KAHDEKSAN VUODEN PERÄSTÄ.
"Kuka on tuo tyttö harsohameessa, tuota vaaleanpunaista minä tarkoitan, jolla on valkonen ruusukukka hiuksissa?"
"Mikä? Täällä löytyy aivan monta vaaleanpunaista harjatyttöä … tuo, joka tanssii, maltas katson … niin, hän on meidän hyvän Kleving'in kanssa, hän on läänin rahastonhoitajan tytär maalta, sanotaan olevan sangen rikas tyttö; ukolla, hänen isällä rahastonhoitajalla, lienee suurehko varallisuus."
"Voi ei, ei tuo. Kas tuossa hän nyt on, hän menee meidän vierestä … siinä hän on, todellinen keijuinen".
"Onpa solakka!"
"Pienokainen, piti sinun sanoa; Hän ei ole tosiaan kasvanut kuin ampiainen, niin ettei hän ole ainoastaan solakka, vaan…"
"Keijukainen, minä ymmärrän. Hm, kummallista olisi, jos minä en olisi tuota ihmistä ennen nähnyt. Odotahan, minä näen huonosti näin kaukaa."
Puhuva herra, käsikiikari silmälle puserrettuna, tunkeutui edemmäksi tanssisaliin, saadakseen keijukais-olennon lähemmin katsellaksensa.
Hänen ystävänsä, vähäinen keikari kiharaan poltetuilla hiuksilla, silohansikkaissa ja upea kultaketju matalalla rinnalla, seurasi tarkkaavaa johdattajaansa, joka oli muuan niistä onnellista, jotka tuntevat kaikki ihmiset ja ovat ikäänkuin yhteiskunnan hermosolmuja. Toisilla ihmisillä on kylläkin usein paljon toimimista yhden asian kanssa; jollaisilla taas on käsittämätön kyky työskennellä koko maailman mukana.
"Nyt hän on minulle selvillä; niin, siinä ei ole halveksimista", sanoi kaikkitietävä, "hän saa periä paljon, erinomaisen paljon!"
"Ken hän sitten on? Minä näen että luutnantti Hjalmar tanssii hänen kanssansa".
"Helkkarin kaunis mies, tuo Hjalmar … viisas mies, joka tietää tehtävänsä, kun hän livertelee tuon tytön edessä … erinomaisen herttainen kuvio; hän nauraa sievän-sievästi … tietää myös että hänellä ovat kauniit hampaat, ja on tutkinut taitonsa".
"No, kuka hän sitten on?"
"Vai niin, sitä minä en ole sanonut. Niin, hän on noin näennäisesti rikkaan kamreeri Millerin tyttö, joka asuu eli oikeimmin omistaa suuren omaisuuden etelässä, puutarhan kanssa, sinä tiedät. Rikas ukko, ukko Miller; minä sanon häntä enoksi, niin että minä, jos tahtoisin, voisin esittää itseni huoneessa … mutta minä en ole taipuvainen antamaan sitoa itseäni"
"Hm, vai niin, hän on siis Millerin tytär; hm, tytöstä kulkee historia; eikös hän ole avioton?"
"Ei… Hän on … tytär, annahan olla; niin, se lienee erittäin sekaantunut historia. Minä olen kuullut että hän on jonkun reivin … jonkun reivin tytär, jolla oli rakkausseikkailuja erään näyttelijättären kanssa; ja sanotaanpa että he olivat naimisessa salaisesti … koska tuo reivi (nimi ei vaikuta mitään asiaan, vaikka minä tunnen hänen aivan hyvin ja olen monasti ollut huvimatkoilla hänen kanssansa, vaikka hän nyt on tullut vanhaksi, muutoin lemmon iloinen, hupaisa vanhapoika) koska tuo vanha reivi naimiseen mentyänsä (sillä hän on naimisessa oikein säädyllisen ihmisen kanssa, jolla on kosolta kolikoita) tahtoi säännöllisesti erota armaastansa, joka lienee maksanut noin kaksi tahi kolmekymmentä tuhatta riksiä; hän tahtoi näet välttämättömästi tulla reivinnaksi, kyllä kai. Ja…"
"Ja tuo tyttö on?"
