ISÄNMAA KUTSUU.
Lyhyt kesän vapaus on takana ja tuttu pirteä-ääninen sähkökello kilistelee jälleen poikia vuoroin uhaten ja varottaen sisään tunneille, vuoroon yllyttävän iloisena ulos vapauteen.
Se kesä oli oikeastaan ollut hyvin ikävä eikä kenkään voinut antautua iloisiin kesäpuuhiinsa suruttomana kuin ennen. Sanomalehdissä oli pelkkiä mieltä masentavia uutisia. Ihmiset eivät osanneet puhua muusta kuin uhkaavasta nälänhädästä, lakoista ja yhteentörmäyksistä työväen kanssa, "tavaritsien" ja sosialistien yhä julkisemmasta veljeilystä ja isännöimishalusta. Ja sitten, mikäli yöt piteni, syksy talveksi pimeni, yhä pahempaa: rosvouksia, ryöstöjä, kotitarkastuksia ja vangitsemisia — lopulta verenvuodatusta. Venäläismallinen "svaboda", täydellinen anarkia, yksityiskohtia myöten uskollinen jäljittely tavaritsien ihanneyhteiskunnasta.
Pimeät voimat temmelsivät. Yli rajan kättä antoivat, juonensa ja elkeensä yhdeksi punoivat vuosisatainen maan vihollinen ja oma harhaantunut kansanaines. Tehtiin tihutöitä niin kolkkoja, että jälkeentulevien polvien pojilla, kun historiassa niistä lukevat, veri poskilla palaa ja kädet nyrkkiin pusertuvat.
Vallankumouksen aallot, joiden pinnalla läikkyi veljesveri ja niljainen pohjasakka, vyöryivät jo meidän rannoillemme ja me kuulimme ilmassa myrskyn siipien lyönnit.
Poke kertoi kummia syksyllä tavatessa.
Kahdesti oli käynyt Pohjanmaalla tärkeissä asioissa, keikkunut syyspimeänä sumuisena elokuunyönä Pohjanlahdella avomoottorissa, tavannut veljensä ja palannut matkaltaan mukanaan "kovia." Tampereella oli yrittänyt kiikkiin joutua, mutta onnistunut pujotteleimaan läpi käsien. Setä oli vangittu, koko suku sotilas- ja työläisneuvoston mustissa kirjoissa.
"Mitäs näistä, kun vain tulisi rehellinen, avonainen taistelu, jossa saisi huitoa sydämestään. Tämä piilosilla juoksu jo alkaa tympäistä, kun pitää kulkea valheen kengillä ja väärillä passeilla suorien miesten."
"Ja epäillä ja pelätä omia kansalaisiaan — se tässä kolkointa on", jatkaa Partio verkalleen.
He kulkevat puistokatua kouluun kirjanpitotunnille. On äsken satanut ja suuret raskaat pisarat ropsahtelevat puista niskaan, nenälle, milloin minnekin. Syystuuli ratsastaa vallatonta laukkaa pitkin katua, soittelee telefoonilankoja, viheltelee ja paiskelee portteja ja vinninikkunoita kuin pahatapainen poikaviikari. Sitten löytää jostain seinänviereltä kellastuneita lehtiä, ne ilmaan tuprauttaa ja pyörittelee, pyörittelee kuin pallosilla.
Ystävykset kulkevat äänettöminä. Entinen hyvätuuli pyrkii usein pettämään. Sitten sanoo Partio kuin itseään vakuutellen.
"Vaan en minä sentään ikinä usko, että ne vielä sittenkin, kun se todella on alkanut, vetävät yhtä köyttä vihollisen kanssa."
"Etkö usko? Vaikka ne kuuluvat kieltäneen ryssänsolttuja lähtemästä ja vannottaneen avukseen taistelussa porvareita vastaan."
"En usko — enkä tahdo uskoa. Minkä eteen tässä sitten enää elää ja tulevaisuutta suunnittelee, jos menettää uskon omiin kansalaisiinsa? — Totta nyt sosialistiemmekin joukossa vielä siksi selväpäisiä ollaan."
"Ole uskomatta sitten — utopisti", Poke suutahti.
"Mikä?" — jo kiristyi Arvonkin tyyni sävy.
"Ei mikään. Mitä siinä penäät? Minä sitä vain, että sinä se olet aina sellainen suuri idealisti ja ajat vielä suohon hyvine uskoinesi."
"Ajan minne ajan. Siihen minä vain perustan kaikkeni, että voin uskoa hyvää muista ja ennenkaikkia omista kansalaisistani."
"Kun kannattaisi —" murjotti Poke edelleen.
