VASTAPÄÄTÄ KADUN TOISELLA PUOLELLA.
Vastapäätä kamreeria ja yhtä ylähällä maasta asui eräs katteinin rouva. Kauan aikaa oli nähty tuon hyvän rouvan kissa istuvan ikkunalla, aivan kanarilinnun häkin alla, ja silloin tällöin saatiin nähdä nuorekkaitten kasvojen vilahdus, jotka kurkistivat muutamain kukkien lävitse, joita joka aamu pari valkoista kättä puhdisti ja kasteli. Hän oli katteinin rouvan tytär, Teodora Bernhard. Rouvaa itseä nähtiin tuskin milloinkaan, ja yleisesti katsoen nähtiin niissä kahdessa ikkunassa, joissa hän hallitsi, harvoin toisia eläviä olennoita, kuin kaunis musta kissa ja pieni kellertävä kanarinlintu; yksi lepäävässä asemassa tahi korkeintaan nuolemassa käpäliänsä, jotka olivat lumivalkoiset ja näyttivät kummallisen erilaisilta muutoin mustaan pukuunsa verrattuna; toinen alituisessa liikkeessä kolmen vaarnansa välissä.
Ilmaukset olivat kuitenkin ainoastaan merkiksi, että siellä löytyi pari toisiakin eläviä olennoita.
Tuo hyvä rouva oli nimittäin köyhä leski, joka tyttärensä kanssa eli hattujen ompelemisella ja kukkain tekemisellä, jossa työssä oli Dora edistynyt joksikin pitkälle. Työhuoneensa oli talon sisäpuolella, ja sentähden nähtiin aivan harvoin heitä, sillä kadunpuoleinen huone oli oikeastaan loistohuone, kaikkein pyhin. Heillä oli vaan kaksi huonetta — kuitenkin ne pidettiin paremmassa kunnossa, kuin koko kerros. Työhuoneessa oli sijaa kaikille ja kaikki sijallansa; tämä sanantapa nähtiin täällä käytetyksi tarkimmassa johdonmukaisuudessa ilman turhamaisuutta, ilman tuskauttavaa jäykkyyttä, sen laatuisetta järjestyksettä, jota huolimattoman tapaiset välistä harrastavat, ja joka tuopi mukanansa sen auttamattoman vian, ettei se ole luonnollista.
Mutta siellä oli somaa, jopa kaunistakin, ja kuitenkaan ei voinut kieltää siellä olevan romua, sillä hattujen neulominen ja kukkien tekeminen vaati paljon tilkkuja, ja tiedetäänhän mitä tilkkukäärö tahtoo sanoa ja miten sellaiset luullaan yksistään olevan kylliksi todistamaan, että järjestys on joissakuissa kohdissa aivan mahdoton.
Siellä istuivat äiti ja tytär päivät kauttaaltansa ahkerassa toimessa, sillä he eivät voineet työssänsä paljon ansaita; mutta muistivat tuskin milloinkaan olevansa köyhiä. Kun neljänneksen hyyry piti maksaa, oli mammalla aina rahaa pienessä piirongissansa; jos tahtoivat saada vähän kaloja sunnuntaiksi, silloinkin oli mammalla riittävästi rahaa vähäisessä mustassa samettipussukassa ja vielä joku penni kotiakantajalle juomarahaksi. Siinä huoneessa ei mitenkään puutetta ollut — sen tiesi Jumala paremmin kuin kukaan muu.
Dora oli seitsentoista vuotinen, ei erittäin kaunis, mutta ei rumakaan, ei älykäs, vaan eipä tyhmäkään — ei oppinut, mutta ei taitamaton; sanalla sanoen, hän oli aivan tavallinen tyttö.
Kuitenkin oli jotain erinomaista siinä perheessä, ja se oli heidän tyytyväisyytensä, joka näytti sitä ihmeellisemmältä, kuin rouva oli nähnyt onnellisempia päiviä.
Hän oli syntynyt ei rikkaassa vaan hyvin voivassa perheessä. Isänsä oli pappi maalla ja hän ainoa lapsi; ja niin paljon on tietty että Jumalan lahjoja löytyi riittävästi pappilassa ja että isä-ukolla nähtiin kauniit hevoset, vaikka vaunut olivat hieman huonomaiset, mutta se vaikutti vähän, kun niitä käytettiin harvoin. Se juuri olikin synnyttänyt paksulle berliiniläiselle luunsäilöstystä vietereihin, jotka narisivat joka nykäyksessä; sillä vaunut tulevat niinkuin ihmiset työttömyydestä kipeäksi.