"Heidän tyttärensä, jonka ukko Miller otti äitin suruun kuoltua. Näyttelijättäretkin voivat kuolla surun tähden … ha, ha, ha! Se on naurettavaa, mutta lienee tosi".
"Se on harvinaista … niin, saattaapa nähdä…"
"Aatelillista hänen pienissä kasvoissansa; totta tosiaan, katsoppas vaan … katsos miten viehättävästi hän nostaa kättänsä, oi! pienet, kauniit sormet … hän osaa teeskennellä".
"Hän nauraa sangen kauniisti".
"Ja erittäin somat jalat, ainakin yksi, sillä toista en näe".
"Mahtaakohan tuolla luutnantilla olla tarkoitus?"
"Tarkoitus? miten sitä voit kysyä? Tyttö on, veljesten välillä sanottu, vähintäin sadan tuhannen riksin perijä, ja se voi olla kyllä hyvä köyhälle luutnantille… Satatuhatta ja sievä ulkomuoto, ne eivät ole pieniä muruja".
"Mutta mies on henkilö, jonka tuskin kukaan tuntee".
"No, lieneepä niin. Hän on luutnanttina pohjoisessa päin, tahi jossain rykmentissä Lapinmaalla".
"Hm!' Eihän tyttö tahdo muuttaa sinne! Niin ihana ruusu pitää olla pääkaupungissa".
"No, ei ruusu siellä huonosti jaksaisi, sillä Arvid on kertonut, joka muuan vuosi sitten matkusti pohjoistietä Norjaan, että ylähällä on hyvin kaunista väkeä. Siellä kasvaa kukkia tuvassa, sanoi Arvid, ihanampia kuin Vergianin puutarhassa; ha, ha, haa!"
"Nyt alkavat ne taas tanssin; tulee aivan raivoiseksi noille Lapinmaalaisille", virkkoi pieni mies, jolla riippuivat suuret kultavitjat rinnalla.
Molemmat ystävät erosivat, ja pitkä "kaikkitietävä" kuiskasi toiselle ystävälle: "Mahtanet uskoa että pieni Pierro on aivan hurmaantunut Millerin tyttäreen, Pierro raukka, ei Jumala saattanut itsellensä suurta vaivaa luodessaan hänen maallista majaansa; siinä kohdassa on hän melkeen oma luomansa; hän on vähäinen, rattoisa mies, meidän Pierro".
"Me ivaamme häntä!"
"Eikö mitä, pikku Pierro on viisas kappale… Minä esittelen hänen, hänellä on hyvä tapa käyttäytyä … ja vaikka hän onkin pieni ja, niinkuin vahtimestari Sundström vainaja raastuvan oikeuden kolmannessa osastossa sanoi: vaikka hän on pieni ja 'halvan näköinen', sanoi vahtimestari Sundström, kykenee hän miellyttämään naisia".
"No, mitä sitten?"
"Mitä sitten? Häät, ja sitten autamme ystävä Pierroa nauttimaan hyväänsä… Mutta häiritä häntä emme saa. Ei voi ajatella mitään oivallisempaa, kuin jos meidän pieni ystävämme tulee heiskuroiten ihanan vaimon kanssa — sillä ihminen on kaunis, sitä ei voi kukaan kieltää — ihana vaimo vierellä. Se on aina ylentävä ilmaus, kun näkee eriskummaisen parin yhdessä. Pieni, melkeen kääpiö mieheksensä, pitkän ja suunnattoman leveän vaimon rinnalla, juuri jättiläinen pienen tassukkamaisen naisen kanssa, tahi vanha kivuloinen ukkoraukka luuvaloisilla jaloilla kömpii ihanan, nuoren vaimon sivulla, joka on köykäinen kuin höyhen ja iloinen kuni lintu. Mitä pahempia vastakkaisuuksia, sitä parempi ihmissuvulle".
