"VAPAUDEN VELJET."
Kello kaupungin palotornissa läppäsi kolmasti ja kuin täräyksen saaneena pimahti silloin lyseon sähkökello kimeästi soimaan, ensin lyhyen merkinannon tapaan: olkaa valmiit! — ja sitten kohta pitkään ja voitonriemuisena: hei pojat, lopussa on tämänkin viikon pinnistys.
Luokkien ovet avautuivat ja pitkät korkeat aulat täytti kevyt, tahdikas jalankapse, kun luokat rivittäin saapuivat iltarukoukseen juhlasaliin. Kuudes ja seitsemäs luokka tulivat viimeisinä ja kun rivit ovella joutuivat lähekkäin, kääntyi kolme seitsemäsluokkalaista viereiseen riviin päin ja sanoi kahta sormea kohottaen: "siebenundzwanzig" ja sieltä kohosi samaten kolme kättä ja vastattiin yhtä hillityllä äänellä: "siebenundzvvanzig."
Se oli "Vapauden veljien" jokalauantainen merkinanto, sillä lauantaisin piti klubi kokouksiaan lehtori Kaatrakosken vinnikamarissa, seitsemännen luokan primuksen, Arvo Partion asunnossa. Se tiedettiin yleiseen, mutta muutapa ei tiedettykään, sillä "Vapauden veljet" osasivat vaieta kuin seinä. Heitä katseltiin puolittain kateudella, puolittain palavalla uteliaisuudella, ja erästä heistä suorastaan aralla kunnioituksella.
Se oli seitsemännen luokan Poke, pitkä, väkevä poika, jonka kotona ryssät olivat pitäneet monet kotitarkastukset ja jonka vanhempi veli, nuori varatuomari, oli istunut vankilassakin ja sieltä karannut ja kadonnut olemattomiin. Eikä kauan sitten, kun katosi toinenkin, kahdeksasluokkalainen — Saksaan, niin yleisesti kuiskailtiin.
Sekin tiedettiin suljetummassa piirissä — sillä nämähän olivat asioita, joita ei sopinut päästää julkisuuteen alaluokkalaisten hölyttäväksi — että Pokella oli hektograafi, jolla se jäljenteli salaperäisiä papereita. Sen oli nähnyt eräs saman luokan pojista pistäytyessään odottamatta Poken luo. Poke oli silloin hätäisesti ajanut kokoon paperinsa, mutta välistä putosi lappu ja kun se toinen poika kumartui sitä nostamaan, kerkesi hän vain nähdä vilaukselta jonkun saksalaisen osotteen ja luvun 27.
Kaksikymmentäseitsemän — saksaksi siebenundzwanzig — mietti toinen ja äkillisestä mielijohteesta kysäsi:
"Miksi te aina lauantaisin sanotte toisillenne siebenundzwanzig."
"Kun aijomme kokoontua kahtakymmentä yli seitsemän", sanoi Poke lyhyeen ja rypisti kulmiaan.
Eikä toinen pitemmältä kysellyt, veti vain sen juhlallisen johtopäätöksen, että näiden asioiden täytyi olla jossain yhteydessä Poken veljien ja Saksan sotasalaisuuksien kanssa.
Ne pojat ne tiesivät jotain, ehkä enemmän kuin monet opettajistakaan, mutta mitään eivät kertoneet. Eivätkä toiset heiltä pemistelleetkään tietoja liioin, sillä kunnon pojat osaavat pitää kunniassa salaisuuksia sekä vaikenemisen taitoa. Kieltämättä kismitti eräitä suuresti se salaperäisyys, joka verhosi klubia ja sen puuhia, mutta kun ne kaikki kuusi olivat reiluja suoraluontoisia tovereita ja älykkäitä poikia, annettiin heidän rauhassa hoitaa asiansa.
"Vapauden veljien" klubin synty oli tällainen.
Kevättalvella, noin paria viikkoa ennen suurta vallankumousta, oli koulussa tapahtunut ilkeä välinäytös. Poken veli, se kahdeksasluokkalainen, oli kadonnut, ja poliisimestari kävi siitä asiasta rehtorin kimppuun, toimitti kotitarkastuksen hänen kotonaan ja koululla penkoi kaikki toverikunnan paperit ja kirjaston, uhkasipa vielä rehtoria vankeudella ja Siperialla.
Tapaus järkytti koko kouluyhteiskunnan tasapainostaan ja kuohutti kovasti poikain mieliä, mutta mitäpä he saattoivat tehdä.