Ukko tunnettiin kuitenkin varakkaaksi, ja niin tuli sinne kosijoita, ja vihdoin kohdastaan pakoitettiin vanha papinperhe toimittamaan kemut pitäjän nuorisolle; sillä niitä oli karttunut jommoinen joukko, jotka olivat yksiä ikäiset papintyttären kanssa.
Ja sitten tulivat tanssit ja huvit — ja lemmentuskat ja huokaukset — ja sitten isä vihastui tuohon "naittilaaseen", joka tahtoi viedä hänen tyttärensä; vaan rovastin rouva ryhtyi vihdoin asiaan eikä päästänyt isää, ennenkuin hän antoi rakastuneille siunauksensa.
Sitten saatiin häät ja häitten perästä tiloittuminen, vähän rahaa, mutta monta opetusta.
Viimein kuoli rovasti ja nuoret saivat perinnön. Rovastin rouva muutti heidän luoksensa. Luutnantti arentierasi erään kartanon; hän ei ymmärtänyt maanviljelystä, rakennutti komean puimakoneen ja uusia latoja, mutta ei saanut puitavaa eikä latoihin pantavaa; ja anopin kuoltua huomattiin että hän oli joutunut häviölle, niin että koko perintö meni ja silloinen katteini joutui konkurssiin. Sitten otti hän virka-eron ja muutti Tukholmiin, jossa hän eli puolella pensionilla ja — kuoli. Siinä koko historia.
Siitä huolivatta oli leskellä taipumus säästäväisyyteen ja tulemaan toimeen vähällä; mutta miehen eläissä kävi, niinkuin sananlasku sanoo: "ei käy laatuun ammentaa tinalusikalla, ja toisen kauhalla ajaissa".
Molemmat naiset olivat erittäin ahkeria; mutta lauantai-illoin korjattiin kaikki pois, kaikki asetettiin laatikoihinsa, pieni huone siivottiin ja järjestettiin huomispäiväksi, ja jos oli kukkia, niin Dora teki niistä seppeleen pappansa varjokuvan ympärille, joka riippui aivan pienen pulpetin ylipuolella; sillä miten olikaan, rakastivat kuitenkin mamma ja Dora hyvää hutilusta ja kunnioittivat hänen muistoansa, vaikka heidän tuttunsa kaikissa tilaisuuksissa vakuuttivat, että vainaja oli syössyt vaimonsa ja lapsensa viheliäisyyden mereen. Ei olla varsin tarkkoja muutamain riksituhansien kanssa, ei pidetä virheistäkään tarkkaa vaaria, kun vaan rakastetaan toistansa; silloin menee kaikki hyvästi, miten pahasti tahansa näyttäisi käyvän, ja silloin kasvaa rakkaus ja luottamus paremmin kukistuneen hyvinvoinnin raunioilla, niinkuin muratti ja orvokki menestyvät turpeimmin sortuneen rakennuksen sorassa.
Sunnuntain tultua oli heillä todellinen lepopäivä. Kaikki oli järjestyksessä, niin että se päivä kuluisi mahdollisimman vähällä työllä.
Päivän koittaissa kiiruhti Dora pieneen kyökkiinsä, joka väliverhollansa soveltui miksi sitä käytettiin, nimittäin sellaisten vierasten vastaanottohuoneeksi, jotka eivät olleet kylliksi tuttuja pääsemään työhuoneesen tahi tarpeeksi oikeutta menemään vierashuoneesen, se tahtoo sanoa siihen huoneesen, jonka ikkuna sijaitsi vastapäätä Annetten asumusta ja jossa kissalla ja kanarinlinnulla oli paikkansa, sentähden että molemmat suosivat auringonpaistetta, mitä ei ollut pihanpuolella.
Oli nimittäin kahvipäivä joka sunnuntai, ja sen vuoksi oli Dora aikaisin kyökissä. Ei kauan viipynyt ennenkuin hän avasi vierashuoneen oven hymyillen, ja kumarsi äitillensä ja sanoi:
"On jo valmis, mamma kulta!"
