HÄTÄÄ YHÄ KESTÄÄ.
Tuon hyvän katteinin rouvan toiveista huolimatta kävi parantuminen kovin hitaasti, ja kukkasista saatu säästö loppui. Sitten ei löytynyt mitään apua, ja Jumala ei näyttänyt millään uudella ihmeellä tahtovan auttaa köyhiä, unhotettuja olentoja.
"Mitä on meidän tekeminen, mamma?" kysyi Dora, joka mitä kauimmin viivytteli rahavarojen huonon, surkean tilan ilmoittamista äitillensä.
"Toivotaan Jumalaan," sanoi äiti. "Hädän suurimmallaan ollessa on apu lähinnä."
Mutta nyt ei se näyttänyt toteuntuvan.
Äiti ei toki milloinkaan joutunut neuvottomaksi; hän mietti miten tekisi, ja vaikka se tuntui vaikealta täytyi apu löytyä.
"Toiset, Dora kultani, panevat kalujaan pantiksi; sitä en minä, Jumalan kiitos, ole tarvinnut vielä tehdä… Nyt ehkä tarvitaan."
"Mitä veisimme pantiksi, mamma?" oli vastaus, ja tyttö katseli tutkivasti ympäri huonetta eikä huomannut yhtään kapinetta, joka olisi ollut panttitavaran arvoinen, sillä sen piti hänen käsityksensä mukaan olla hopeaa tahi kultaa … eikä mamma suinkaan tahtonut milloinkaan ajatella vihkisormuksensa panttaamista … ainoa kulta mikä hänellä oli. "Mitä siis, mamma?"
"Niin, lapseni, tietty on että sen panemme pantiksi, mitä vähimmin tarvitsemme, ja sitten…"
"Sitten välttämättömimpiä, kunnes mitään ei ole; mutta me tarvitsemme kaikki mitä meillä on."
"Ei, lapseni. Tiedäthän että sohvan takana vierashuoneessa tallitetaan jotain, jota emme tarvitse, kun emme voi sitä käyttää."
"Papan sapeli?"
"Niin, papan sapeli. Tiedätkös, minä luulen sillä kyllä olevan arvoa, sillä pappa sai sen kenraali v. Döbeln'iltä Suomen sodassa. Niin, lapseni, se on kuulunut niin mainiolle miehelle, ja ilman sitä on kahva siinä hopeata."
"Mutta ken lainaa rahaa sellaisesta kalusta? Se on kai vanhan aikuinen, niin luulen, sillä muoti muuttuu alinomaa."
"Ei, lapsi kulta, se on ihan turkkilainen sapeli, niin kertoi Bernhard vainaja monta kertaa, tamasko-miekka, joka koetetaan teräväksi hiottuna sillä tavalla, että hiljaa juoksevan veden päällä saa kellua säkillinen villoja, jonka vastassa pidetään sapelin terä. Jos se leikkaa säkin poikki, on se puhdas tamasko-sapeli."
"Mutta onko se mahdollista, hyvä mamma?" kysyi Dora; "sitä minä tuskin uskon."
"Mitä sinä nyt ajattelet? Luuletkos että isä vainajasi valehteli … hän itse kertoi minulle sen monta kertaa."
"Mutta mitä meidän on tekeminen?"
"Niin, katsos, minä olen miettinyt sinne tänne, ja niin muistin ukko Löfstedtin tuolla alhaalla, halonhakkaajan. Saatuaan muutaman lantin, menee hän ympäri ja koettaa lainata jonkun riksin sapelista."
"Mutta uskotaanko se olevan hänen omansa?"
"No kaikkia, sitä ei tarvitse kukaan uskoa … hän voi kernaasti sanoa totuuden, en minä häpeä köyhyyttäni ja sairauttani."
Dora huokasi, sillä hän piti sen melkeen kerjäämisenä; mutta hän oli ääneti, sillä kun äiti ei sitä siksi katsonut, olisi ollut väärin sen vastustaminen. Dora kutsui Löfstedtiä, joka oli portilla puita hakkaamassa, ja pian oli ukko ylhäällä.
"Oho … katsokaas vaan, katteinin rouva istuu," sanoi hän ja pyyhki mustanharmaalla paidanhihalla ryppyisiä kasvojansa; "pyydän anteeksi, tulen niinkuin olen, sillä mamseli kiiruhti minua, niin etten saanut mennä sisälle siivoamaan itseäni … hakkaan tänään oikeusneuvokselle, joka eilen osti koko kasan halkoja, jotka kuivuvat kesällä, sillä, katsokaas, oikeusneuvos polttaa aina vuoden vanhoja puita."
Sellainen oli johtopuhe, jonka jälkeen rouva esitti asiansa, että
Löfstedt menisi koettamaan saada lainaksi sapelin panttaamalla.
"Se on hieno ja oivallinen miekka."
"Vai niin, vai niin (katsellen terää); tällähän voi, anteeksi, ratsastaa myllyn katolle… Tämäpä hauska, on väärä kuin vesuri."
