VANHUKSET.
"Mutta miltä näyttää nyt ylähällä Joutsenvedellä?"
Sakari oli heikko mies, tullut ennen aikaansa kivuloiseksi ja vanhaksi, jonka työ tekee kovassa ja tylyssä ilmanalassa.
Se ei ole ainoastaan ylhäisimpäin kansanluokkain siveellisempi kehitys köyhäin suhteen, joka tekee heidän vanhuutensa raittiimmaksi ja säilyttää heidän voimansa. Epäilemättä on hyvä lukea jalostetun sydämen ansioiksi kaikki ne etuisuudet, jotka johtuvat hyvästä pöydästä, pehmeästä sängystä ja terveellisistä asuinhuoneista; kaikki on siis mukavaa ja hyvää täällä maan päällä ja kallista saadakseen arvosija toisessa maailmassa; mutta oikein ei se ole. Minkäänlaista vertausastetta ei nimittäin ole niiden välillä, joilla on kaikki mitä elämä taitaa hyödyllisenä tarjota, ja niiden, joilla ei ole mitään siitä kaikesta. Yksi juoksee aivan luontevasti virran mukana, antaa tuudutella itseänsä eteenpäin sen köykäisillä laineilla; toisen täytyy uida vasten virtaa ja jokainen silmänräpäys kuluttaa voimiansa paikalta pääsemättä, välttääkseen ainoastaan takaperin viemistä. Mutta silloin istumme me toiset, joilla on ruoka ja juoma, lämpymät vaatteet ja lämmin, hauska koti ja niiden vaikutuksesta terveys ja pirteä vanhuus, ja luulemme että se on meidän sisällinen kykymme, tarmomme, joka teki kaikki niin keveäksi, ja että se on köyhäin voita kun tekee työtä turhaan… Silloin syytämme hänen säädyttömyyttänsä, siisteytensä ja puhtautensa puutetta, paloviinaansa … emmekä tahdo muistaa, ettei kapineita voi pitää kuivana ja somana itsekohtaisesti virrassa uidessa, vaikka se käy aivan hyvin laatuun, kun niinkuin meillä on kannellinen pursi … ettei ole helppo olla sievä ja korea, kun täytyy mudassa kahlata, ja että me olemme, jotka valmistamme viinaa ja voitamme siitä … ja sitten halveksimme niitä, jotka ostavat meidän tavaraamme.
Siis näemme, jos tahdomme, että työläinen paitsi kaikkia vikojansa, joita niin kernaasti heitetään hänen päällensä, vanhenee ennen aikaansa, että hän vaivaloisella elämällänsä ja kieltäymyksillänsä aikaisin taivutetaan … aikaisimmin kuin hyvillä päivillä ja yltäkylläisyydellä. Ylellisyydessä voidaan kuolla halvaukseen, mutta vanhaksi ei tulla ennen aikojansa.
Sakari oli siis ukko siinä iässä, jolloin "paremmilla" on terveys enimmittäin vakaantunut ja omaavat vielä runsaan jäännöksen paraista voimistansa. Antti oli ottanut huoneen ja hoiti sitä pientä taloutta. Peltopalstat olivat suuremmat; heillä oli kolme lehmää ja hevonen; he olivat siis uudisasukkaiksi varalliset.
He olivat tosin silloin tällöin jonkun kaupungissa kävijän kautta saaneet kuulla, että heidän Annansa voi hyvin, mutta ei enempää; sillä he eivät osanneet kirjoittaa eikä Anna kirjoittanut heille. Kun rouva oli erittäin arkatuntoinen siinä, että häntä pidettäisiin Annetten todellisena äitinä, hän ei tahtonut muistuttaa tyttöä hänen tuolla ylhäällä tunturilla asuvista vanhemmistansa; ja kamreeri lahjoitti hänelle taulun, ainoasti antaakseen esineen hänen koti-ikävällensä. Sillä vaikkei Annette tahtonut kuulla puhuttavan entisestä olostansa tahi vanhemmistansa, ahdisti häntä välistä selittämätön ikävä päästäkseen ulos jylhään, hiljaiseen pohjoisluonnon helmaan. Se oli kuitenkin aina metsä, jonka kuiskutuksia hän ei milloinkaan voinut unhottaa; se oli lapsensielussa heijastunut luonnon kuva, mikä houkutteli häntä ajatuksissa alituisesti palaamaan kieltämäänsä kotiin.
Viimein tuli ukko Sakari vuoteen omaksi ja … kuoli.
"Mutta," virkkoi Sakarin muori vähän aikaa jälkeen hautajaisten, "minä en voi milloinkaan olla ajattelematta Annaa, pientä tyttöäni. Tietysti hän on onnellinen, mutta totta kuitenkin hän muistaa vanhempiansa".