Silloin Arvoa jo nauratti.
"Oikeinhan tässä riitaa haastamme."
Se hellytti Pokenkin ihan helanauruun:
"Ajanhenki, ajanhenki. — Tuppaa väliin niin hermostuttamaan, kun ei tämä tilanne ikinä selvinne." — — —
Eikä se selvennyt. Kiertyi kiertymistään yhä kummemmaksi. Tuli yleislakko sakilaismellakoineen, murhineen, ryöstöineen katkaisten kaikki suhteet ja sovintomahdollisuudet.
Sen näki kaikesta, että repeämä oli jo silloin korjaamaton. Se liikkui kuin ilmassa, se mikä tuleva oli.
Alaluokkalaisetkin jo rupesivat pihisemään. Kun punakaartilaiset lakkoviikolla heitä koulunovelta hätistelivät: "hajaantukaa, hajaantukaa —" härnäsi muuan toisluokkalainen, vaaksanvartinen: "Kuinka moneen alkutekijään?"
Ja suojeluskuntaan tuli miestä ja poikaa tulvimalla. Lyseolaiset perustivat oman osastonsa, pidettiin tiheänpäähän harjoituksia, saatiin terävämpi katsanto ja uljas ryhti. Täysmallisia sotilaita — ilman aseita! Sillä heidän käytettävinään oli niinkuin päällikölle ilmotettiin: 1 haulikko, 4 revolveria, 2 kiikaria ja 10 polkupyörää.
"Kirotut ryssät", ärhenteli Poke kerrankin, "on niillä älyä, missä on. Kerkesivät nekin aseet koota maasta, niin että ollaan ihan paljain nyrkin. Meilläkin oli kaksi haulikkoa ja hieno kivääri. Kääntelepäs nyt sitten käsissäsi tällaista lastenkamarin lelua, kun kerrankin tosi tulee kyseeseen."
Hän lykkäsi halveksuen kädestään salonkikiväärin Partiolle, joka vieressä odotti vuoroaan. He harjottivat tähtäämistä peilin edessä. Partio tarttui "leluun" ja henkäisi syvään.
"Mitä taas haudot?"
"Sitä vaan, kun minulle ei suo rauhaa se ajatus, että jos ne omat todella herjaantuvat ryssien mukaan, niinkuin sinä väität. Kenellä meistä sitten on voimaa tähdätä, kun tietää omia olevan vihollisen seassa. Eikä ole oikeuttakaan veljiään vastaan —"
"Hulluttelet. Omat ovat tällä puolen. Ken on rintaman toisella puolen, on isänmaan petturi ja vihollinen. Selvä juttu."
"Niin, sinusta. Minä en voi ajatella —"
"Ole sitten ajattelematta, kunnes on aika toimia. Saatpa nähdä, että miehen luonto silloin itsestään sanoo, tähtäätkö vai et." — Pokella oli silmä kovana.
Aina pyrki sanat sakomaan. Mutta kun se elämä oli kuin neuloilla istumista. Joka aamu ensiksi vilahti mieleen: jokohan tänään? — ja illalla: huomennako sitten?
Poika rukat! Kevyet nuoruuden ilot karisivat heidän elämästään kilpaa lehtiään varistavan kesän mukana. Heihin tuli jotain varhaiskypsää. Katseen pohjalla asui syvä totisuus ja silmäkulmat olivat tiukoissa rypyissä.
Sekin koulunkäynti rupesi tuntumaan niin turhalta ja tunneilla istuessa tuli usein mieleen: mitä varten? Ja silloin ratsastivat ajatukset kaikkiin taivaan tuuliin.
Mutta historian lehtori ymmärsi hyvin poikansa. Kerrankin, kun näytti mahdottomalta saada yhtään tyydyttävää vastausta lohkeamaan luokasta, sanoi hän kiivastumatta ja koruttomasti:
"Pojat, nyt minä sanon teille suoran sanan. Minä tiedän, että teidän on vaikeata nykyisin keskittää ajatuksianne koulutyöhön, mutta toistaiseksi on se teidän lähin velvollisuutenne. Oli kerran melkein yhtä raskas ilma maassa kuin nytkin ja monet herkesivät toivomasta ja toimimasta. Silloin sanoi vanha kunnon Lönnrotimme toisille: 'tehkää työtä niinkauan kuin päivää on, tulee yö, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä.' — Minä sanon nyt teille saman."