"Sinä olet mielestäni ihmeellinen mies… Mutta sinä voit olla oikeassa: emme häiritse pikku Periä".
"Sano Pierro; niin minä häntä nimitän".
"No, olkoon niin, Pierro saa olla häiritsemättä".
"Niin minäkin mietin".
Kaikkitietävä tunsi jonkun hiljaa koskettavan käsivarteensa. Hän oli ystävä Pierro.
"Vai niin, sinä tahdot puhua minun kanssani".
"Niin, ainoastaan pari sanaa. Menemme johonkin huoneesen".
"Olkoon menneeksi. Anna kuulua… Mitä?"
"Eipä juuri mitään; mutta … tunnethan sinä kamreerin, hm, tunnethan…"
"Kamreeri Millerin, yhtä hyvin kuin oman herra isävainajani. Mitä vielä?"
"Niin, näetkös, minä kävelen täällä ja olen ikävilläni, sillä nyt minä olen Jumalan nimessä jaksanut kaikki velvollisuustanssini … ei ei ole totta tosiansa helppoa tanssia koko puoli tuntia paksun mummon kanssa muutaman pasteijan (= piirakan) tähden tahi kupillinen lihalientä pari kertaa vuodessa, tahi muutamia kupillisia teevettä; mutta niin on maailman tapa".
"Vai niin, sinä olet kyllästynyt tanssiin".
"Eipä niinkään, sitä en oikeastaan tahtonut sanoa; mutta sinä voit esittää minun ukko Millerille ja mummolle, niin että minä saan…"
"Saan tanssia tyttären kanssa, ha ha ha! Luuletkos niin? Ei, rakas veli, hänellä on pieni elehvantinluinen kirjansa täyteen töherretty nimiä. Taitaisitko sinä kuvitella itseksesi, että sellaisella tytöllä on yhtään tanssia annettavana sinun laskuusi, vaikka sinä tiedät että…"
"No minä tiedän kaikki".
"Se pitäisi sinun tarkasti tietämän, nimittäin että Tukholmassa on suuri linna-väki, ja niin muodoin lukuisa upsierikunta, … ja siis seuraa siitä, että rikas, nuori ja kaunis tyttö ei tarvitse istua, vaan on pyydetty kaikkiin tansseihin, joita voi ilmaantua — ja vielä paljon enemmän".
"Mutta tuo mies Norrlannista, tuo luutnantti … mikä hänen on nimensä…"
"Hjalmar; niin, juuri se todistaa, että hän on sydämellinen ystävä perheessä. Hän on aivan varmaan saanut tytön lupauksen neljätoista päivää sitten".
"Luuletko sinä sen?"
"Minä en luule mitään, vaan olen varma siitä. Mutta nyt asiaan: sinä tahdot tulla esitellyksi kamreerille, joka taas esittelee sinun tytölle; ja sitten…"
"Ja sitten?"
"Ja sitten minä luulen… Tämä on kuitenkin minun yksityinen mietteeni ja, veli, sinä teet miten tahdot omassa asiassasi".
"No, mitä sitten?"
"Niin huomaatkos, sitten on paras, ettet tänä iltana ole mistään tietävinäsikään; sinä juttelet papan ja mamman kanssa, ja annat tytön tanssia miten hän haluaa. Sinun pitää avata puhelaatikkosi ja kertoa Napoleosta, sillä ukko on Bonaparten ihailija ja haastella moittivasti lordi Castleghista, joka pani niin hyvän patruunin S:t Helenan saarelle. Olet kai lukenut Las Cases'in päiväkirjan ja Antomarchis'en kirjeen?"
"Olen kyllä, minä luulen jotain tietäväni".