Eräänä aamuna löysi poliisimestari kirjelaatikostaan tukuttain paperilappuja, niitä saattoi olla satakunta, ja jokaiseen oli tuhrittu äkäisennäköisillä harakanvarpailla — "pitkänenä" — "pitkänenä" —. Poliisimestari vain kohautti olkapäitään: "nulikkain työtä."
Mutta isoja poikia kuohutti toinen ajatus. Tässä oli kysymyksessä selvä ilmianto. Vaan kuka oli syyllinen? — Ilmeisesti joku koulun omaan piiriin kuuluva. Sehän se kirveli parhaiden mieltä.
Eräänä iltana syöksyi Arvo Partio Poken huoneeseen ja kalpeana ja äärimmilleen kiihtyneenä sanoi vain:
"Ota lakkisi ja lähde viivana."
Kadulle tultua he puhaltausivat juoksuun kumpikin, kunnekka Partio seisautti ystävänsä "Yhteishyvän" valaistujen ikkunain alla nipistämällä kiihdyksissään häntä käsivarresta, niin että Poke jo puoliksi harmissaan kivahti:
"Suutariako sinä —"
Mutta ei sen enempää, sillä hänenkin silmänsä nauliutuivat ikkunaan. Katsoi, katsoi — sitten häivähti suuttumuksen puna ohimoilla ja tummat, kauniit silmät iskivät tulta.
"Konna" — sähähti hän.
Ikkunan kohdalla pienen pöydän ääressä istui kaksi miestä mukavasti nojallaan tuoleissaan, sikaria sauhutellen. Se toinen oli kaupungin poliisimestari Huhta, tsaarivallan kätyri, vihattu mies, sekarotuinen epäsikiö jostain sieltä Pietarin suomalaisten joukosta, ja toinen nuori poika, seitsemän-kahdeksantoista korvilla. Hänessä oli ilmeisesti sekä vetelystä että huoletonta keikaria, sen näki siitä tavasta, millä hän rennosti nojaili tuolin selustaan ja imi sikariaan silmiään siristellen.
"Arvaatko nyt, kuka on ilmiantaja?" kysyi Arvo Partio ääni vavahdellen.
"Arvaan", tuli toisen yhteenpurtujen hampaiden takaa. — "Konna!"
Se, jota tällä mainesanalla kunnioitettiin, veteli vain huoletonna haikuja sikaristaan. Hän oli kuudennen luokan Seikku, syksyllä vasta kouluun tullut koeteltuaan onneaan sitä ennen jo kolmessa eri lyseossa. Rikas hän näytti olevan, mutta laiska ja vetelä ja päällepäätteeksi naurettavin keikari, ettei toista sellaista koko koulussa. Aina kulki kalvosimissa arkisinkin ja löyhkäsi kaiken maailman hajuvesille kuin mikäkin parturinsälli. Illat istuskeli kahvilassa ja poltti sikaria. — "Kiero kaveri", päättelivät toiset ja pysyttivät hänet loitolla alusta alkaen.
Mutta että hänessä olisi lurjusta täksi asti — ryssäin kätyriksi! Se puristi kädet nyrkkiin ja pani vihan kiehumaan puhtaissa pojansieluissa, samalla kun se nöyryytti ja masensi maan tasalle.
"Mitä meistä voi muuta tulla ja mitä me muuta ansaitsemmekaan kuin olla edelleenkin ryssäin orjia niinkauan kun joukossamme on tuollaisia Huhtia ja Seikkuja, jotka rupliin myyvät isänmaansa", sanoi Arvo Partio kolkon totisena. He kulkivat silloin hiljalleen katua alaspäin.
"Kun tulisi oikea sota edes ja polttaisi maan pinnalta nuo kierot ja katalat", tuomitsi Poke julmistuneena. Hän oli kuumaverisempi kuin toverinsa. Mieltään noutaen olisi hän totta totisesti aikaa sitten törmännyt "Yhteishyvään" ja sivaltanut korvalle pettureita — yhteishyvän nimessä. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt. Hän pysähtyi neuvottomana, kulmat rypyssä:
"Mitä meidän on nyt tehtävä?"
"Niin, mitä meidän on tehtävä?" nyökkäsi takaisin Arvo Partio syvästi murheellisena.