Molemmat työtelijäät ihmiset istuivat sohvapöydän ääressä niin onnellisina, kuin joku muu Tukholmissa, ja Dora käytti tilaisuutta katsoaksensa salavihkaa ikkuna-eteisen takaa kadulle, sillä hän ei hyväksynyt jos joku hänen näkisi, kaikista vähimmin kadun toisella puolen oleva tyttö, joka oli pöyhkeästi vaatetettu ja jonka sohva lepäsi aivan ikkunan kohdalla, niin että hän sai nähdä kaikki. Kahvin juotua, joka tapahtui jonkinlaisella juhlallisuudella — sillä se oli sunnuntai — valmistautuivat molemmat naiset menemään kirkkoon. Oi, miten Dora raukan kappa oli huonohko ja vanha, ja erosi silmiin pistävästi alhaisesta mutta kuitenkin sievästä hatusta, jota kaunisti kukka, jonka kanta ei ollut onnistunut ja sen vuoksi käytettiin kotona; mutta Dora ei edes ajatellut kulunutta päällystakkiansa, vaan meni sievästi ja vakavasti äitinsä vierellä, jonka kappa näytti paremmalta, vaikk'ei suinkaan loistavalta.
Niin viettivät he pääkaupungissa hiljaisesti säästävää elämää, ilman erityisittä suruitta, mutta paljon iloa nauttien; sillä jonkun kerran — ainoastaan joku kerta — menivät he sulkuin ulkopuolelle ja katselivat kaupungin varsinaista alaa. Dora sai nähdä kuninkaallisen perheen ulos matkustavan ja kumartaa kuningaattarelle, joka kumarsi melkeen suorastaan hänelle, niin että hän punehtui.
Muutaman kerran, vaikka kovin harvoin, joutuivat he sunnuntai-iltoina Eläintarhaan, kävelivät siellä käsi kädessä ja iloitsivat vilisevän kansan paljoudesta, soitannosta, joka kuului teaaterista ja useista upeoista vaunuista, mitkä vierivät monilla eri teillä.
Mutta heidän rauhallinen onnensa sai raskaan kohtauksen, äitin sairastuissa muuanna talvena. Kyllä hän alkoi parata, kun piirikunnan köyhäinlääkäri kävi häntä usein katsomassa ja antoi lääkkeitä, joita Dora jakoi hänelle. Mutta hän parani erittäin hitaasti ja mamman tyhjentymätön rahalaatikko tuli tyhjäksi, huolimatta Doran ahkeruudesta, valvomisesta ja rukouksista.
"Et sinä saa valvoa niin paljon", sanoi äiti, "sinä et saa polttaa niin kauan yöllä lamppua, sinä heikonnat silmäsi".
Dora valitti nyt ensi kerran köyhyyttä.
"Olisiko mulla oma huone, niin olisin saanut valvoa ja tehdä työtä; sillä muutoin ei meillä ole mitään ja mamma tarvitsee lihakeitosta".
Siellä lepäili suuri joukko kukkia valmiina, mutta ne jotka tavallisesti niitä ostivat, eivät huolineet, sillä eiväthän ne olleet näet mieleisiä. Toiset olivat tuottaneet maahan tukuttaisin niin nimitettyjä ranskan kukkia, Jumala tiesi missä valmistetut; ja ne menivät kaupaksi, sillä haluttiin niitä, vaikka huonompia kuin oman maan kukat. Doran kukilla oli aina se vika, että olivat kotona tehdyt, köyhän lapsen valmistamat, jolla oli kipeä äiti, eikä rikkaan kauppayhtiön toimittamat. Niin muodoin oli se arvoton pääoma.
Silloin juolahti Doran mieleen tarjota ensi kerralla itse teoksiansa kaupaksi, ja hän mietti raskaalla sydämellä mihin menisi. Hän ei tuntenut ketään, sillä köyhä perhe ei seurustellut kenenkään kanssa, paitsi erään vanhan rouvan, joka oli yhtä köyhä kuin he itse. Hän oli täti Printfell, muuan mummo, joka eli jollain pääomanlaisella, jonka korko ei tahtonut riittää ja jota paitsi sitä, niinkuin hän väitti, ei säännöllisesti maksanut hänen veljensä tyttären mies.
Täti Printfell istui pienessä kamarissansa, kun Dora sunnuntaina jälkeen puolenpäivän tuli vähäinen kori takkinsa alla hänen luoksensa.
"No, kas vaan pikku Dora … hm, minä istun täällä ja asettelen vähän korttia… Miten mamma jaksaa?"
