ANNETTEN KAMARISSA.
Se oli luonnikas huone, ihanan Annetten kamari. Seiniä kaunistivat piirroskuvat ja muutamat arvokkaat öljymaalaukset, jotka yhdessä pienen mutta uljaasti koristetun, kirkkaan kuvastimen ja upean vaatetuksen kanssa, sekä useampain erilaatuisten somain ja sieväin, tarkalla kauneuden aistilla valittuin esineitten sopusuhtaisuudella teki huoneen jonkunlaiseksi taidekamariksi. Merkillistä kyllä, kun katseli maalauksia, tapasi yhdessä nurkassa pienessä taulussa kuvauksen Joutsenveden rannassa olevasta tuvasta; mutta se oli piiloitettu ja riippui siinä pappa Millerin mieliksi; sillä hän oli antanut sen kuvata erään kasvienkeräilijän, jota hän oli auttanut sillä ehdolla, että tunturimatkallansa tervehtäisi ja piirustaisi Joutsenveden ja tuvan. Tuo hyvä ukko antoi taulun tyttärellensä hänen kahdeksantenatoista syntymäpäivänänsä; hän luuli siinä tekevänsä hyvää. Muutamia kyyneleitä ilmaantuikin tyttären silmiin … mutta hän ripusti sen niin kauas kuin mahdollista.
"Miksi piiloitat tuon taulun niin tarkasti?" kysyi ukko; mutta sai vastaukseksi:
"Se on minulle niin rakas, ettei kukaan muu kuin minä saisi sitä nähdä".
"Kaunis ajatus", virkkoi äiti liikutettuna.
"Ihana ajatus!" kertoi kamreeri juhlallisesti.
Oli jo aamu, kun Annette jäi yksin huoneesensa, jossa hän miettivänä vaipui sohvalle, silmäykset jäykästi eteensä tähdättynä.
Nuori tyttö oli kenties nyt ihanampi, kuin maatessansa tahi puhuissansa; jotain vakavaa lepäsi silmillä, joka ylensi hänen luonnollista suloisuuttansa hengellisen voiman hempeydellä.
Hän istui kauan hiljaa, ikäänkuin unelmissansa tietymätönnä.
"Ja niin", alkoi hän vihdoin, "ja niin on se huvi loppunut… Hän yksistään ei sanonut minulle mitään kohteliaisuuksia, ainoastaan hän ei nauranut, katsoessaan silmiini … erinomaista, ja se vaikutti minuun hyvästi.
"On tapa että tytön pitää näyttäytyä isoiselta ja onnelliselta, vaikka hänen olisi miten tahansa ikävä; hänen pitää aina olla mielessänsä iloinen, hyväilty ja ylenmäärin onnellinen kuulemaan niitä nerottomia kohteliaisuuksia, joita hän on kuullut tuhannen kertaa ennen, ja jotka hän osaa ulkoa — mutta hän ei puhunut mitään kohteliaisuuksia, hän ei esittäytynyt veikistellen, hän oli vakava mutta kuitenkin iloinen; hän katsoi minun sieluuni, luulen minä. Oi, kyyneleet tahtoivat tulla silmiini, olin niin onnellinen; mutta minä pusersin iloni tavallisella hymylläni, muuan niitä sievistyksiä, jotka ovat usein viekoitelleet hyvät keikarit kertomaan minulle, että ainoastaan jalo ihminen taitaa nauraa jalosti — arvattavasti ei minulle tarkoitettu, vaan ainoastaan miete, kuin kaikki toisetkin".
Hetken äänettömyys.
"Mitä hän mahtoi minusta ajatella? Ajatteliko hän ollenkaan minua puhuessansa, tahi olinko minä vaan henkilö, jonka kanssa hänen täytyi puhua?… Mutta siltä ei laverrellessa näytetä.
"Nyt sinä olet heikko, Annette", kuiskasi hän, "kovin heikko. Mitä se oikeastaan kuuluu sinulle, jos köyhä luutnantti tarkoittaa jotain, tahi ei mitään tarkoita, kun hän puhuu kanssasi? Mies paitsi sitä on minulle harmittava … hän on ylähältä päin, kenties hän tietää kaikki … Annette raukka!
"Ja kuitenkin — en tiedä miksi — palajavat minun ajatukseni alituisesti pikku järvelle tunturin alla, ja vähäseen tupaan. Minä uneksun kotona olemista … ja miten huonosti minä siellä voisin?!
"Ihmeellistä on kun lapsuuden muisto yhä palajaa takaisin, kun se niinkuin perhoinen lakkaamatta leijailee sielun ympärillä, etsiäksensä jos sen kukissa olisi vielä hunajata, niinkuin silloin kun ne puhkesivat erämaassa… Ei, ei, hunaja on loppunut, hyvä muiston perhoinen — minun täytyy olla viisas".