"Minä tiedän." — Poken silmät liekehtivät taas. — "Ei tässä muu auta kuin isällinen selkäsauna. Haemme käsiimme pari kolme luotettua miestä. Pidämme vahtia rantapuistossa. Seikku kulkee sen läpi asuntoonsa. Ja sitten kypsytämme miehen niin, että hänestä lähtee ruplakuume ja keikaroimisen halu."
"Jokahan olisi —" Partio mietti. Hän oli ikäisekseen ihmeen tyyni ja harkitseva olematta siltä mikään nahjus. Hän syttyi hitaasti, mutta paloi varmasti. — "Eihän tätä oikeastaan rehtorin harmiksi ja koulun häpeäksi kannattaisi julkisesti tutkittavaksikaan päästää. Eikä Seikun — kun sitä nyt rauhallisesti miettii — tarvitse olla niin perin pilalla —."
"Eikö pilalla! Vaikka istuu ja vetelee sikaria sellaisen kätyrin seurassa. Aina sinä puolustelet ja lieventelet", kivahti Poke.
"Ole äyskimättä. Puhutaan tyynesti. — Minustakin me olemme siksi kehittyneitä, että meillä on velvollisuus valvoa toisiamme. — Olkoon menneeksi —" tuli sitten odottamattoman topakasti. — "Ketä kutsumme mukaan?"
"Eiköhän meikäläisistä Koskelo ja Seikun luokalta Iso-Jukka ja Paunu?" — Poke oli jo leppynyt. "Se syttyy ja sammuu kuin rikkitikku", sanoivat pojat hänestä yleensä.
"Selvä on. Minä haen Koskelon, hae sinä toiset. Rantapuistossa tavataan. Mutta mihinkä aikaan?"
"'Yhteishyvä' suljetaan kahdeksalta. Eikö mahtane Seikku siihen mennessä saada seurasta tarpeekseen ja kai se sieltä jo suoraan asuntoonsa tapautuu. Sanokaamme: neljännestä yli kahdeksan on oltava paikalla."
"Alahan huhkia sitten. Heipä hei."
"Heipä hei!"
Kumpikin lähti haaralleen. Kummassakin poltti loukattu, hyvitystä vaativa kunniantunto ja kummankin katse oli kuin syvempi ja vakavampi.
— — — Mutta sinä iltana käytiin rantapuistossa lyhyttä oikeutta. Siellä kierrettiin väkivalloin suoraksi vinoon kasvanut vesa ja taottiin veljellisin läimäyksin kansalaiskunnon ja miehen kunnian aakkoset erääseen vetelään miehenalkuun sekä selänpäähän että korvallisille.
Eikä siitä sen enempää kohistu. Tällaiset olivat sovinnon ehdot. Jos Seikku kunniasanallaan lupaa heittää ryssien metkut, eivät toiset hiiskahdakaan, pitävät salassa koulun maineen tähden.
"Vaan jos uudistat elkeesi" — Ison-Jukan hirveä nyrkki, vahva kuin karhun kämmen, pui pelottavan lähellä Seikun nenän alla — "niin kyllä höyryät vielä toisella tavalla."
Ja Seikku teki vilpittömän synnintunnustuksen, miten hän oli kahvilassa käydessään sattumoisin tutustunut Huhtaan. Se oli oikeastaan hienokäytöksinen mies.
"Hieno — pst — sellainen keikari", sylkäsi Poke halveksuen.
Se oli sitten eräänä iltana alkanut puhua, mitenkä hän on vaikeassa asemassa, kun ihmiset eivät ymmärrä, että hänen toimintansa tarkotus on vain suojella suomalaista yhteiskuntaa ja estää hankauksia syntymästä sen ja hallituksen välillä. Se oli puhunut todella vakavasti ja ihan kuin suruissaan ja sitten vielä sanonut, että olisi asetettava ankaraan edesvastuuseen ne yltiöpäät seikkailijat, jotka pyrkivät kietomaan kansalaisia, ihan nuoria poikiakin, saksalaisten juoniin.
"Katala heittiö —" puhisi Poke väliin.
"Älä intoile, anna toisen rauhassa selittää", tyynnytti Partio. —
"Kysyikö se sitten mitään erityistä meidän koulusta?"
"Sanoi vain, että eikös teiltäkin liene sinne joku lähtenyt, oli muka kuullut kerrottavan ja minä tietämättäni sanoin, että niin minäkin olen kuullut, että se kahdeksasluokkalainen — Anna anteeksi, Poke! Minä en todella tietänyt, mitä tein."
