MUUAN KOHTAUS.
Luutnantti Hjalmar oli siihen aikaan melkeen joka päivä kamreerin luona, vaikk'ei hän papan eikä mamman mielessä saanut samaa suosiota kuin asessori Svaning, joka ihan säännöllisesti kerta viikossa tervehti heitä, puhuakseen kamreerin kanssa Napoleosta ja rouvan kanssa hyveistä. Annette ei näyttänyt yhtään kiintyvän hänen kohteliaisuuksiinsa; luutnantti Hjalmarilla oli päättävästi etuoikeus tuon ihanan tytön sydämessä. Mutta se ei mitenkään häirinnyt asessori Svaningia, joka hyvin tiesi vanhan sananlaskun totuuden: "Ahkera voittaa," eikä tuokioksikaan jättänyt tuumaansa näkyvistänsä.
Kuitenkin oli, ei kukaan tiennyt miten, luutnantti Hjalmar tullut paremmin tutuksi, kuin itse lemmitty; sillä luonnon taipumus on tutustua ihmisiin, asia, jota ei ole helppo tutkia. Hjalmarilla oli sitä kykyä suuressa määrässä; sillä mahdoton oli voida pitää niin rehellistä, vilpitöntä ja kuitenkin kohteliasta luonnonlaatua pois itsestänsä; täytyi kohdata jo puoli matkalla, tahtoi tahi ei.
Hjalmar rakasti Annettea sangen vilpittömästi, mutta oli jo kauan sitten huomannut, että hän on pilaantunut lapsi, että hän tarvitsi kasvattaa uudestaan, jos hän piti itse tuleman onnelliseksi ja tehdä miehensä samoin; mutta rakkaus toivoo kaikki, miksi ei siis paljon … ja Hjalmar siis toivoi että asia olisi helposti tehty.
Mamman puolelta oli vartioiminen joksikin kireä; mutta se ei toki estä milloinkaan rakastavaa paria toisiansa puhuttelemasta. Sellainen äitillinen vartioiminen auttaa yhtä vähän kuin varokeinot tarttuvaa tautia vastaan; rakkaus on kulkutauti ja tarttuvainen, niinkuin tiedetään, ja hiipii yli saartolinjan.
Niin oli tässäkin tapahtunut, ja Hjalmar ja Annette puhuivat aivan vakaasti keskenänsä, saatuaan silmänräpäyksenkin loma-ajan … ja Hjalmar oli monta kertaa kysynyt, jos hän ei ilmoittaisi kaikkia vanhuksille; mutta siihen ei Annette suostunut.
"Se ei ole kuitenkaan oikein, rakas Annette; heidän on tietäminen välimme ja sanominen ajatuksensa. Minä luulen heitä pettäväni, jos viivytän kauemmin."
"Ei, hyvä rakas Kustaa," kuiskasi tyttö, "älä sitä vielä nyt te'e … he voivat hyljätä meidän rukouksemme, ja miten sitten kävisi?"
Vaikk'ei Hjalmar hyväksynyt tätä salaperäistä naimisliittoa, suostui hän kuitenkin siihen, sillä hän näki miten äärettömästi Annette rakasti; Annetten jokainen ajatus, jokainen sana, jokainen liikunto oli hänelle pyhä.
Annette ei ollut tutkinut sydämensä tilaa; mutta jos me, istuessaan muuanna iltana yksistään sohvalla, seuraamme hänen ajatusjuoksuansa, näemme sen laadun ja luonteen.
"Hjalmar tahtoo että kaikki tulisi tietyksi … oi! hän ei käsitä miten ihanaa on omistaa jotain verrattoman kallista, sitä kenenkään tietämättä."
"Paitsi sitä niin … paitsi sitä niin ovat pitkät kihlausajat kärsimättömiä; tullaan seura-elämään, koko maailma tietää että ollaan kihloissa; ollaan ikäänkuin pois sysätty heistä kaikista; ei olla rouva, ei istuta sohvalla, ei saa olla osallinen heidän viisaissa neuvoissansa eikä jonkun turvattoman olennon kaitsijana … mutta eipä olla tyttöjenkään piirissä sama kuin ennen … entinen luottamus on kadonnut, kateuskin on vaijennut, sillä kaikesta toivosta on luovuttu hänen suhteensa, jonka kanssa tuo raukka on kihlauksella yhdistynyt; ei olla kenenkään muun huomaavaisuuden esine kuin sen, jolle kapine on lahjoitettu … ollaan liikatavara, niinkuin sinne muutettu, ei kuulu sinne eikä kuulu kenellekään. Se on ikävää, tuskauttavaa!"