"Jumala tiesi, äiti; kyllä Anna on unhottanut meidät kaikki".
"Ei, Antti, se on mahdotonta … sitä hän ei voi; sillä ei Jumala ole niin löyhästi yhteen sitonut vanhempia ja lapsia, että he eivät muistaisi toisiansa. Tiedätkös, Antti, minä haluaisin häntä nähdä ennen kuolemaani. Herra Jumala, en voi ennen kuolla … niin paljon minä tunnen".
"Oi, mutta sinne on pitkä matka; ja ilman sitä ei äiti voi sinne yksin matkustaa".
"En, se on tietty; mutta saathan sinä hanttia sinne matkakuorman, ja sitten voin minä mukana seurata".
Antti nauroi.
"Minä luulen että äiti arvaa".
"Mitä pitäisi minun arvaaman?"
"Hm, minä aion naida".
"Jopa nyt jotakin! Aiotko sinä naida? Sinä olet vaan lapsi".
"Vaan lapsi, äiti? Olenhan jo kolmenkolmatta vuotinen," nauroi tuo reipas nuorukainen.
"No onko sen niin hirmuisen kiiru … etkö voi odottaa?"
"Mutta, äiti, jos minä nyt toimitan teille siveän pojan-vaimon, joka hoitaa mummoa vanhuudessansa ja olisi Annan sijassa, niin ei tarvitsisi matkustaa."
"Annaa en kuitenkaan saa milloinkaan takaisin … hän oli minun lapseni; ja miten olikaan … vaikka Jumala siunatkoon isää, jossa hän nyt lepää! … niin ei milloinkaan ollut hyvä välimme, sitten kuin hän antoi jäädä tytön sinne."
"Mutta sehän oli hänen onneksensa?"
"Niin, kuka sen tietää … vaikka niin isä luuli, hän teki sen hyvässä tarkoituksessa, hän; mutta Jumalan yhdistämiä eivät ihmiset saa eroittaa; ja jos joku on yhdistetty, niin ovat vanhemmat ja lapset, niin paljon minä tiedän, sillä sitä tyttöä en koskaan unhota."
"Niin mutta, äiti, se ei ole oikein."
"Sitä en tiedä, mutta sen tiedän että olen lapsen äiti, ja Jumala ei ole kieltänyt äitiä lastansa rakastamasta ja ikävöimästä; paitsi sitä antaa Jumala kasvaa ihmisien kuin yrtit maassa, eikä ole sovelias ympätä vierasta oksaa vanhaan puuhun, sen sanoin Sakarille monta monoista kertaa; ja vaikka hän sen aina piti tuulen tuomana, niin … kosketti se usein hänen sydäntänsä."
"Sitä minä en milloinkaan taitanut huomata."
"Mutta minä uskon sen, minä tiedän sen paremmin."
"Miten niin, äiti?"
"Niin, kuuleppas, yöllä ennen hänen kuolemaansa istuin minä takan ääressä pitääkseni valkeata vireillä. Minä luulin hänen makaavan; mutta silloin pyysi hän tulemaan minun luoksensa. Minä en saa laisinkaan lepoa, sanoi hän, jos sinä luulet minun tehneen väärin jättäissäni tytön pääkaupunkiin … kenties hän nyt ylpeydessä ja ylellisyydessä kadottaa iäisen autuutensa; mutta, äiti, sano minulle, luulethan ehkä sinäkin että minä tein aivan vointini mukaan? Mitä muuta piti puhumani, kuin lohdutuksen sanoja … niin, minä sanoin hänelle, että minä uskoin olevan sen Jumalan tahdon, muutoin ei olisi se niin tapahtunut. Mutta Jumala tietää, sen sanoin vaan lohduttaakseni ukkoani. Jos se oli väärin, niin ei hän sentähden saa ankaraa tuomita; sillä hän tarkoitti hyvää, ja Jumala ei katso seuraukseen, vaan tarkoitukseen."
"Ajattelemme sitä, äiti … ajattelemme sitä asiata; sillä niin ette saa sanoa, äiti, kuollessanne," virkkoi Antti ja taputti äitiänsä olkapäähän.
"Jumala siunatkoon sinua niistä sanoista, Antti! Jumala siunatkoon sinua … sinä olet kuitenkin sievä poika … ja hän on Tilta Mäntyjärvi-raivauksella, jota sinä mielit?"
"Niin on, äiti."
"No niin, hän on kyllä oivallinen; hänellä on viisikymmentä riksiä perintöä vanhan Topiaksen jälkeen tunturituvalla."
"Niin minäkin luulen; mutta se paras on, että hän on sievä ja ahkera tyttö."
"No, se on tietty; mutta ei rahojakaan ole halveksiminen; ja hänellä on kaksi lehmää ja vähän muutakin, niin että se kyllä auttaa."