Luokka korjasi ryhtiään ja jännittäysi uuteen vireeseen. — — —
Samassa kuumeisessa odotuksessa meni vielä joulukin. Tammikuu alkoi kallistua loppuunsa päin. Silloin Viipurissa leimahti. Se jännitti taas hermot äärimmilleen. Kuiskailtiin öiseen aikaan junien kulettavan suojeluskuntalaisia Viipuriin. Ilmassa väreili kiihkeä odotus — epäämätön oire suurten tapausten edellä.
Arvo Partio kulki pikamarssissa koululle. Hän oli hätäisesti syönyt päivällisensä ja laskenut ehtivänsä järjestää hoidossaan-olevan kirjaston ennen toverikunnan kokouksen alkua. Kello ala-aulassa lähti juuri nakuttelemaan viimeistä neljännestään ennen neljänlyöntiä. Runsas tunti aikaa vielä, hyvin ehtisi valmiiksi.
Partio loikkasi pitkillä säärillään kolme, neljä porrasta kerralla ja luikahti opettajahuoneen eteiseen ottaakseen kirjastohuoneen avaimen avainkaapista.
Opettajahuoneen ovi oli raollaan. Kuului selvästi rehtorin huolestunut ääni:
"Syksystä asti tässä on eletty selvissä sodan merkeissä. Nyt se on siis alkanut. Ja minä kun viimeiseen asti uskoin rauhallisen ratkaisun mahdollisuuteen."
Siihen jatkoi lujasti ja varmasti toinen ääni — se oli historian lehtorin — "Jokaisen kansan on itsensä maksettava vapautensa lunnaat. Nyt on meidän vuoromme. Ilmaiseksi ei mikään kansa ole itsenäisyyttään saanut."
"Niinpä niinkin. Nyt se on siis alkanut", sanoi rehtori vielä raskaammin, johon toinen lisäsi:
"Niin — peruuttamattomasti. Yöllä lähtevät täkäläiset."
Arvo Partio oli seisonut kuin kiinni naulittuna. Sitten hän työntyi ulos ovesta, kulki kuin juopunut horjahdellen kirjastohuoneeseen, veti vapisevin käsin oven perässään kiinni ja seisahtui keskilattialle.
Nyt se on siis alkanut!
Häntä pyörrytti, puistatti vilu. Sitten kihahti hikeen otsa, suonet takoivat ohimoilla, ja veri kohisi tulivirtana suonissa.
Nyt se on siis alkanut!
Ei osannut selvästi ajatella, mitä se oikein sisälsi. Sen vain tunsi, että niissä rehtorin sanoissa soi kuin sotatorvien kaukainen kumu ja suvun ja isänmaan kutsu. Sen tunsi, että se ratkaisuaan odottava suuri kysymys oli nyt tullut ja laskenut raudanraskaan kätensä hänen hartioilleen. Tuntui kuin ei saisi kääntyä, ei hengähtää, ennenkuin vastaisi siihen kysymykseen.
Hän heittäysi tuolille pöydän ääreen. Siinä oli lehti. Hermostuneesti hän sitä käänteli, katse harhaili ajatuksettomana palstoja ja nauliutui lopulta seuraavaan otsikkoon:
"Petomaista julmuutta. Punaryssät ampuneet vaimon, joka haavoissaan synnytti lapsen."
Poika kimposi seisoalleen. Hän oli niitä, joilla ritarillisuus on veressä alkuperäisinä jaloina vaistoina.
Jos se olisi sinun äitisi — sanoi ääni hänen sielussaan.
Niin minä — kädet puristuivat nyrkkiin, niin että koski lihaksiin. Hän kulki raivostuneena edestakaisin.
"Niin ei saa tapahtua. Se on väärin. Se on väärin." — Hän puhui kiihdyksissään ääneen ja tuskallisena katseli kylmänkirkasta iltataivasta kuin vedoten korkeampaan oikeuteen.
"Hyvä Jumala, niin ei saa tapahtua."
Kuka estää? — Rautainen käsi laskeutui yhä raskaammin hänen olkapäälleen. Hänen sydämensä ovelle kolkutettiin.
Hän ojensi tuskissaan käsivarsiaan. Katse sattumalta hipaisi voimakasta rannetta, jossa sinervät suonet risteilivät, tykyttivät. Voima sykki niissä, nuori, terve voima.
Ellet sinä, niin ken? — jatkoi ääni sisältä. — Tai annatko siis omasta puolestasi niin tapahtua, koska sinulle on raskasta ja vaikeata sitä vastustaa. Sinä ymmärrät sen vääräksi, ellet voimakkaasti nouse sitä vastaan, niin silloinhan siis kohdaltasi siihen myönnyt, alistut. — Eikö puolustautuminen täten ole velvollisuus?
— Mutta veljiä vastaan?