"Jumalan kiitos, paremmin!"
"Niin, minä juuri ajattelin nähdäkseni miten käy hänen kanssansa; ja vaikka se meni huonosti alussa, kävi lopussa hyvästi, ja se menee aivan niinkuin olisi toimitettu… Katri! Katri! onko sulla mitään pannussa? Niin, istukaa, Dora kulta, ja pitäkää hyvänänne! Herra Jumala, Printfell vainajan eläessä tapahtui monasti että hänellä oli kotona koko kolme naulaa kahvia syysmarkkinoilta. Se riitti toisin kuin neljännesnaulaa silloin ja neljännes tällöin. Mutta tästä kaikesta on minun kiittäminen häntä, tuota ilkeää ihmistä; eikö hän asettainnut niin maireeksi … tuletkos, Katri? … eikö hän asettainnut maireeksi … ota parhaat kupit, Katri! … ja suudellut käsiäni ja sanonut: Hyvä, rakas täti, ja minä olin yksinkertainen… Mutta ken voi nähdä lähimmäistänsä hampaita kauemmaksi".
Vihdoin oli vanhan yksinpuhe lopussa, ja Dora alkoi:
"Täti kulta! Kotona ei voida hyvin!"
"Ohoo … hän sanoi että mamma on parempi, ja oikeastaan ei se ole muuta kuin sellainen kevät-ilman vaikutus ja ruusukuume, jonka usea ihminen saa nyt keväällä. Oli, maltappas, kolme vuotta sitten, kun minä lepäsin kolme viikkoa kipeänä ja hyvin huonona, ja lääkäri antoi minulle niin voimakkaita lääkkeitä, että ne ottivat värin sinisestä saalistani ja tekivät tulipunaisia pilkkuja, niin hirveän väkevää; niin, saattepa nähdä saalin… Katti, tuo sisälle villasaalini!… Se oli oikein polttavaa lääkettä; mutta, Jumalan kiitos, se kävi hyvin. Hän, ihminen, jonka näjin Päivälehdessä, oli ollut Tukholmissa, mutta tuliko hän tätinsä luokse, kyllä kai! Eikö mitä, hän asui 'Fredenissä' ja söi pirteitä merirapuja ja maksoi riksin suupalalasta ja antoi tätinsä maata kipeänä. Sellaisia ihmiset ovat; mutta heitä ei voi nähdä kauemmaksi kuin…"
Nyt tuli Katri kahvin kanssa ja sinisen villasaalin kaunistamana, jossa aivan oikein näkyi punaisia pilkkuja, joista Dora sai uuden, seikkaperäisemmän ja tarkemman selityksen.
"Ei suinkaan se ole hyvää kahvia; minä tiedän kuitenkin, Katri, ettet sinä anna pikku Doralle aivan huonoakaan".
"Ei, täti kulta, tämä on oikein hyvää. Mutta en minä sitä miettinyt, että mamman terveys olisi vaarassa, vaan rahavarat".
"Älkää puhuko minun kanssani rahavaroista", alkoi rouva Printfell.
"En, minä tahdon vaan koettaa hankkia rahaa". Ja nyt kertoi hän aikeensa kaupita itse kukkiansa.
"Hm, en tiedä kenen tykö menisitte. Ahaa, hiljaa! … hm, se ehkä käy päinsä' … kas niin, Millerin tytön luokse, tuon mamsellin, joka elää ilossa ja riemussa ja joka päivä herkullisesti, hän kyllä tarvitsee kukkia. Ihmeellistä tuon Millerin kanssa; Katri tietää koko historian sisältä ja ulkoa; sillä katsos, tyttö ei ole niiden oma tytär, vaan jonkun eläinkuljettajan tahi silmänkääntäjän tytär, joka söi palavia tappuroita ja kehräsi silkkinauhaa suustansa… Eikös se niin ollut, Katri?"
"Oli, rouva kulta".
"Hm, — se oli niinkuin sanoin, silmänkääntäjä. Mutta nyt on välttämätöntä että Dora menee sinne, ja näyttää kunnolliselta ja ottaa hyvän maksun".
Dora vapisi kuin haavanlehti; jotain selittämätöntä oli siinä kauhussa, jota hän tunsi tuota tyttöä kohtaan, häntä, jonka hän joka päivä näki kadun toisella puolella. Hän olisi mennyt mihin hyvänsä mielukkaammin, kuin sinne. Vaan mitä oli tehtävänä? Siitä hän oli varma, että hänen piti tavata naisia, ja hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin totella ja uskoa, vaikka täti Printfelliä.