"Mitä Löfstedt arvelee?"
"Noo, minä en arvele juuri mitään … tämä ei ole paljon arvoinen."
"Mutta kahva on hopeainen."
"No herranen aika, sitäpä en tiennyt; mutta katsokaas, tähän aikaan on vaikea tavata säädyllisiä ihmisiä. Eikä maksa vaivaa," sanoi hän ikäänkuin kysyen, "mennä jonkun koronkiskurin luokse, joita on kyllä, eikä panttilaina-laitoksiinkaan."
"Ei, ne jätämme mahdollisen kauimmaksi."
"Hm, hm, minä koetan, poikani juoksee sinne ja tänne, ja tuolla asuu koko joukko herroja, jotka kenties ottavat huviksensa sapelin tahi mikä tuo on; sillä välistä tapahtuu että ne tekevät hyvää huviksensa."
"Eikö mitä, rakas Löfstedt, ne tekevät hyvästä sydämestä."
"Mitä kanssa, lempo vieköön, antakaa anteeksi, rouva kulta; mutta minä muistan kun kerta olin Eläinpuistossa. Sinne tuli pikkuinen tyttö, laiha ja vaalea, käsivarrella kori, jossa oli Siirappinekkoja … rouva tietää, keitetyt siirapista ja pantu pieniin tuutteihin … ja sitten … hän oli pikkuinen, hän … hän meni herrojen luokse ja rukoili niiden ostamaan; mutta kukaan ei ostanut, vaan häristivät häntä kuin koiraa. No, mitä tapahtuikaan? Ei kukaan kuullut hänen valittavan. Silloin tuli sinne pari iloista veikkoa, hieman hiivassa, Sinisestä portista, ja niiden tykö hän meni. — Mitä pirua tahtoo kerjäläissikiö? — Myydä nekkoja. — Ha ha ha! Saakelin viisaasti, olemmehan jo nekattuja… Ei, mene hiiteen! — Ostakaa, hyvät herrat, nyt tulee jo myöhäinen, ja äitilläni ei kotona ole mitään syötävää, jos en saa myydyksi! — Mitä hittoa meillä on sen asian kanssa tekemistä? Ha ha ha! Mitä se haittaa jos yhdellä akalla on syötävää tahi ei! — Tyttö meni itkien, ja tietääkös rouva, vähältä piti etten minä mennyt ostamaan kaikki kaikkinensa rovoillani. Mutta silloin näkivät herrat poikajoukon leikkimässä. Huusivatpa takaisin tyttösen: Tänne nekkoinesi! Nyt pidämme hauskaa. Ja yksi herroista heitti hänelle setelin… Hän ei katsonut miten suuri se oli, mutta se oli kymmenen kertaa suurempi arvoinen, kuin nekat. — Kas niin, pojat! Tapelkaas kuka teistä saa useammat nekat! huusi hän ja kylvi tuutin sisällön poikajoukkoon. Ne juoksivat yhteen läjään ja tappelivat, herrat nauroivat, niin että tahtoivat turmeltua."
"Niin, ne ovat välistä kevytmielisiä, mutta samalla hyväsydämisiä."
"Ja niin, rouva kulta, tarvitsee meidän koettaa; voipi siellä olla joku herra, joka tahtoo huvittautua tällaisella sapelilla ja näyttää sitä toisille herroille."
Sanottu ja tehty, ja Löfstedt meni matkalle.
Toisena päivänä hän tuli muutaman riksin kanssa, mutta sapelikin oli mukana.
"En minä sitä ymmärrä," sanoi kunnon ukko Löfstedt, jolla yleensä ei ollut hyviä ajatuksia herrain hyväntekeväisyydestä. "En minä sitä ymmärrä, mutta oli muuan herra, joka, nähtyään sapelin ja nimen, antoi paikalla minulle tämän, mutta ei tahtonut panttia; hän luulee kuitenkin rouvan maksavan … niin, se on päivän totuus, enkä minä olisi sitä milloinkaan uskonut, jos en itse olisi siellä ollut ja mennyt hänen luoksensa … ajattelin: eihän käy pahemmin kuin että ajaa minun pois, ja se ei tee minua huonommaksi eikä paremmaksi … ja niin kiipesin sinne."
"Ken oli tuo jalo ihminen?" kysyi rouva.
"No niin, hän oli kai joku upsieri, niin luulen, vaikka hän silloin oli aamunutussa, mutta huuliparta hänellä oli ja näytti kauniilta mieheltä."
"Kenties hän tunsi meidät?"
"Eipä suinkaan, sitä en taida sanoa."
"Milloin lupasi Löfstedt sen takaisin maksettavaksi. Sanoitte kai kuukauden tahi kuuden viikon perästä? Sillä Jumala tiesi, jos ennen sitä…"
"Sitäpä en niin tarkoin muista, mutta sen hän kyllä käsitti, että hän saa odottaa, se on tietty."