Oltuaan muutaman minuutin ääneti meni hän ja otti esille pienen,
Joutsenvettä kuvaavan taulunsa.
"Siellä siis … tuolla on minun vanha kotoni", sanoi hän, "ja miten onnellinen enkö ollut siihen aikaan — onnellinen ja iloinen; toivoin ainoastaan omistavani sen sormuksen, jonka nuori joutsen järveen kadotti… Nyt olen saanut sen rikkauden; ja mitä nyt vielä toivoisin? Niin, että voisin unhottaa sen majan, sen lapsen ilon — ja tulla toiseksi ihmiseksi kuin silloin olin.
"Minä pelkään lakkaamatta isäni tulevan tänne — tuon raa'an uudisasukkaan. Me emme sovi toisillemme — ja kuitenkin on hän minun isäni.
"Hän on kai nyt jo vanha ukko, mutta veljeni voi tulla.
"Miten kävisi, jos kaikki ihmiset saisivat nähdä kömpelön, laaduttoman talonpoikais-kuvion, hiukset kasvoilla ja kädet kovat kuin puu, syleilevän minua ja sanovan: Oi, Herra Jumala, miten sinä olet tullut suureksi ja hienoksi, Anna! Oi, minä kuolisin häpeään.
"Ja kuitenkaan en voi olla ajattelematta kotona olevia, kuitenkaan en voi unhottaa sitä vanhaa kelloa, joka napsutti nurkassa, ja kattohirttä, jonne minä aina laskin katkismukseni, ja miten iloinen olin Antin tullessa sisälle hyppivät kalat korissa, tahi silloin kun isä tuli ansaan joutunut jänis mukana. Silloin oli juhla huoneessa ja minä — niin lapsellinen voidaan olla, — olin paljon iloisempi kuin nyt, tahi istuessani parvekkeella ja huomatessani miten minua kiikarilla tähystellään. Silloin kuiskaa moni nimeni… Mutta kenties yksi ja toinen lisää: Hän ei ole kuitenkaan se kuin näyttää, hän on torpparin, uudisasukkaan tytär Jumala tiesi mistä.
"Mutta kenties se on unhotettu.
"Jo kolme… Ui! miten tuskauttavalta kuuluu, kun vasarat lyövät vieteriin ja syvä hautasointi kumajaa pöytäkellosta … kello on kolme. Vanha puuviisari lytistyneessä tuvassamme Joutsenvedellä osoittaa sekin kolmea … ja ne kaikki makaavat; äitini kenties rukoilee!? Kenen edestä?"
On kokonaan toinen asia miettiä ainetta, kun aurinko ystävällisesti ja kirkkaasti paistaa ikkunasta ja kultaa jokaisen esineen, tahi joutua tutkinnoihin yölampun hämärässä valossa; erilainen selvyys on sielussa, jos osittain voimatonna koko yön valvottua puoliksi oikoo sohvassansa, tahi tarpeeksi maanneena, tuntee jokaisen hermonsa vahvistuneeksi ja jänteväksi jokaisen lihaksensa. Niin oli nyt Annetten laita, joka puolenpäivän aikaan toisena päivänä näyttäytyi äitinsä salissa, tavallisen iloisena. Hän taisi tuskin käsittää miten voi olla niin lapsellinen, että toivoi takaisin vanhempainsa tupaan Joutsenvedellä; sillä silmäys kuvastimeen osoitti hänelle että hän ei sinne soveltunut … mahdollisesti kyllä joku hänen sielunsa ajatus sinne ikävöitsi, mutta hän itse ei milloinkaan enää voinut vajota niin syvälle, että tahtoisi mennä entiseen asemaansa.
Jälkeen puolenpäivän ilmoitti palvelija kuninkaallisen sihtierin
Svaningin.
"Hän on suuresti tervetullut", virkkoi rouva; mutta Annette pisti esille ruusunpunaisen alihuulensa ja näytti nyreiseksi kuin lapsi.
"Annette kulta, mitä nyt mietit, hän on aivan säädyllinen mies, sinun tulee olla huomiollinen häntä kohtaan".
"Hän on tuskauttava, mamma, ihan tuskauttava sihisevällä äänellänsä; mutta se ei haittaa… Minä voin hillitä itseni jos tahdon, mamma kulta!"
Kuninkaallinen sihtieri astui sisälle. Hän oli tavallisuuden mukaan hyvin sievästi vaatetettu, vieläpä vähän enemmän kuin tarvittiin, joka kuitenkin vaatetuksen suhteen teki Pierron — joksi ystävänsä nimittivät häntä keskenänsä — arvoitukseksi.