"Mutta se täytyy sinun oikein tutkia, se on välttämättömyys siinä perheessä".
"Mutta mummo?"
"Mummo! Niin, sinun on lukeminen hiukan Wallin'in saarnoja, sillä hän lienee hyvin hurskas ihminen, ja paljon huvitellee uskonnolla ja sellaisella; mutta mitä tyttö haluaa en tiedä niin tarkasti, vaan sen saat kyllä tietää."
"Kiitoksia neuvoista! Bonaparte on siis…"
"Muuan ukon lempiaineista; minä en milloinkaan häntä kohdannut sekaantumatta Napoleon nimeen, joko se sitten sopi tahi ei; mutta, yhtä hyvä, hän alkaa ja sinä pitkität".
"Sinä luulet siis?"
"Ei, minä en luule, kunnon veljeni, minä tiedän … nyt minä tiedän tiet. Tule nyt! Meillä ei ole aikaa yhtään hukattavana, sillä kello on jo kohta kaksitoista, ja jos tahdot ennättää puhua kamreerin kanssa Napoleosta, ja hänen rouvansa kanssa avuista ja taivaan enkeleistä eli niinkuin autuas Hjortsberg sanoo, enkelien taivaasta, niin vie se kauniin ajan".
"Nyt vasta huomasin hyvän enoni", virkkoi kaikkitietävä, lähestyen kamreeria, joka oli saanut sijansa oven vieressä, josta mentiin loistoisasti valaistuun kerrokseen. "Vasta nyt sain selvän hyvästä enostani… Se on onnetonta kun ovat heikot silmät, muutoin olisi minun jo kauan sitten pitänyt tehdä nöyrä kumarrukseni kunnian arvoiselle enolleni… Suokaa anteeksi, minä unhotan esitellä ystäväni kuninkaallisen sihtierin, (protokollasihtierin itseksensä) sanalla sanoen, erinomattain hyvän ystäväni Svaningin".
Molemmat herrat kumarsivat.
"Onko enon rouva täällä?"
"On, se on tietty; kun tyttömme on täällä, täytyy mamman olla mukana, niin on tapa".
"No kas, onko enon tytär täällä, erinomaisen huvittavaa, minun ei ole kunnia olla tuttu enon rouvan eikä tytön kanssa, me olemme, niinkuin tiedämme, ainoastaan satunnaisesti kohdanneet toisiamme siellä täällä mies-illallisilla, mutta minä en todellakaan ole uskaltanut vaivata perheissä käynnilläni".
"Veli olisi kuitenkin varsin tervetullut".
"Minä kiitän, eno on ylen hyvä, tahtoessaan nähdä nuoren miehen luonansa, ja minä käytän lupaa hyväkseni, kun saisin onnen tullakseni esitellyksi enon rouvalle".
"Se voi kyllä tapahtua," virkkoi kamreeri, "hän istuu tässä vieressäni… Muuan tuttujani, hyvä Emilia, kuninkaallinen sihtieri … kuninkaallinen sihtieri … suo anteeksi, minä en todellakaan osaa tuokiossa…"
"Kuninkaallinen sihtieri Gabriel", sanoi hän hymyillen, "minä olen ainoastaan sattumaltansa muutamilla iltasilla kohdannut kamreerin ja, jos en väärin muista, oli se eräässä kukkaisjuhlassa, jossa sain sen kunnian…"
"Ha ha, veli suopi anteeksi; vanhaksi tultua on muisto heikko… Ja tämä on veli Gabriel … Gabriel, nyt muistan hyvin veljen nimen. Veli Gabriel mahtaa esitellä…"
"Ystäväni, kuninkaallinen sihtieri Svaning".
Sellaisissa esittelyissä ei oikeastaan ole paljon sanottavaa, ja sentähden erkaantuivat herrat taas pian, tehtyään ensin muutamia huomautuksia lukuisasta väestä, ahtaasta huoneuksesta ja miten tanssimusiiki kaikuu korvissa monta päivää kemujen jälkeen.