Mutta Poke seisoi uhkaavana syrjin karin. Asia oli liian arka hänelle.
Seikku muisti jotakin ja pisti kätensä taskuun. Kuutamossa näkyi, että hän punastui vahvasti. Veti esiin suljetun kirjekuoren ja änkytti ilmaa haukkoen välillä:
"Tänä iltana se lähtiessä pisti tämän minulle. Luulen, että — että siinä on — rahaa. — Ottakaa ne ja pankaa, mihin tahdotte."
"Kyllä tiedetään, minne pannaan", Poke kiskasi äkäisenä kirjekuoren. —
"Olisit heittänyt vasten sen naamaa ja sylkäissyt lahjuksille."
"En sitä siksi arvannut. Vasta yksin kulkiessani johtui mieleen.
Näittehän, en ollut avannutkaan."
"Kelvoton, lahjoa näet yritti", sanoivat toiset inholla.
Mutta Arvo Partio, jonka isä oli arvossapidetty lautamies ja itseoppinut laintuntija, oli hänkin hiukan perillä laillisista menoista. Hän vaati syynalaisen vielä vannomaan. Ja Seikku nosti silloin määräyksen mukaan kaksi sormea pystyyn ja korvien vielä kihelmöidessä saneli Partion perässä juhlallisen valan:
"Minä lupaan ja vannon, etten tästä lähin sekaannu mihinkään ryssien houkutuksiin isänmaani vahingoksi ja häpeäksi, vaan kunnon kansalaisena koetan maatani palvella, niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin puolesta."
Kuurainen koivikko ympärillä kuunteli hievahtamatta ja kuu valaisi kirkkaasti outoa ryhmää: syytetty keskellä värisevin huulin kerraten valan sanoja mielessä omituinen tyydytyksen ja hyvänolon tunne, niinkuin ainakin hyvin ansaitun selkäsaunan ja vilpittömästi tarkotettujen hyvien päätösten jälkeen, ja toiset viisi siinä ympärillä, raikkaita, puhtaita pojankasvoja, joita punasi kirpeä pakkanen tai ehkä enemmän sisäinen hehku. Ne olivat kunnon poikia kaikki, rohkeita, rehellisiä ja kunniastaan arkoja.
"Ja nyt kättä päälle eikä sanaakaan tästä tämän koommin edes meidän kesken." — Partio ojensi ensimäisenä kätensä. Toinen tarttui siihen vielä nolona ja epävarmana selkäsaunan jälkeen, mutta vilpittömin mielin.
"Minä koetan ansaita luottamuksenne —" sanoi hän tapaillen. —
"Oikeastaan en ole mikään — heittiö." Hän haukkasi taas ilmaa välillä.
"Siksi olisin pian voinut tulla ilman — tätä."
"Oikein, ukkoseni! Mies sinusta tulee vielä." Pokekin jo leppyi täydelleen ja läimäytti toista reimasti olalle. "Muistakin" — sanoi sitten ja ääni sai ihmeen syvän ja kauniin kaiun — "että tänä aikana moni uhraa isänmaalle paljon enemmän kuin henkensä. Jotakin on itsekunkin uhrattava."
"Se oli miehen suusta puhuttu", vahvistivat toiset. He olivat juhlallisella mielellä kuin kirkossa ja tunsivat, että jotain suurta ja kaunista oli tapahtunut.
Lyötiin kättä ja Seikku jo kääntyi lähteäkseen, mutta seisahtui uudelleen.
"Pojat, minä —" hänen oli ilmeisesti vaikea löytää sanoja — "tuntuu hullunkuriselta kiittää selkäsaunasta, mutta minun tekisi mieleni kiittää kuitenkin. En ole koskaan saanut selkääni — tässä mielessä nimittäin." — Hän rykäsi ja lisäsi sitten hiljemmin ja ääni hieman vavahdellen: "Kun ei ole ollut vanhempia, niin on sekaantunut monenlaiseen seuraan."
Se liikutti toisia, ja Arvo Partio, joka useimmiten antoi muiden puhua, vaan tärkeimmissä aina tiesi sanoa sanan ajallaan ja paikalleen, sanoi miehekkään lujasti:
"Nyt olet meidän miehiä. Luota meihin."
"Terve huomiseen, Seikku!"
"Terve."
Mutta Paunu huusi vielä jälkeen:
"Muista vain, että algebrasta oli laskettava kaikki uudet sinne 145 esimerkkiin asti."