Hän pääsi viimein vapaaksi tätin pitkästä kertomuksesta, ja meni alakuloisempana ja surullisempana kuin milloinkaan ennen, niin raskaaksi ei hän koskaan ollut tuntenut osaansa; mutta se oli välttämätöntä, sillä äitinsä täytyi saada apua, tuli se mistä hyvänsä.
Hiljaa hiipi hän matoilla peitettyjä rappuja ylöspäin kamreerin kerrokseen, kolmannessa kerroksessa; sillä toisessa asui hyyryläisiä, kuin kamreeri piti terveellisempänä asua ylempänä ja oli itse valinnut sen paikan.
Hän huokasi syvästi ja tunsi tuskan koko ruumistansa vapisuttavana; vihdoin naputti hän ovelle.
"Astukaa sisään!" kuului miehen ääni.
Hän vetäytyi takaisin; mutta ovi avautui ja palvelija seisoi hänen edessänsä, katsellen häntä nenäkkäällä ihmettelemisellä.
"Mitä mamselli tahtoo?"
"Minä tahtoisin puhua … mamseli Millerin kanssa."
"Sisällä on vieraita, mamseli ymmärtää; hän saa tulla huomenna".
Dora huokasi.
Samassa tuokiossa tuli muuan herra kiiruusti ylöspäin astuimia, meni tytön sivuitse, ja otettiin vastaan kohteliaalla hymyllä.
"Herra luutnanttia on kauan odotettu, kamreeri on kysynyt kaksi kertaa… Niin, hän saa mennä, mamseli, meillä ei ole nyt aikaa hänen kanssansa".
Nuori mies huomasi, eikä tarvinnut kuin kerta heittää tyttöön silmäyksen, nähdäkseen sen tuskan, mikä kuvautui hänen kasvoillansa.
"Kenen kanssa tahdotte puhua?" kysyi hän ystävällisesti.
Dora vaikeni ja tahtoi mennä.
"Vastatkaa," sanoi nuori mies, "kenen kanssa tahdotte puhua, minä ilmoitan teidän … jos tämä herra ei tahdo tehdä sitä", lisäsi hän nuhtelevalla silmäyksellä palvelijalle, joka kiiruhti huomauttamaan, että hänelle oli antanut herrasväki ankaran käskyn ettei…"
"Olla epäkohtelias kunniallisia ihmisiä kohtaan", keskeytti hänen luutnantti.
Dora ei tiennyt, mitä ajatteli, mutta rohkasi mielensä.
"Kas niin, mamseli, mikä on asianne?"
"Minä tahtoisin myydä kukkia mamseli Millerille."
"Niiden kanssa saatte tulla huomenna".
"Ei, ei, sitten en saa tulla ulos äitini tähden, joka on kipeänä… Oi, voi, hän ei tiedä että minä nyt olen ulkona kukkia myymässä, sitä ei hän milloinkaan suvaitsisi."
"Sitten teette väärin, kun ette tottele äitiänne."
"Mutta se on välttämätön; en minä voi nähdä kun äitini ei tule paremmaksi hyvän keitoksen puutteessa."
"Se on siis hänen tähtensä. Minä sanon mamseli Millerille. Mamseli voi istua eteisessä. Sinä seisot ovella ja odotat vieraita", lisäsi hän palvelijalle, joka kumarsi sanatonna. Muutaman silmänräpäyksen perästä tuli Annette ulos. Hän oli kuin tavallisesti loistavasti puettu, mutta silmäyksensä olivat vilkkaammat ja iloisemmat kuin milloinkaan.
"Mikä asia, onko teillä kukkia?"
"On, hyvä mamseli."
"Vai niin, antakaas nähdä!"
Ja Annette alkoi huiskin haiskin heitellä kukkia.
"No niin, menevät mukiin; mitä ne maksavat?"
Tyttö ilmoitti hinnan.
"Se on aivan suunnaton: Kuulen että äitinne on kipeänä … tässä on!"
Hän laski setelin Doran käteen.
"Ei niin, ei niin mamseli Miller … tätä en minä ole ansainnut" Ja kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä.