Hän joutui pian syvään ja perinpohjaiseen keskusteluun rouvan kanssa ihmisen määräyksestä.
Kuninkaallinen sihtieri tunnusti ettei hän vielä milloinkaan ole kohdannut ketään, jolle hän olisi taitanut avata koko sielunsa. Hän antoi hiljaisena valituksena värehtiä sanansa, puhuessaan vanhemmistansa, miten jalot ne olivat, miten hellästi hän niitä rakasti; mutta kuitenkin — kuitenkin eivät he olleet kaikki kaikissa. Hän tunsi sydämellisen tarpeen mielen sopuisuudesta, ja olisikin luullut sen löytäneensä, jos sisarensa Emma olisi elänyt; heillä oli paraiten suostumus toisiinsa.
Annette tunsi että hymyily tahtoi häneltä näyttäytyä; hän olisikin voinut nauraa sisar Emma vainaalle, joka teki sangen viisaasti kuollessaan pois tästä maailmasta, mutta rouvan kasvot olivat aivan vakavat, — hurskaimman luottamuksen haamoitus ja hartain sääliväisyys lepäsi hänen kasvoillansa, ja siis Annette aivan sävyisesti katsoi työhönsä. Hän vielä huomasi että mamma tahtoi hänenkin liittymään keskusteluun, ja sentähden alkoi hän vähin jutella herra Svaninqin kanssa sielun sopusuuntaisuudesta.
"Minä en toki rohjenne kysyä", sanoi rouva juhlallisesti, keskeyttääkseen tyttönsä vastaväitteitä, "minä en toki rohjenne kysyä mikä mies kuninkaallisen sihtierin isä oli".
"No eipä mikään, ei juuri mikään… Oi, minä rakastan sitä ukkoa enemmän kuin elämääni … muutoin hän oli hovikamreeri … se tahtoo sanoa vaan arvonimen … hän oli muutoin mitä sanotaan nimismies, vakaa, vilpitön, jalo luonne".
"Jalo nimismies", mietti Annette. "Oi, niin liikuttava!"
"Oletteko usein kotona?" kysyi kamreerin rouva, joka ei laisinkaan miettinyt nimismies-arvoa.
"En, en todellakaan, minä en ole moneen vuoteen ollut kotona", kuului vastaus.
Oikeastaan ei kuninkaallinen sihtieri ollut aivan tervetullut kotona, sillä hänen isänsä, tuo jalo mies, oli saanut suorittaa summia rakkaan poikansa tähden, ja oli muutoin joksikin kireä ukko ja niin hyvin pojan kauhuna, kuin jokaisen torpparin ja köyhä-raukan koko piirikunnassa. Ukon suoramielisyys ilmaantui erittäin siinä, että hän illoin, jos ei joku ryöstö tahi muu toimitus häntä estänyt, pelasi keskievarin kanssa lautapeliä totilasista ja kertoi miten hän oli pusertanut totuuden "varkaitten ja konnien" suusta.
Mutta rouva ei kuvaillut mielessään jaloa ukkoa sellaiseksi, vaan vanhaksi perheenvanhimmaksi, jolla oli valkoiset hiukset ja lempeä, vakava silmäpari, jotka kostuivat ilokyyneleihin, ajatellessaan rakasta poikaansa Tukholmissa.
Vieraissakäynti oli luonnollisesti mahdollisen lyhyt.
"Mutta voiko mamma tosiaankin suvaita tuota ihmistä?" kysyi Annette.
"Minä en voi häntä kärsiä".
"Lapsi kultani, se kuuluu ylen pahalta; hän on sivistynyt, hyvä-sydämminen ihminen, sen huomaa hänen puheestansa".
"Lienee niin, mamma kulta, mutta … minä en häntä voi kärsiä."
* * * * *
Kuninkaallinen sihtieri Svaning oli muuan niistä, joilla koulu-ajasta alkain lakkaamatta on sama päämaali, ponnistella nimittäin eteenpäin. Hän oli siis oikein ahkera poika, säästäväinen ja säännöllinen ja niin muodoin opettajain mieliksi. Yliopistoon tultuansa tekeytyi hän professorein luona tutuksi ja kävi tarkasti kaikkein niiden opettajain oppiluennoissa, jotka antoivat sille arvon, työskenteli ahkerasti ja ansaitsi hyvät todistukset; mutta sai sitä paremmat. Tultuaan maailmaan katsoi hän tarpeelliseksi seurustella "parempain" kanssa ja ymmärsikin pian niin paljon, että hän kernaasti otettiin pelipöytään. Sitten ei ollut kysymys säästämisestä, ja sitten vasta hän kiusasi rakasta isäänsä, joka ei tahtonut suorittaa tarpeellisesti paljon pojan ylhäisistä tuttavuuksista.