Se oli kuin alkaneen veljeyden merkiksi. — — —
Seuraavana päivänä, kun sähkökello kymmeneltä julisti: olkaa valmiit! — puurolle ja perunoille — ja luokat tyhjenivät kuin siivellä pyyhkien, jäi keskiaulaan pieni ryhmä. Toiset syöksyivät lentomarssissa ohi, alaluokkalaisilla kirjat hampaissa, että juostessakin saattoi kiskoa päällystakkia ylleen. Joku seisahtui ihmeissään:
"Mikäs miehillä? On taitanut tulla jokin kommellus" — mutta nähtyään
Partion, heti paransi: "ei sentään mitään pahempaa?"
"Ei ole mitään kommellusta, muuten vaan", hymyili tasainen Partio.
"Toverikunnan asioitako?" uteli vielä tiedonhaluinen.
"Sinnepäin", myönnytteli Partio, mutta silloin toinen jo vihelteli portaita alas.
Opettajat lähtivät hidasta käymäjalkaa samaa tietä. Sitten ilmestyi opettajahuoneen ovelle rehtori, vakaa leppeä mies ja sanoi.
"No, Seikku, tulehan sisään."
Seikku lähti kalpeana ja totisena, mutta katse selkeänä ja kasvot tiukoissa juonteissa, niinkuin sillä, joka jännittyy johonkin voimia kysyvään.
"Olkaahan te tässä, jos tarvitaan", sanoi toisille, oli nimenomaan pyytänyt, että kaikki viisi jäisivät jälkeen.
"Kyllä siltä nyt sisua kysytään", sanoi Poke päätään puistellen, kun
Seikku oli kadonnut opettajahuoneeseen.
"Vaan sittenpä siitä tuleekin mies. Siinä pojassa on totisesti muutakin kuin keikaria. Minusta hän oli suurenmoinen eilisiltana", sanoi Partio, ja toiset myönsivät, että niin heistäkin. Sitten ei puhuttu mitään, vain henkeä pidellen odotettiin, mitä opettajahuoneesta ilmestyisi.
Hyvän neljännestunnin kuluttua avautui ovi. Rehtori tuli käsi Seikun olalla. Pojan silmissä oli kirkas kostea kiilto ja otsa niin kumman valkea.
"Seikku on rehellisesti kertonut kaiken." — Rehtori pyyhki silmälasejaan syvästi liikutettuna. Hän katseli heitä kutakin vuoroonsa kauan ja hänen katseensa selkeni niin ihmeen kirkkaaksi ja syväksi, niinkuin ihmisen, joka mielestään on nähnyt sen, mitä parasta ja kauneinta elämässä on etsinyt nähdäksensä.
"Te olette kelpo poikia kaikki", sanoi hän sitten. — "Teistä voi isänmaa vielä saada kunniaa." — Hän laski uudelleen kätensä Seikun olalle ja sanoi heille kaikille: "Pitäkää te vain lujasti yhtä hyvässä edelleenkin. — Kaikki jää meidän salaisuudeksemme. Ei opettajienkaan tarvitse tästä tietää. Muuten — mitä aiotte tehdä niille rahoille?"
"Asia on jo järjestetty", toimitti Poke miehekkäänä. — "Rahat palautettiin sinne, mistä ne olivat lähtöisinkin."
"Oikein. Selitettiinkö asia samalla?"
"Kyllä selitin ja loppuun vielä panin, että jos olette suomalainen, niin pitäisi kunniantuntonne kieltää teitä houkuttelemasta nuorempia ja kokemattomia veljiänne moiseen saastaiseen peliin."
Rehtori nyökkäsi hyväksyen. Hän oli väkevästi liikutettu ja ääni värähteli, kun hän sanoi:
"Minä kiitän teitä tästä päivästä. Se on ollut minulle kaunein päivä tässä talossa. — Nyt lähtekää."
Toista kehotusta ei tarvittu. Pojat iskivät kantansa yhteen ja kumarsivat ryhdikkäästi.
Sitten tuulena alas portaita kadulle, jossa maaliskuun ensi päivän aurinko kilpaa loisti kirkkaiden pojansilmien kanssa.
"Kuulitteko, mitä ukko sanoi, ettei opettajillekaan puhuta mitään?" hyvitteli Poke. Häntä väliin vielä lapsetti.
"Mitäpäs siinä sanomistakaan", töksäytti hiljainen Paunu, mutta tunsi kuin muutkin korkeata itsetunnon nousua siitä, että rehtori oli niin yhtä poikaa heidän kanssaan.