"Rakas lapsi, älkää asettauko näytelmäksi, vaikka minä en voi käyttää kukkianne," virkkoi Annette ja palasi vierasten joukkoon.
"Hän oli pikku naapurimme tuolla ylhäällä ikkunassa", sanoi Annette hymyillen. "Minä en voinut ostaa hänen kukkiansa".
Luutnantti Hjalmar ilmasi levottomuutta, mutta hän malttoi itsensä.
"Te kysyitte minulta jonakuna päivänä, jos minä voisin sanoa teille jotain aivan uutta pukua, joka olisi uusi presidentin luona pidoissa; nyt olen keksinyt yhden."
"Kiitoksia, hyvä luutnantti Hjalmar, kiitoksia! No, mitä sitten? Minä olen kyllästynyt paimentyttöihin, Skoonin talonpoikaistyttöihin ja taalalaisnaisiin, vaikkapa ei heidän korkeat korkonsakaan jalan keskustan alla olisi mahdottomat kävellessä käyttää".
"Te ette siis ole vielä löytäneet minä olla tahtoisitte?"
"Olenpa jo, linnaneitsyttä minä olen miettinyt; mutta en kuitenkaan tiedä miten saisin kokoon sellaisen vaatetuksen, tulematta kuin matammi Aleksandrini, konstiratsastajatar, joka kuvaili ritarillista naista niin hyvin … muistattehan?"
"Kyllä minä muistan sen."
"Turkkilaisnainen, kreikkalaisnainen, kaikki on vanhaa, ikävää, inhottavaa. Mutta teidän ehdotuksenne?"
"Minä esitän Jemtlannin morsiamen hänen ihailtavassa vaatetuksessansa."
Annette punastui.
"Vai niin, Jemtlannin morsian, miksi juuri se?"
"Miksikä niin, se on mielijohde; minä luulisin että se puku vaatettaisi teitä hyvin, ja olisi paitsi sitä jotain aivan uutta."
"Ei, hyvä herra luutnantti, siihen esitykseen en taida suostua."
"Suokaa siis anteeksi; minä olen muutoin aina arvellut että sellainen puku luonnistuu teille aivan hyvin vaatetushuvissa. Muutoin voitte te…"
"Vai niin, täällä ollaan hartaissa keskusteluissa", keskeytti kamreeri, joka lähestyi. "Niin, minä tiedän mistä kysymys; sillä Annette on puhunut mammalle, että te olette luvanneet auttaa häntä keksimään jotain ihan uutta".
"Mutta sitä ei hyväksytä," hymyili luutnantti.
"Pappa saa tietää että minun pitäisi esittelemän Jemtlannin morsianta, päässä leveän isoja kukkakimppuja".
"Vai niin, vai niin. Mutta mitä sanotte Florasta?… Flora, kukkajumalatar," virkkoi kamreeri; "sen minä olen miettinyt Annettelle."
"Aivan oikein," sanoi Hjalmar, "aivan oikein."
"Ja siitä tekin pidätte," muistutti Annette; "siis minulla on kahden laillis-ikäisen miehen takaus, ja minä hyväksyn ehdotuksen. Nyt tarvitsen tuon köyhän perheen kukat, sillä kynttilän valossa ei nähdä niin tarkkaan, vaikk'eivät olekaan ranskalaisia."
Palvelija lähetettiin, joka osti koko tuon pienen varaston.
"Siinä näet Jumalan sormen," virkkoi katteinin rouva heikosti nauraen. "Siinä näet, Dora, miten Jumala auttaa ihmeellisesti hädän suurimmallaan ollessa. Dora, sinä et saa itkeä… Nyt on taas kaikki hyvästi ja kassa uudestaan kunnossa; ennenkuin se loppuu, voimme tehdä työtä, ja sitten autamme Jumalaan turvaten itseämme."
Dora, joka tuskin taisi pidättää kyyneleitänsä, jotka pusersi se kylmyys, musertava halveksiminen, mikä ilmausi äänessä Annetten sanoessa: "minä en voi käyttää teidän kukkianne," pyyhki kyyneleensä ja hymyili.
"Niin, Jumala auttaa ihmeellisesti," sanoi hän. "Jumala siunatkoon kaikkia hyviä ihmisiä!"