— On eri asia rangaista ja kostaa. Eikö rankaise jumalallinen ja inhimillinen lakikin? Ellet vastusta vääryyttä, suostut vääryyteen. Oikea mies kammoksuu vääryyttä enemmän kuin verta. Muita teitä ei ole.
Nuori poika seisoi sinä hetkenä silmä silmää vasten elämän ankarimman lain edessä, omantuntonsa, Jumalansa edessä, seisoi kaunis vaalea pää kumarruksissa ja sydän tuskasta vavahdellen. Hän oli sellainen, joka muodosti vakaumuksensa totta tehden.
Mutta kun hän vihdoin kohotti päänsä ja astui ikkunan luo, valaisi, iltarusko kauniisti avointa otsaa ja syvänpuhtaita pojankasvoja; niillä kuvastui jalon päätöksen tyyneys.
Tässä olen — sanoi hänen ritarinsydämensä.
Kello helähti jossain.
Mitä? — Pojan katse harhaili kirjarivejä. Hänenhän piti järjestää ne.
Tosiaankin!
Ajatus kulki nyt niin oudon selkeänä ja salamannopeana. Hän aivan kuin kerralla näki ja tajusi kaiken, mitä tilanne kysyi. Ja uusi sisäinen käyttövoima jännitti hänet kuin uuteen vireeseen.
Kaikki on jätettävä kunnossa jälkeensä — selvisi ensiksi. Toverikunnan tilit? rupesi hän muistuttelemaan. — Selvät ne on, päiväämättä vain. Sehän on pian tehty. — "Luonnon ystäväin" vuosikertomus — valmiina sekin. Omat tilit. — Olenkohan kenelle velkaa? koetti muistella, mutta ei muistanut mitään sellaista.
Kirje kotiin — voi niin, vastaus ei enää häntä tavottaisi. Täältä nimittäin.
Ei pidä ajatella, toimia vain, huomaa hän sitten parhaaksi ja alkaa riuskasti liikkuen asetella kirjoja hyllylle pöydältä.
Toisluokkalaiset ne aina käyvät sillä rytäkällä. Siinä hetkessä pitäisi kaikille olla. — "Valkoisen miehen jalka" — "Ensimäiset ihmiset kuussa" — "Musta Kotka." — Niillä sitä pitää aina olla kuta jännittävämpää, hymyilee kirjastonhoitaja.
"Välskärin kertomukset." — Mieltä hiipoo niin oudosti, kun sen asettaa hyllylle. Poikavuosien muistot ja unelmat tulvahtavat sieltä tuoreina vastaan.
Isien teillä — välähtää salamankirkkaana mielessä. Ei hän tiedä oikein, mitä siihen sisällyttää, mutta vaistomaisesti henkäisee syvempään korkean rinnan täydeltä.
Selvä on.
Arvo Partio seisoo käsi ovenrivalla ja silmäilee ympäri huoneen selittämättömin tuntein. Sitten hän aukaisee oven ja sulkiessaan sen jälkeensä, tuntee, että sisälle jäi poika, ulos astui mies.
Sellaisina aikoina kypsytään nopeasti.
* * * * *
Lehtori Kaatrakoski ja Arvo Partio kulkivat äänettöminä asemalle päin autiota öistä katua. Perässä taarusti Heikki veli happamena nieleskellen kyyneleitään. Hän ärhenteli ja hiljaisessa mielessään kaiken aikaa sätti vanhempaa veljeä.
Mokomakin ampuja! Minä kun viime syksynäkin ammuin jäniksen, ennenkuin se ehti saada edes hanan vireeseen. Sellainen on likinäköinenkin vielä. Mitä se siellä sodassa näkee, mihin tähtää — ähä — ähä —
Heikki kulki ja potki saappaan kärellä helähtelevää jäänsirpaletta. Se vähän kuin lauhdutti. Kaiken iltaa hän oli mököttänyt puhumattomana, maannut vatsallaan nenä litteänä tyynyssä ja siihen purrut ja itkenyt nuoren sielunsa ensimäisen suuren katkeruuden ja loukatun miehenylpeytensä.
Pitäähän olla minkälaisia — ähä — ähä — kun ei ijän tähden oteta, vaikka on kymmenesti parempi ampuja kuin Arvo ja monet muut konventtilaiset. Lienevätkö kaikki edes pyssyä kädessään käyttäneet? Vielähän ne — paperinallipyssyä ehkä. Jos hän olisi päällikkö, niin hän panisi jokaisen kokeiksi ampumaan, että osaako vai ei. Jos ei osaisi, niin mars kotiin vain, vaikka olisi miten pitkä mies.