He astuivat yhdessä seuraavaan kadunkulmaan ja kun siinä erotessa nyökättiin tavanmukainen "heipä hei", sanoivat heidän loistavat katseensa, että he olivat niin sydämellisen iloisia toisistaan ja kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.
Mutta sinä iltana tapasivat he toisensa kaikki kuusi lehtori
Kaatrakosken vinnikamarissa, jossa Arvo Partio veljineen piti hovia.
Veli Heikki, tirhakka toimintahaluinen ensiluokkalainen, oli siksi
aikaa toimitettu tieltä luistinradalle.
Siinä oli pojilla vakavat puheet ajan velvoituksista ja muusta sellaisesta, josta miehiset miehet tavallisesti puhuvat. Ja päätökseksi tuli, että oli perustettava salainen yhdistys, klubi. Nokkela Poke sen syntysanat lausui ja yhdessä henkäyksessä nimenkin keksi:
"Vapauden veljet." — Hän jo lieskasi pyhästä innostuksesta.
"Se sopii", hyväksyivät toiset.
"Ja klubin tarkoitus on erityisesti valvoa toverielämää likaisilta venäläisiltä vaikutuksilta, ylläpitää isänmaallisia harrastuksia ja —"
Mutta Poke sieppasi sanat levolliselta Partiolta:
"— ja seurata aikaansa kaikessa sekä sisä- että ulkopolitiikassa. Me valitsemme miehet eri puolien hoitoon ja kokouksissa on vuoroonsa selostettava, mitä on sanomalehdistä lukenut tai muualta kuullut."
"Se jo palaa, niin että tupruaa", nauratti toisia. Mutta ehdotus hyväksyttiin sitä tarkemmin vielä suunniteltua.
"Yksi ja tärkein on ehdoton vaitiolo" — sanoi Arvo Partio, joka miettiväisenä oli kuunnellut toisten sanasolinaa — "silloin vasta voi mieheen luottaa, kun se osaa vaieta."
Seikku lävähti tummanpunaiseksi ja katseli hienoja kenkiään. Siinä yksin häpein teki senkin havainnon, että toiset järestään käyttivät pieksuja. Se näyttikin miehekkäämmältä. Hän kiskasi keikarikenkänsä tuolin alle.
"Älä yhtään sumeile, ei se sinua tarkottanut. Partio ei milloinkaan pistele eikä puhu samasta asiasta kuin kerran vain. Johan se eilen sanoi", sopotti Iso-Jukka Seikulle.
Mutta Koskelo hypähti kävelemään pistäen peukalot liivin kainaloreikiin — hän nyt matki kaikessa saksan ja ranskan maisteria:
"Se oli suurenmoisen hieno huomautus", innostui hän, "perusedellytys kaikelle poliittiselle toiminnalle." — Koskelo oli sanaseppä, hieman olevinaan vain, ja kantoi konventissa "etustajan" nimeä, sillä hän pyrki aina keskusteluissa ottamaan johdon ja tavotteli mahtipontisuutta. Rehti poika muuten, älykäs ja pirteä, kunhan elämä hiukan höylää ja tasottelee siiven päitä.
"Meidän on suotu elää mukana suurena aikana. Keveät leikit saavat jäädä meiltä. Meidän on tehtävä miehiä itsestämme", jatkoi hän juhlallisella painolla.
"Nyt iski Koskelo naulan päähän kerrankin", tokaisi suorasanainen Poke, ja Koskelo punastui mielihyvästä. — "Mutta kenestä teemme esimiehen? Minusta Partio sopisi."
"Oikea mies. Ja Poke sihteeriksi."
"Selvä on."
Tuumaa kehitettiin edelleen. Tunnit lensivät, unohtui läksyt ja huomispäivä. Poskilla paloi innostuksen puna.
Silloin vihelsi Heikkiveli portaissa.
"Entä tunnuslause", muisti Poke yhdennellätoista hetkellä.
"Kunnian ja vapauden puolesta." — Arvo Partio sanoi sen niin tehoavan miehekkäästi, että toiset ponnahtivat seisaalleen ja yhteen ääneen kertasivat:
"Kunnian ja vapauden puolesta."
Niin vihkiytyivät "Vapauden veljet" suuren asiansa palvelukseen.
