KAMREERI MILLER.
"Tänään on kymmenen vuotta pikku Annetten kuolinpäivästä", huokaili Millerin rouva, noukkiessaan piirongin laatikosta muutamia vähäisiä kapineita, jotka olivat kuuluneet heidän ainoalle lapsellensa. Huonoksi kulunut läkkikalkku, jolla tyttönen oli useasti leikkinyt, vähäinen hopealusikka, josta hän aina otti lääkkiä viimeisen tautinsa ajalla, ja kullan-keltainen hiuskutri olivat ne jäännökset, jotka äiti kätki tyttönsä muistoksi. Se oli sydäntärasittava häviö, hän kun oli heidän ainoa lapsensa.
"Tänään olisi hän täyttänyt kuusitoista vuotta", sanoi äiti; "kuusitoista vuotta … hän olisi suuri tyttö; mutta Jumala tahtoi toisin".
Hän ei huomannut näissä mietinnöissänsä, että miehensä oli tullut sisälle ja seisoi hänen vieressänsä.
"Niin, mamma", sanoi hän vihdoin, "tänään on kuusitoista vuotta siitä … ja kuitenkin, kuitenkin…"
"Ja kuitenkin kaipaamme pientä tyttöämme", virkkoi hänen vaimonsa hymyillen surullisesti; "onhan se lapsellista, Miller, kovasti lapsellista?"
Kamreeri oli kunnian mies, vaikka miten sanotaan vähän mielisteleväinen; hän oli harras, rakastettava olento, mutta häpesi ollaksensa sellainen, kun ei löytynyt mitään koko maailmassa, jota hän pelkäsi enemmän kuin miehuuttomana pitämistä, vähän hyvänluontoiseksi mieheksi katsomista, jommoinen hän olikin. Kamreeri oli koettanut muodostaa luonnettansa, mutta ei onnistunut; sillä luonnon antamaa tahi kieltämää emme voi muuttaa, vaan sen minkä voimme, on lahjain kykymme mukaan käyttäminen. Ei kaikkein ole suotu ky'yllä tahi älyllä hallitsemaan maailmaa, niinkuin ei kaikki puut ole kylliksi valtavia lahjoittamaan suojelusta ja varjoa; mutta ketään ei ole, joka ei voi hyödyttää, joka ei voi täyttää jotain sijaa, mikä muutoin lepäisi hedelmätönnä, jos vaan tyydytään olemaan pajupensas tahi maahumala, eikä yritetä olla tammi. Kamreerilla oli kuitenkin pieni vika, hän tahtoi olla mikä hän ei ollut — ja sentähden hän ojensi itsensä, vaikka se häntä kirveli, ja sanoi:
"Ole järjellinen, Emilia kulta, järkevä ja älä murehdi tyttöä kauemmin".
"Murehdi häntä? Minä en murehdi, mutta rakastan hänen muistoansa … ja sentähden ovat nämä pikkukalut minulle rakkaat".
"Vai niin, aivan oikein, Emilia kultani, mutta tämä muisto on hyödytön, on jotain, joka … joka … tahdoin sanoa … sinä et saa aina ajatella tyttöä. Minä ajattelen, Jumalan kiitos, harvoin sitä surettavaa historiaa … minä katsoin jo alussa tyynesti ja maltteellisesti asiaa".
Siinä ei sanonut rehellinen kamreeri totta, sillä hän virui monta yötä valveilla ja suri aivan katkerasti tyttöänsä, vaikka hän nyt piti itsensä vaimonsa takana eikä ollut olevinaan murheellinen.
Aviopuolisot tukevat toki parhaiten toisiansa, kun ne tahtovat ymmärtää toisensa ja jakavat onnen ja onnettomuuden keskenänsä. Miehelle on yhtä arvollista osan-otto vaimonsa suruissa tahi iloita hänen kanssansa rakkaimmista muistoistansa, kuin kylmyyden kuoreen vetäyminen ja selittäminen kaikki vaan heikkoudeksi ja lapsellisuudeksi, joka kuitenkaan ei ole muuta kuin naisellinen jättiläisvoima, mikä muistaa paljon ja kieltäytyy paljosta — eikä kuitenkaan nurise, vaan kiittää Häntä, joka antoi ja otti.