Askeleet kajahtavat niin oudosti yön hiljaisuudessa. Edessä kulkee joku kiireessä tahdissa. Takaa kuuluu hillittyä puheen sorinaa. Oli siis muitakin — niin, tietysti oli. Ketähän kaikkia?
Asema on puolipimeä. Siellä vilisee miestä solkenaan. Kuuluu matalaäänistä puhetta, joku yskii. On tiukka pakkanen.
Arvoa nyäistään olasta.
"Kuka?" — On mahdotonta tuntea kasvoja syvälle vedetyn lakin reunan alta.
"Minä vaan", sanoo alakuloinen ääni. "Iso-Jukka. Vai läksit —"
"En. Hävettää niin, etten saa silmiin katsottua rehellistä miestä tämän koommin. Minä puhuin isän kanssa. Eihän hän oikeastaan kiellä. Sanoo sen puhtaasti omantunnon asiaksi. Mutta se äidin sydänvika. — En voi lähteä eikä luonto anna jäädä." — Ääni tärähtelee.
"Sinä jäät. Uskotko, minusta se juuri on tällä hetkellä miehekkäintä — se kun on vaikeinta — ja toisekseen, jos tätä jatkuu, tottuu äitisi pian siihen ajatukseen ja ottaa tyynemmin asiat. Tulet sitten."
— Arvon äänessä on niin miehekkään vakuuttava sävy. Se on saanut sellaisen kauniin metallisen kaiun tänä iltana.
"Olkoon sitten", huoahtaa toinen keventyneenä, "kun ette te vaan jääneet siihen luuloon —"
"Heipä hei!"
"Seikku — sinäkin."
"Kukas sitten" — ja kiihkeänä kuiskauksena: "Minullahan on se kunniavelka lyhennettävänä." — Arvo puristaa lujasti hänen kättään.
"Nyt ne lähtevät, Arvo, Arvo", hätäilee Heikki veli.
"Jumalan haltuun pojat", hyvästelee lehtori Kaatrakoski. — "Pysykäähän miehinä paikallanne."
"Ei hätää. Tässä joukossa ei ole yhtään pelkuria eikä yhtään petturia."
— Poke se jo intoilee siellä päällimäisenä.
"No, mutta päästähän toki, Heikki. Juna lähtee."
— Arvo koettaa hellävaroen irrottaa Heikkiä, joka on tarrautunut hänen nutunhihaansa ja siinä tuhisee itkua hieroen. Vasta hellittää, kun lehtori supaisee korvaan:
"Pitäähän meidän osata miehinä jäädä, kun nuo osaavat miehinä lähteä."
Ja sitten lähtee juna liikkeelle niin oudon hiljaa. Jyskyttelee, jyskyttelee, ensin verkalleen, sitten kiihtyvässä tahdissa ja puhaltaupi viimein vinhaan juoksuun läpi lumisen metsän, ohi nukkuvien kylien ja pimeiden asemien kohti uusia vaiheita, ennen aavistamattomia —
Mutta asemalla Heikki veli rukka, jonka itsetunto ja ampujamaine oli saanut niin kovan kolauksen, itkeä tuhersi jo ihan rehellisesti paksuun villakintaaseensa. Niisti ja nikotteli ja taas itki ja itkunsa lomassa toimitti:
"Pääsipäs sinne sekin toisen lu-ho-kan — yhyy — Ko-ikkalainenkin. Se meni sieltä junan toiselta puolelta. Sanoi menevänsä — yhyy — pe-he-henkin alle piiloon, etteivät näe, kun sen enokin oli samassa ju-hu-hunassaa —" ja sitten pääsi itku ihan valtoinaan.
Lehtori otti häntä sydämellisesti olkapäistä ja käännytti kotiinpäin puhellen siitä, mitenkä oli välttämätöntä, että rintaman tälle puolenkin jäisi reippaita poikia vartiopalvelukseen, viestinviejiksi ja muuhun sellaiseen.
Siitä Heikki jo vähän tyyntyi ja leppyi. Kerran vielä niisti perinpohjin, sitten vain enää nikotteli ja väliin huokasi — syvään ja haikeasti.
Kirpakka yötuuli pani jouduttamaan tahtia. Se jo kokoili kinosten harjalta untuvankevyistä pakkaslunta ja lennätti pyrynä ilmaan. Teki tuiskua. Tähdet tuikkivat terävinä pilkkuina.
"Koleapa tuli matkailma", sanoi lehtori pistäen avaimen lukkoon. Ovi kolahti kiinni heidän jälkeensä.
Yötuuli yksinään huhahteli pitkin hiljaista katua ja isoissa vaahterissa ikkunain alla.