— — — Parin viikon perästä tuli vallankumous ja "svaboda" ja sellainen hurakka, että rauhallinen pikkukaupunki meni päästään sekaisin. Yhtenään myrskyisiä kokouksia, säkenöivän innostuneita puheita vapaudelle, isänmaalle ja suurelle verettömälle vallankumoukselle.
Ja sitten yhdessä humauksessa valtasi yhteiskunnan uudistusten ja kumouksen kuume.
Alas tsaarivallan kätyrit! Poliisimestari ensimäisenä.
Mutta missä oli poliisimestari?
Ainahan se ennen niin rehevänä teikkaroi pääkatua kannuksiaan kilistellen. Sitten pysyi näkymättömänä erään päivän ja sen jälkeen hävisi, ties minne. Se tapahtui jo ennen vallankumousta.
Mutta "Vapauden veljet" iskivät silmää toisilleen ja Poke kehahti:
"Upposipas sana mieheen."
Ne kuusi muuten pysyivät merkillisen passiivisina intoutumatta mukaan vallankumouskuumeeseen. Välitunneilla kaikkien huulilla oli vain Kerenski ja Roditschew ja "Idän suuri kansa." Ja alaluokkalaiset kyltymättä marssivat kulkueissa ympäri koulutalon ja räikyttivät "Marseljeesia." Mutta ne kuusi sanoivat vain kylmän järkevinä:
"Ryssä on ryssä. Ei siihen ole luottamista."
"Parasta kun aikanaan tehtäisi pesäero, sanouduttaisi irti ikipäiviksi nyt tässä yhdessä rytäkässä."
"Ja vaadittaisi tyhjentämään kasarmit. Mitä ne täällä enää loikoilevat meidän leivissämme ja löyhyttelevät sinelleistään hapankaalin hajua ympäri kaupungin. Kyllä me itsekin rantamme varjelemme, jos siksi tulee"; Pokella oli silmä kovana.
"Se Kerenski kettu vielä siellä Siltasaarella kävi häntäänsä heiluttamassa ja Tokoita silittelemässä. Nyt ollaan niin yhtä poikaa, että ilettää. Kaulakkain vain matruusien kanssa kuuluvat vetelehtivän meikäläiset työmiehet."
"Ja naiset" — nakkasi joku takaapäin. Tämä keskustelu tapahtui välitunnilla koulun takapihalla, missä yläluokkalaiset väliin pistivät tupakaksi.
"Sellaiset tehtaan tyttöletukat" — pihahti halveksuvasti poikajoukosta.
"Entä yhteiskoulun tytöt."
"Yhteiskoulun —"
"— tytöt. Ne samat. Veljeilevät, minkä tunneilta aikaa ylettyy."
"Elä."
"Valehtelet", jyräytti eräs kahdeksasluokkalainen punaisena hiusmartoaan myöten.
"Kolahti, näes", pukkasi Iso-Jukka hiljaa Paunua kylkeen.
"Enpä", Seikun äänessä helähti teräs. — "Minä en valehtele." — Hän jo muuten nautti yleistä luottamusta siitä päivin, kun Poke ja Partio alkoivat kulkea yksissä hänen kanssaan. — "Menkäähän rantapuistoon tänä iltana siinä kahdeksan tienoossa ja sanokaa huomenna, valehtelinko."
"Peijakas, ketä ne mahtanevat olla?" sävähtivät jo toisetkin.
"Niitä on boikotettava. Ei yksikään saa niille lakkia nostaa eikä olla näkevinäänkään." — Suuttumus tuhahti läpi poikajoukon. Joku kirosikin puolikarkeasti.
"Sälli", tuiskautti hänelle Poke olkansa yli.
"Vaan mitäs ne ovat niin haljuja", puolustelihe toinen.
"No, ketkä esimerkiksi — koska niin olet varma asiasta?" — Puhuja, se äskeinen kahdeksasluokkalainen, seisoi kädet housuntaskussa ja vihelteli puoleksi selin toisiin. Ääni pyrki olemaan kevyen huoleton, mutta siinä värähti pingottunut sävy. — "Ketkä esimerkiksi?" kysyi hän kuin uhalla.
"Sekin korea heiskale, joka viime yhteiskonventissa ylinnä keikkui."
Kysyjän sieramet värähtivät. Hän kohautti olkapäitään muka sanoakseen, että viis näistä! — ja lähti menemään. Siinä oli tiellä viaton jykevä halkotukki. Sen lennätti koholle ilmaan ja sitten jyräytti maahan, että tanner tärähti. Taisi puskea siihen loukatun miehenylpeytensä ja paljon muuta.
