaloinen, pysy ryömälläsi, kyllä sinut kuulat vähemmälläkin löytävät."
Mutta Peukaloinen jo viilettää asemalle päin. Fiuu — fiuu — ujeltavat kuulat hänen kantapäillään ja tyssähtelevät lumeen, niin että pyryää. Peukaloinen vain livistää kuin hippasilla hilpeiden toverien kanssa.
"Sellainen tenava. Eipä mokomassa vielä uskoisi sisua sikäli löytyvän" — ihmettelee joku ääneen.
Pauketta jatkuu. Sitten saapuvat pojat asemalta. Kiväärin räiske on ne viestittäkin jalkeille hälyyttänyt. Kukin saa toverin viereensä.
"Onpaan tämä mies paikan löytänä", sanoo se, joka tulee Arvon viereen, virkkusilmäinen lyseolainen jostain Savon puolelta.
"Tule vain, minä tätä siunattua patteriani jo olen tunnin syleillyt", nauraa Arvo vastaan.
Ammunta on kiihtynyt korvia huumaavaksi. Vihollisen puolella on huomattu lisäväen tulo, koska eivät enää yritäkään ryömiä alas niitylle, päinvastoin matavat nyt ylemmä rinteelle kivien ja puiden suojaan. Ampuvat vimmatusti osumatta kertaakaan. Onkin melkein mahdotonta lumesta erottaa valkopukuisia poikia.
Ei enää tunnu edes oudolta tämä leikki. Unohtuu vallan, että tuo vinkuminen ilmassa on kolkon viikatemiehen säilän viuhketta. Tekee mieli juttusille ja lyhyinä lomahetkinä kerrytään lähettyviltä yksiin, toiset ryömien, uskalikot juosten. Lantatunkion takana on iloinen seurue koolla. Juttu luistaa rentonaan. Siinä on koulupoikia kolmesta kaupungista. Onpa somaa tehdä tuttavuutta näissä tiloin.
Ta-ta-ta —.
Mitä se oli? He hätkähtävät silmäten toisiaan. Joku kalpenee outoa ääntä.
Ta-ta-ta —.
"Kuularuisku", keksii eräs.
"Se se varmaan on. Herja, miten ilkeä-ääninen."
"Mutta mitä ne tuolla?"
"Missä, missä?"
"Tuolla alhaalla radalla. Dresiina siellä on ja siinä kolme, ei, neljä leveähelmaista häärää."
"Tännepäin tulevat."
"Peijakkaat — kuularuisku niillä siinä on. Aikooko ne —?"
"Sitä kohti pojat! Yhtaikaa — yks, kaks, kolme!" — Ja viisi kivääriä sylkäisee äkäisesti siihen suuntaan. Jo huomaavat toisetkin, ja pian ovat ryssät keskellä murhaavaa ristitulta.
"Ähä — jo tipahti yksi", kuuluu räiskeen lomasta riemuitseva helakka pojanääni.
"Toinen — hurraa! Näittekö, näittekö!"
"Takaisin yrittävät. Kuumottaako korvia? Tuoss' on lisää."
Kolmas tuuskahtaa selälleen pää edellä radan viereen. Ainoa eloon jäänyt ponnistelee kuin henkensä edestä päästäkseen piiloon suojaavan kallioleikkauksen taa. Häntä saattaa luotituisku ja huudot: "Terveisiä Iivanoille Suomen pojilta!" "Tällaisia poikia meillä on!" riemuitsee ylinnä Peukaloisen kimakka ääni. — Vaan hetkisen perästä ei naurata.
"Sattui, ai ai" — kuuluu takaa. Ja torpan portailla istuu kalpea heiveröinen poika päätään pidellen.
"Mikä sinulle tuli? — Mitä sinä sieltä?" — Toiset ryömivät hänen luokseen.
"Juomaan olisin mennyt. Jo vuotaa, ai, ai. — Mihin lie käynyt?" — Hän ojentaa kättään heihin päin. Siinä palaa punainen veriläikkä. Ja kun lakki kohotetaan päästä, hulvahtaa sieltä kokonainen verivirta ja punaa valkean lumivaipan. — Ensimäiset veriläikät. — Sitä on ilkeä katsella oudokseltaan. Pojat ovat totisia. Mutta neuvokas Poke on jo repinyt nenäliinansa ja tukkii sillä haavaa.
"Ei hätää", lohduttelee hän. "Naarmu vain. Pikkusen on pääkuortasi pinnalta kyntänyt. Vaan toimittauduhan asemalle sidottavaksi. Koetas, pitävätkö polvesi. — No hei, niinhän sinä seisot kuin ehjä mies. Taidat sentään saattajan tarvita."
"Kyllä minä vien" — tarjoutuu eräs haavottuneen tovereista. He häviävät pian alamäkeen.
Tulee hämärä. Mutta taivas on selkeä ja tähdet syttyvät yksitellen. Siitä tulee yöksi kireä pakkanen. Alkaa jo värisyttää märissä vaatteissa. Ammunta on laimeampaa.
"Partio" se on ryhmäpäällikön ääni — "ottakaa pari miestä mukaanne ja hiihtäkää metsiä myöten etelään päin ottamaan selkoa, yrittävätkö ne ehkä saartoliikettä sieltä käsin."