Jokaiselle eteenpäin pyrkivälle tulee aikakausi, jolloin täytyy naida itsellensä rahoja. Se ajanjakso tulee, kun hänen onnensa alkaa kypsyä, se tahtoo sanoa, kun hän on päässyt tavalliseksi ihmiseksi, jolla on arvonsa, mutta ei mitään muuta. Silloin pitkittyy tosin entinen olo, mutta se ei tahdo mennä edemmäksi, vaan alkaa seisatella, niinkuin kieporatas, jolle vähän väliä täytyy lisätä vauhtia, mutta sillä välin kulkee kuitenkin niin tasaisesti, että tuskin huomaa miten se joka silmänräpäys kadottaa alkuperäistä voimaansa.
Se hetki oli nyt tullut herra Svaningille, ja sentähden hän katseli ympärillensä vaan tyttöihin ja antoi mielellään hyvän ystävänsä "kaikkitietävän" näytellä etevämmän osaa, kun se miellytti tuon sävyisän miehen turhamielisyyttä — ja tämä ei loukannut mitenkään Svaningia, joka salli kumppaniensa nimittää itseään Pierroksi ja suoritti oppilaan osan heidän ylevässä seurataiteessansa, samalla kun hän viisaalla menetystavalla tiesi jokaisen ihmisen heikkoutta käyttää hyödyksensä.
Nyt oli hän tutkinut kamreerin rouvinensa ja voittanut tarkoituksensa; sillä kamreeri näki selvästi että hänen uudella ystävällänsä oli yhtä valistunut pää kuin lämmin sydän, koska hän siltä näyttämättä, ei ollut mikään muu kuin uskollinen kaiku kamreerin omista ajatuksista. Hän antoi aina kamreerin puhua niin kauan, että sai selvän aatteen yhdestä päästä, ja sitten liestytti hän koko langan, paljoa enemmän kuin kamreeri ajattelikaan, ja loppu oli että kamreeri huomasi nuoren miehen etevämmäksi itseänsä, mutta kuitenkin sama-uskolainen, ja siis täytyi hänen olla ensimäisen luokan valo.
Tämän saavutti hän omia ajatuksiaan sepittämättä, ainoastaan toisen sepitystä jälittelemällä.
Samalla tavalla hän voitti kamreerin rouvan; hänenkin aatelankansa oli hänellä selvällä ja hän kehitti jokaisen pienen viihtisen niin taitavasti ja käteliäästi, että hyvä rouva, jolla oli enemmän sydäntä kuin päätä, katsoi hänen jaloluontoiseksi, joka omisti taikasauvan kaikkiin hänen synkkiin mietelmiinsä.
Mutta vielä puuttui pää-asia; hänellä ei ollut avainta Annetten sydämen kieleen.
Sepä oli jotenkin vaikea saada; sillä Annette oli, se on tunnustaminen, oikeastaan ei mikään muu, kuin vallaton, itseluuloinen lapsi, joka ei vielä ollut käsittänyt mitään varmaa aatetta, vaan oli oikkujensa johdettavana. Ainoa mitä hän suorasti mietti oli ajatustensa Joutsenveden tuvassa lenteleminen; mutta se oli hänelle kahdesta syystä vastenmielinen. Hän tunsi omantunnon nuhteita, kun oli unhottanut isänsä ja äitinsä, mutta samalla hän kauhistui sitä, että ne todella olivat hänen vanhempansa.
Mutta hänenkin aikansa oli tullut, ja enempi kuin milloinkaan ennen hän vaipui ajatuksiin, se tahtoo sanoa, hänen ajatuksensa harhailivat ympäri maailman, ei niinkuin ennen edestakaisin, sinne tänne kuin onnen tuuli puhalsi, vaan ne muodostivat avaramman kiertokulun, alituisesti jonkun pidättämänä, joka esti ne pakenemasta tiettyä piiriä ulommaksi. Hän ei taitanut nimittäin ajatella muita, miettimättä samalla tuota nuorta, siveää luutnantti Hjalmaria, jonka mielevät silmät olivat hänen ikäänkuin lumonneet.
Hän tahtoi vakuuttaa itseänsä ettei hän voinut suvaita Hjalmaria ja hänellä oli siihen syynsä, se nimittäin, että Hjalmar luultavasti tunsi ainakin hänen todellisten vanhempainsa nimen, asia joka kaiken muun edellä häntä pahoitti; sillä hän ei tahtonut olla uudisasukkaan tytär, ja punastui niin usein kuin hän kuvitteli että seuraelämään astuissansa voidaan kuiskata: Hän on uudisasukkaan tytär Norrlannista.
Voisihan sitä Hjalmar ajatella — ja siinä oli kyllä, ja kuitenkin…