Kamreeri ja hänen vaimonsa eivät ymmärtäneet toisiansa, vaikka molempien oli kiittäminen luonteensa samoista peri-aatteista, mutta hän oli väkinäisyydellä teeskennellyt itselleen voiman, joka ei ollut luonnollinen — jota vastaan vaimo oli koko olennossansa totinen ja vilpitön.
"Sinun täytyy mennä ulos kävelemään", sanoi hän, "sinun tarvitsee huvitella etkä saa istua kotona vaipuen kaipaukseesi".
"Mutta, hyvä mieheni", hymyili vaimo, — "en minä murehdi; tyttöäni ajatteleminen ei tapahdu surulla, vaan sisällisellä ilolla, sillä minusta tuntuu niinkuin hän näkisi minun, nyökkisi ja kertoisi minulle, että hän on onnellinen, vapaa ja iloinen, eihän tämä ole surua".
"Mutta se on kuitenkin surettavaa", sanoi kamreeri, joka ei milloinkaan taitanut ajatella pientä tyttöänsä, sielussansa kipua tuntematta; vaan se tuli siitä, ettei hän totellut tunteitansa. Jos hän olisi kuullut niitä eikä tavallansa tahtonut olla mies, olisi murhe, niinkuin se aina tekee, lopullisesti tuottanut hedelmiä — mutta sen repi hän pois ehdon tahdon, ja niin muodoin jäivät ainoastaan okaat jälille. "Et sinä saa istua kotona ja vaipua suruusi", sanoi kamreeri, "sinun täytyy huvitella".
"Mutta huvitus vaivaa minua".
"Vaivaa? Mitä kanssa, armas Emilia, se on mielikuvitus. Meidän tarvitsee ajella ulkona raitista ilmaa nauttimassa; sitten saat nähdä että kaikki tulee paremmaksi. Raitis ilma ja vaihettelevaisuus ovat oivallisia lääkeneuvoja murheessa ja kuvitelluissa onnettomuuksissa".
Sanottu ja tehty. Kamreeri ajoi puoli tuntia ylöspäin
Kuningaattarenkatua ja ulos pohjoistullista.
Tallimestarin talon vieressä söi porolauma, joka tuli nyt kamreerin huomiollisuuden esineeksi.
"No no, katsoppas tuota pientä tyttöä", virkkoi hän vaimollensa, "eikö hän ole kuin meidän Annette?"
Hän oli Anna, joka punaposkisena ja hilpeänä istui ahkiossa ja katseli suurta joukkoa, mikä oli kokoontunut katselemaan poroja.
Tytön siniset silmät olivat todella ihastuttavat, ja hänen verevät poskensa, pienet syvänteet poskipäissä ja naurava suu täydensi kuvan koko ihanuudeksi, pirteydeksi ja elämän iloksi.
"Mikä on nimesi, lapsi?" kysyi kamreeri.
"Anna", kuului vastaus.
"Anna! Hän minulle sanoi Anna; Emilia, kuuletkos, aivan kuin meidän pikku tyttö".
"Kuinka vanha sinä olet?"
"Kymmenen vuoden".
"Kymmenen vuoden, meidän tyttömme kuolinpäivä… Mitäs sanot, Emilia?"
Rouva hymyili, sillä hänen kohtelias miehensä oli todella unhottanut itsensä ja näyttäytyi nyt, miten ajatus lapsesta oli juurtunut sieluun; sillä ei muu kuin se, joka alituisesti hautoo samaa aatetta, voi löytää näin ilmasta otettua yhtäläisyyttä.
"Tyttö on todella niinkuin meidän Annette", kertoi uudelleen kamreeri, "tosiaankin meidän tytön lainen, tahi mitä sinä sanot, Emilia?"
Sakarin tyttärellä Annalla Joutsenvedeltä oli nähtävästi kaukainen yhtäläisyys kamreerin pienen tytön kanssa, mutta vainajalla ei ollut samallaista tunteellisuutta mielessä. Joutsenveden Anna oli hilpeämpi, näytti ilmaisevan pikaisempaa käsitystä ja suurempaa vireyttä, kuin pikku Annettella oli milloinkaan huomattu. Mutta kamreeri tahtoi nyt välttämättömästi tavata yhtäläisyyksiä, harvinainen sallimuksen kohtalo, kun hän oli liiaksi viisas, niinpä niin, miettimään mitä hän oli kadottanut!