"Uskottava on että joku on kertonut mamseli Millerille, tuolle rikkaalle, kauniille tytölle, meidän hätämme; ja kun hän, niin sanotaan, itse on köyhä ottolapsi, jolla ainoastaan on Jumalan hyvyys kiitettävänä onnestansa, niin ajattelee hän köyhiä. Terveeksi tultuani menen sinne ylös ja kiitän oikein sydämellisesti häntä."
"Ei, Jumalan tähden, mamma, Jumalan tähden, älkää sitä tehkö!" rukoili
Dora. "Ei, ei, se ei ole hän … se ei ole hän."
"Mutta, Dora, nyt sinä olet kummallinen, palvelija tervehti nimenomaisesti häneltä, ja hänellä on oikeus, vieläpä vaatiakin, että häntä kiitämme."
"Ei, kiittäkää ainoastaan Jumalaa, mamma, ei ketään toisia, ei ketään toisia!"
"Mutta," alkoi äiti uudelleen vakaasti, "enhän toki tarvinne uskoa, että sinä kadehdit tuota kaunista tyttöä hänen ihanuutensa ja rikkautensa takia. Kateus, lapseni, ei synnytä yhtään onnea; sillä on, miten hyvänsä saisimmekin täällä maailmassa, aina useoita, jotka luulemme olevan onnellisempia kuin me itse olemme; ja jos me kadehdimme, olemme onnen helmassa onnettomia."
"Ei, mamma, se ei ole kateus … ei Jumalan nimessä, mamma; mutta ette saa mennä sinne, luvatkaa se minulle, ettehän mene sinne."
"No niin, saamme kyllä aikaa keskustellaksemme siitä asiasta; mutta minä en käsitä nyt sinua; sinä olet niin liikutettu, sinä olet entisestään aivan erilainen."
"Niin, mamma, minä olen erilainen. Mutta antakaa minun istua itsekseni vierashuoneessa, niin kaikki menee hyvin päin, kun saan miettiä yksistäni."
Dora meni vierashuoneesen.
Kynttilät olivat viritetyt kruunuissa rikkaan kamreerin asunnossa, ja valo loisti sieltä niin kirkkaasti, että Dora näki melkeen jokaisen esineen huoneessaan valaistuksi. Mutta ikkunainpeitteet laskettiin ales, ennenkuin hän siinä lainehtivassa joukossa taisi ketään tuntea.
"Eipä siinä ollutkaan hän," kuiskasi tyttö, "siinä oli sama herra, joka nuhteli palvelijaa, hän se oli. Jumala olkoon hänen apunsa ja turvansa, niin jalon ihmisen! Jumala palkitkoon häntä siitä, mitä hän silloin sanoi, ylevästi hän teki!"
Nyt näki hän varjon näyttäytyvän ohuilla, maalatuilla ikkunavaatteilla.
"Hän on tuo kopea, kovasydäminen tyttö, hän, joka, vaikka itse köyhänä syntynyt, pilkkaa köyhiä … niin, siitä olen varma, se on hän, minä tunnen hänen hoikasta vyötäisestä ja hiuspukimesta kutrit kaulan ympärillä, ja kukasta kuin otsaseppele. Nyt kääntäytyy hän … niin, hänpä se on."
Vielä yksi varjo näkyi … ja Dora luuli tuntevansa hänen, jonka hän piti hyväntekijänänsä.
Tuntui kuin tikarinpisto sydämessä, nähdessään ne molemmat varjot seisovan ikkunan luona, ikäänkuin ne olisivat vaipuneet innokkaasen keskusteluun.
"Miksikä? Miksi tuntuu se niin kipeältä?" kysyi hän itseksensä ja laski kätensä sydämellensä; "miksi? Hyi, Dora, sinua vaivaa kateus … aivan niinkuin mamma sanoi. Ei, ei, ei se kuitenkaan ole kateus… Ei, ei se ole kateus," kertoi hän toistamiseen, ikäänkuin vakuuttaakseen itseänsä, että hän oli selvällä tunteistansa siinä tuokiossa.
"Nyt olen taas itselaiseni, mamma kulta," hymyili Dora, kun hän ankaran itsetutkinnon jälkeen väkisin tukahutti sen kipinän, joka tahtoi päästä valloilleen hänen sielussansa. "Nyt on taas kaikki hyvästi."
"Jumala siunatkoon sinua siitä, lapseni; mutta muista, ettet milloinkaan vasta saa sellainen olla."
"Ei, ei, rakas mamma! suokaa anteeksi minulle ainoastaan tämä kerta."