Toiset eivät olleet näkevinään. Eräs viidesluokkalainen yritti virnistellä, mutta sai Pokelta luunapin.
"Ilkeä juttu", murahti Iso-Jukka.
"Totta se on. Aune eilisiltana kotona puhui sitä samaa ja itkua pusersi, kun oli niin harmissaan", tunnusti Poke.
Tohtorin Aune, yhteiskoulun paras tyttö — no, sitten se oli totta.
Kello soi. Yleinen rynnäkkö pääovea kohti alkoi.
"Hurraa—a, hurraa—a, väistyä pois, ei kee—enkän meistä vois."
Ensiluokkalaiset tulivat laulaen nurkan takaa. Etumaisena Heikki veli, hiilihanko korkealla. Siinä liehui punainen viiri.
"Aunen vyönauha", hihitti Poke hiljaa toisille. "Martti on sen kehveltänyt Aunen laatikoista."
Poikasikermä hajaantui. Mutta Poke ja Paunu ja pari muuta jäivät jälkeen supattelemaan. Poke puhui innokkaasti viittilöiden käsillään ja sitten nyhjäisi voimakkaasti niikuin köyden päästä.
"— huit vaan —" vihelsivät toiset ja remahtivat äänekkääseen nauruun.
"Kiinni on. Päätetty", riemuitsivat he ja silmissä kipinöi kujeilun halu.
"Vaan luitkos viimekertaiset saksan sanat?" muisti Iso-Jukka portaissa kysyä Paunulta.
"Leberecht Hühncheniin? Donnerwetter, pitikös ne täksi päiväksi?"
"Piti. Sinuunhan se joutui viimeksi, etkö muista?"
"Sikamaista."
"Niin, oletpa helisemässä, ukko rukka", lohdutteli toinen hyväntuulisena.
Luokkien ovet sulkeutuivat. Alkoi jälleen lyhyt kolmeneljännestunnin taivallus okaisella opintiellä. Kaksi viikkoa vielä, sitten!
Toukokuun aurinko hellitteli avaralle koulupihalle, joka nyt, remuisten kimeiden pojanäänien tauottua, tuntui haudanhiljaiselta. Tuli niin hiljaista, että kyyhkysparvi, joka päivää paistatti matalan ulkohuonerakennuksen katolla, uskalsi laskeutua pihalle tutkimusretkelle, oliko mureniakaan tähteellä ensiluokkalaisten voileivistä.
Naapuritalon puutarhassa avautuivat jo voikukat ja leinikit kevätauringolle ja lehdittyvissä vaahteroissa viheltelivät kottaraiset pitkin pehmein huilunäänin.
Mutta kaukaa tuli kevättuuli, raisu ja vallaton. Tänään se oli kaikkein kujeellisimmalla päällään. Sieppasi paperileijan lapsilta kadulla lennättäen sen taivaan pilviin ja puisteli maahan pesuvaatteet nuoriltaan naapuritalon pihassa. Siitä nousi aika melu. Pyykkimatami torui, lapset kirkuivat. Mutta hilpeä kevättuuli jo heitti kuperkeikkaa juhlallisen kirkon katolla ja ratsasti itse pääpyhän kirkonristin poikkipuulla uusia kujeita keksien. Lopulta huhahti sisään avonaisesta kuudennen luokan ikkunasta ja suruttomana selaili "Deutsche Prosan" lehtiä kuin ilkkuen Paunua, joka silloin juuri oli kiipelissä "Leberecht Hühnchenistään."
Kaksi viikkoa vielä! — huokasi Paunu sydämestään. — — —
Ylihuomenna juoruili uutisjanoinen pikkukaupungin lehti näin:
"Romanttinen keikaus. Nolosti kävi eräälle kuhertelevalle parille rantapuistossa toissailtana. Sisäinen paineko nousi niin korkeaksi vai mitkä näkymättömät voimat lienevät keikauttaneet heidät ilmaan sohvineen päivineen, tallukat taivasta kohden. Toinen asianosaisista oli Iivana, toinen valitettavasti — sivistynyt suomalainen neitonen."
"Terveydeksi", sanoi koko kaupunki siveellisellä suuttumuksella.
"Parahiksi", virnistivät lyseon yläluokkalaiset. — "Niin käyköön jokaiselle, ken vetää yhtä köyttä maan vihollisen kanssa."