Kun molemmat puolisot palasivat kotia, ei kamreeri voinut lakata puhumasta pohjoismaalaisen Annettesta, joksi hän nimitti tyttöä, ja vihdoinkin tuli hänen sisällisyytensä ilmi. Hän oli nimittäin huomannut itsensä yksinäiseksi näinä kymmenenä vuotena, sittenkuin Annette kuoli. Ennen oli hän leikitellyt lapsen kanssa, iloinnut hänen edistyksestänsä, oli oikein tieteellisellä innolla seurannut hänen sielunsa kehkeämistä — ja kun hän erkani niistä, tunsi kamreeri syvemmin mitä hän oli kadottanut, juuri sentähden että hän tahtoi olla mies ja heittää pois surun. Se vaikutti ettei hän taitanut löytää lohdutusta siinä että olisi vaimonsa kanssa puhunut ajatuksensa alituisesta esineestä.
Kamreeri oli siis kauvan miettinyt ottaakseen jonkun köyhän lapsen, ja oli sitä varten käynyt melkeen kaikkein äitien luona, jotka anoivat yleisön apua omillensa; mutta, Jumala nähköön, kaikkialla kohtasi hän vasten-mielisyyttä. Hän oli huomannut epäjärjestystä ja siivottomuutta köyhäin majoissa; hän oli kuullut kirouksia ja sadatuksia, vähään tyytymisen verosta. Hän tapasi nimittäin aivan harvoin köyhiä niin hyvinä ja jalomielisinä, kuin hän luki niitä kirjoissa kerrottuna, ja hänellä ei ollut kylliksi voimaa tunkeutua sen raa'an kuoren lävitse ja tajuta miten äärettömän paljon löytyy hyvää, joka kätkeytyy rääsyjen peitossa, ja miten runsaasti rakkautta piiloutuu pilkassa ja nurinassa.
Hän ei kuitenkaan voinut milloinkaan tehdä päätöstä; mutta Annan vilkkaat, hilpeät silmät, hänen selvät vastauksensa, kamreerin mieltymys, erinomainen yhteensattumus, kun juuri Annetten kuolinpäivänä sai nähdä lapsen, joka oli hänen tyttönsä muotoinen ja jonka nimi myös oli Anna tahi, jos niin tahdotaan. Annette: tämä kaikki vaikutti että hän oli tehnyt päätöksensä — jos se vaan toteentui. Tämän ehdotuksen hyväksyi hänen vaimonsakin, mutta hän ei ollut läheskään niin innokas sen perille saattamiseen, vaikka hänkin kuvitteli itselleen monta iloista hetkeä lapsen kanssa.
Kamreeri alotti keskustelut Sakari ukon kanssa, joka ensin sanoi jyrkästi ei; mutta kun kamreeri vei hänen ja Annan kotiansa, jossa kaikkialla ilmaantui hyvinvointi, vieläpä rikkauttakin, ja selitti että hän tahtoi ottaa Annan omaksi lapseksensa ja perilliseksensä, alkoi Sakari vertailla majaansa tuntureilla siihen komeaan huoneesen, ja perintöä, jonka hän taisi jättää tytöllensä, nimittäin; poro ja kenties muuan riksi rahassa — tämä vertailu vaikutti että hän rupesi peräytymään päätöksestänsä; sillä ei hän tahtonut olla vastoin lapsensa onnea. Anna itse näytti myöskin haluavan niin innokkaasti, että Sakari vihdoin päätti koetteeksi jättää lapsen.
Se oli juhlapäivä hyvälle kamreerille, kuu Anna muutti heille, ja pian sai hän taas kuulla pappa nimen ja tuntea tytön hyväilyjä, joka kyllä oli viisas huomaamaan että kamreeri oli heikko naisille.
Anna oli pian kamreerin ja uuden äitinsä lemmikki, ja sai kaikki mitä hän toivoi, niin että tyttönen oli todellakin tullut siihen onnelliseen tilaan, jota hän usein oli uneksinut.