"Se tulee nyt sinun asiaksesi, nyt jätän sinun omaan valtaasi, veli
Svaning… Suo anteeksi, mitä on tarittimella?"
"Punssia".
"Vai niin; tuo tänne, vahtimestari! Maljasi, veli, onnellinen alku ja hyvä loppu! Hyvästi kanssasi!"
* * * * *
"Nyt olen minä esitellyt Pierron pikku kamreerille ja kaatanut hänelle lasillisen punssia, että rohkeus mahtaa kasvaa. Hän on hieman sievä, pikku Pierro, hieman kaunis ja korea, suuret kultavitjat litteällä rinnallansa. Se on erinomaista, voi olla tuollainen lautapeli rinnaksi".
"Sinä olet kuitenkin ilkeä, rakas Gabriel", virkkoi joku toisista ystävistänsä. "Per Svaningilla on hänen ansionsa, hänelläkin; tyhmä ei hän ainakaan ole".
"Mitä kanssa, liukas kuin kettu; hänellä on kuitenkin paljon kykyä ja…"
"Menee edemmäksi kuin minä", sanoi kaikkitietävä, "niin, se on hauskaa, sillä minä olen iloinen poika, vaikka ei ole miettivää ymmärrystä; minä annan päivän tulla ja päivän mennä, kerrassaan sanoen, minä olen hyvän Pierroni vastakohta… Mutta hän ei tiedä oikein miten alkaisi, siinä on eroitus; minä alotan hyvästi enkä milloinkaan lopeta … hän alkaa vähällä ja huonosti, mutta lopettaa hyvin. Finis coronat opus." [Lopussa kiitos seisoo.]
* * * * *
"Erittäin säädyllinen mies oli tuo Svaning, sivistynyt," virkkoi kamreeri istuissaan vaunuissa ja mennessään Tukholmin katuja etelään päin, "erittäin säädyllinen mies".
"Hän näyttää olevan enemmän tunteellinen kuin nuoret miehet tavallisesti ovat", sanoi rouva.
"Hän on ihminen, jolla todella oli terävä silmäys ja lavea tieto euroopalaisessa valtio- ja sivistyshistoriassa. Minä olen harvoin tavannut ketään, joka niin selvästi ja järkevästi käsittää esimerkiksi Napoleon suuren luonnonlaatua, sitä roomalaistahtoa ja samalla lapsellista, puhdasta ihmisellistä, joka näyttäytyi siinä, kun hän S:t Helenassa luki katkismusta lapsen kanssa. Hän ymmärsi Napoleon, ja totta puhuen niitä ei ole nykyaikana monta, jotka voivat käsittää sellaista jättiläis-luonnetta".
"Minä en puhunut valtiollisista hänen kanssansa", sanoi rouva, "mutta harvoin saadaan kemuissa, hälinän paraillaan kestäessä, kuulla niin kauniita ajatuksia, kun hän lausui".
"Mutta, Annette, sinä olet vaiti; olisihan todellakin jotain sanottavaa. Onko ollut hauskaa?" kysyi rouva.
"Oi, mamma, hauskaa! Milloin paremmin hauskaa on täällä maailmassa?"
"Sinä olet tyytyväinen kohtaloosi, armas Annette".
"Olen niinkin, tietysti minä olen tyytyväinen, mamma… Hyvä mamma, ette saa luulla minua tyytymättömäksi".
"Sinä olit kenties loistavin koko pidoissa; olipa tosiaankin hauska nähdä miten perhoiset kieppuivat meidän pikku ruusun ympärillä", sanoi kamreeri ylenmääräisessä isän ilossansa.