"Ymmärrän, herra kapteeni." — Partio kiepsahtaa mielissään pystyyn ja huutaa Pokea ja Koikkalaista halkopinon raosta. Alhaalta radalta siepataan sukset ja sitten painutaan voimakkain lykkäyksin pimenevään metsään.
"Tämä se taas verryttää puutuneet jäsenet", hyvittelee Poke.
Mutta harkitseva Partio neuvoo:
"Hiihdä sinä enemmän oikealle. Jätetään tämä Peukaloinen keskeen. Minä painun tänne vasempaan. Pidämme kymmenen metrin välimatkan."
He pyrkivät juuri etääntymään toisistaan, kun kuuluu kumea jyrähdys — sitten pitkä ujeltava ääni, joka salamannopeudella lähestyy, kiitää yli — ja sitten vavahtaa säikäyksestä koko vuorenrinne.
"Tykki", sanoo Poke — "koko juhlallinen däräys joka tapauksessa." —
Vaan hänenkin äänessään on kieltämättä hieman juhlallinen sävy.
"Kuulitteko, miten se räiskähti tuolla ylhäällä; lie kiveen käynyt. Mennään katsomaan, että tuliko minkälainen kuoppa. Jos löytäisimme pommin sirpaleenkin" — innostelee Koikkalainen.
"Ei muuta kuin suoraa linjaa etelää kohti, niinkuin käsky kuului", sanoo Partio päättävästi ja lykkää suksensa liikkeelle. — Ja tutkimushaluinen Peukaloinen ei kärtäkään enää, hän tottelee mielellään näitä kahta, ne eivät alituiseen härnää eivätkä ilvehdi vaan kohtelevat kuin muitakin miehiä. — He etenevät vuoren rinnettä, kohoavat aukealle kalliolle ja pysähtyvät hetkeksi tarkastelemaan.
Ammunta on melkein tauonnut, vain yksinäisiä laukauksia, jotka ikäänkuin muistuttavat: tääll' ollaan. — Huurteinen metsä ympäröi heitä hiljaisuudellaan. Lännessä metsänlatvoilla vielä puuntaa kapea keltainen viiru aivan kuin sulkeutuva päivänsilmä, muuten on jo pimeä.
Äkisti leimahtaa tummalla taivaanrannalla kaukainen salama, ilmaan sinkoilee kuin säkeniä, sitten uusi jyrähdys. — Vaistomaisesti he hieman kallistuvat, kun vonkuna lähenee ja menee yli. Kuula räiskähtää kallioon vielä äskeistä loitommalle.
"Se näyttää komealta näin pimeällä", sanoo Partio eikä nyt enää tarvitse pakottaa ääntään tyyneksi kuin äsken, kun jo tietää, mitä se on. — "Muuten vain taitavat pelotella, ettemme jälestä lähtisi heidän yöuntaan häiritsemään", jatkaa hän edelleen.
"Ikävää vain, ettemme voi puolestamme yhtä juhlallisesti sanoa 'hyvää yötä' takaisin", pahottelee Poke. — "Ne sieltä Viipurista ottavat joka lajia kuin hyllyltä vaan. Mitäs me, melkein paljain nyrkin. — Mutta puolemme me pidämme", helähtää teräksisellä ponnella lopuksi.
He tekevät sitten pitkän kaarroksen metsässä kuulostellen ja kurkkien välillä. Ei hisaustakaan. On niin hiljaista lopulta, että tuntuu kuin se korvia huumaava pauke, joka pari tuntia sitten vapisutti kukkuloita, olisikin ollut unta.
Sitten he saapuvat ketjuun takaisin. Taistelun voi katsoa päättyneeksi täksi päivää. Määrätään vahtivuorot, toiset pääsevät levolle.
"Joko tämä nyt oli oikeata sotaa mielestäsi?"
"Niin, joko näit ryssiä tarpeeksesi?" — udellaan Koikkalaiselta.
"No, tämän päivän osalle riittihän tuo", vastaa pieni urho.
Melkein kaksitoistatuntisen yhtämittaisen jännityksen perästä loikovat he viimeinkin aamuyöstä asemahuoneen lattialla. He ovat vielä kiihkeitä ja lämpimiä taistelun jäleltä. Juttu ei tahdo ottaa tauotakseen, kun jokainen kertoo vaikutelmistaan. Enin touhuaa Koikkalainen, kehuu japanilaistaan, kehuu kupliksi vesille.
"Missä sinä oikeastaan olet oppinut kivääriä käsittelemään?" utelee joku.
"Kah, eno opetti junassa tullessa. Ensin se oli äkäinen kuin syötävä, uhkaili seuraavalta asemalta jalkapatikassa passittaa kotiin, mutta sitten leppyi. — Pääsinpäs niiltä luiskahtamaan. Ja mikäs täällä on ollessa!"
Niin, mikäs täällä on ollessa!
Se on ollut vaiherikas päivä, ihmeellisin heidän tähänastisessa nuoressa elämässään — niin sykähyttelevän iloinen ja repäisevä. On vasta kuin päästy leikin makuun, ei vielä tunneta sen oikeata luontoa. Heille se on vain ollut melkein kuin poikavuosien huima intiaanileikki, ihana ja hermoja kiihottava. Ja he nukkuvat kylmälle kovalle lattialle huulilla hilpeät sanat ja mielissä suruton seikkailuinto.
Sellainen oli päivä, jolloin komppania sai tulikasteensa.