"Minun ympärilläni, pappa kulta! Pappa ei siis nähnyt neiti Tilldorfia… Voin sanoa että hän mahtoi väsyä siitä ijankaikkisesta liehtimisestä … jos hän väsyy sellaisesta; mutta hän suvaitsee jumaloitsemista … pappa! Kuka se on josta kerroitte, jonka täytyy istua useoita tuntia paikallansa, eikä saa mennä ulos ellei hänellä ole kuuden tuuman korkuisia puujalkoja, joilla hän kävelee?"
"Dalai Lama Itä-intiassa, lapseni, eli hengellinen hallitsija Japanissa, minä en muista aivan tarkasti, mutta katson kotiin tultuani".
"Niin, Julia Tilldorf kävelisi, luulen minä, mielellään koko ikänsä puujaloilla, kun vaan tulisi ihailluksi", virkkoi Annette, "ja kuitenkin, mitä merkitsevät tällaiset kohteliaisuudet?… Ei mitään, ei yhtään mitään!"
"Siinä olet sinä oikeassa, Annette kultani, siinä olet sinä aivan oikeassa; ne ovat vaan pieni raha, lausuu muuan kirjailija", sanoi kamreeri…
"Niin", lisäsi rouva, "Annette on kyllä viisas kiintyäksensä sellaisiin".
"Mutta, mamma!… Luuleeko mamma että mies milloinkaan ajattelee vilpittömästi; minä en usko sitä".
"Totta kai, ne miettivät yhtä rehellisesti kuin me … mutta…"
"No, Emilia kultani, 'yhtä rehellisesti kuin me' on liian vähän; te naiset ajattelette harvoin vilpittömästi … suo anteeksi, Emiliaseni, harvoin sanon minä … jota vastoin meillä miehillä on sanantapa: 'miehen sana on miehen hyvästijättö'".
"Niin, mutta sitä et voi sanoa tanssikeskusteluista … sinä et ole milloinkaan tanssinut, kultaseni, mutta se on joksikin tietty, että sellaiset kohteliaisuudet ovat paljasta lorua".
"Minä arvelen samoin kuin mamma; se on ainoastaan paljasta lorua", lisäsi Annette.
"Puhuiko kuninkaallinen sihtieri Svaning kanssasi?"
"Puhui".
"Niin kaksitavuisesti puhui!"
"Rakas pappa, minulla ei todellakaan ole muuta sanottavaa kuin puhui; minä tuskin kuulin mitä hän sanoi".
"Se oli vahinko; sitä miestä kuulla kelpaa".
"Ainakin on hänen puhetapansa vastenmielinen ja suhiseva, aivan kuin käärmeen!"
"Sinä et saa säilyttää valeluuloja hänen ulkopuolisuuttansa vastaan; se on sisällinen ihminen, jolle armo on annettava".
"Oi, mamma, lause on aivan tosi, mamma kultani; mutta … minä, minä en uskalla sanoa vähäistä vertausta".
"Aivan hyvin, puhu vaan, Annette, sinulla on usein oikein näppäriä sutkauksia".
"Niin, puhuakseni vilpittömästi, sisällisen arvon on aivan niin, kuin jos sanottaisiin: Älä halveksi tuota nurkkaan käärittyä putelia; se tosin taitaa sisältää vaan kiiltomustetta, mutta voihan tuo huonosti koristettu puteli olla täynnä Lachrymae Christi. [Kristuksen kyyneleet, eräs viinilaji Vesuviolla.] On antaminen minulle ja toisille anteeksi, kun ne eivät paikalla usko, että inhoittava kuori kätkee jalon sielun".
"Annettella voi tavallaan olla oikein", virkkoi kamreeri. "Mutta sinun pitää puhua miehen kanssa; minä vakuutan, että niin selvä katsanto, jonka hän heitti Napoleon suureen, ei ole joka miehen lahja … ja ettei sellainen mielihartaus niin suureen mieheen ilmaannu kylmässä, itserakkaassa sydämessä; niin paljon minä tiedän".
Vaunut seisahtuivat kotona.