"Ei, juuri voittojen kulussa, kun puoli maailmaa lepää jalkain juuressa ja toinen puoli on kuolemaisillaan kateudesta … juuri kun seisotaan suuruutensa kukkulalla … ojennetaan kätensä onnelliselle, ja koko maailma on sanova: hän tuli onnelliseksi!
"Yhden voitolla on koko nuoruuden elämä loppuva — äkkinäinen kuolema saa tulla kukan elämälle; mutta kuihtua seura-elämästä, antaa voitto-aikakautensa kulua vuosia pitkällä hivutustaudilla, ennenkuin rouvana alkaa uutta loistavaa kulkua, se on tuskauttavaa … ei, ei!"
Sellainen oli hänen päättelynsä. Turhamielisyyden, tarpeen viimeisessä tuokiossa noukkia yleisön ihailemista säilytti hän itseänsä sillä edellyttämisellä, että rakkaus on sitä pyhempi, mitä enemmän se oli salattuna.
Tällainen väli oli kestänyt lähes vuoden, kun muuanna iltapäivänä vanhukset, Annette ja Hjalmar istuivat tavallisuuden mukaan seurusteluhuoneessa.
Oli pilvinen talvipäivä, taivas riippui harmaana ja raskaana yli pääkaupungin, jonka takanpiippujen päällä se näytti ikäänkuin lepäävän, niin raskas oli se ja niin alahalla pilvet ajelehtivat.
Seura oli synkkämielinen; sillä ei Annettekaan ollut tyytyväinen. Hjalmar oli nimittäin lujasti päättänyt ensi tilaisuudessa ilmoittaa kaikki vanhemmille, ja se oli Annetten mielestä enemmän kuin tottelemattomuus. Kamreeri rouvinensa olivat tavallisessa mielentilassa, joka ei ollut erinomaisen hauska, ja Hjalmar mietti miten asia oikeastaan onnistuisi; sillä epävakaista on valmistautua kosioimaan, uhalla että vanhemmat antavat rukkaiset. Ensi alussa ei hän pitänyt sitä mahdottomana.
Silloin tuli palvelia sisälle ja ilmoitti:
"Katteini Bernhardin rouva."
"Katteini Bernhardin rouva, kuka hän on?" kysyi kamreerin rouva; "katteini Bernhardin rouva?"
"Vaiti, odota!" virkkoi kamreeri; "ahaa, hän on varmaan leski tuon
Bernhard raukan, joka kuoli useampia vuosia sitten."
"Mitä hän voi tahtoa?" sanoivat molemmat. "Pyydä hän olemaan tervetullut."
Nyt tuli katteinin rouva sisälle.
On suuresti mieltä masentavaa astua huoneesen, jossa muutamat henkilöt ovat laskeutuneet aivan mukavasti istuimillensa ja heittävät hätäisiä silmäyksiä tulijaan. Niin tapahtui tässä. Rouva Bernhard sai astua esille, ennenkuin kukaan paitsi luutnantti Hjalmar oli hänen huomaavinansa.
"Minun ei ole kunnia," alkoi rouva Bernhard vanhan tavallisen käsikirjan mukaan, "minun ei ole kunnia olla tuttu täällä vaikka asun kadun toisella puolella."
"Vai niin, onko hän katteinin rouva; olkaa hyvä ja istukaa, rouva kulta," virkkoi rouva Miller, joka mieltyi tuon ihmisraukan ulkonäköön, vaikka se olikin vaalea ja laihtunut; "istukaa ales!"
"Asiani," pitkitti tullut, "on ainoasti kiittää mamseli Milleriä siitä hyvyydestä, jota hän osoitti meille viime kevännä, jolloin minä olin kovin kipeä."
"Minä? Minä en mitään tiedä."
"Niin, hyvä mamselini, jos te ette muista, niin kyllä minä muistan. Te ostitte meiltä jalomielisesti kaikki kukat… Te teitte sen meitä auttaaksenne; ja…"
"Ei, todellakin? Ahaa, kenties pukupitoihin; luutnantti Hjalmar muistaa varmaan Jemtlannin morsiamen?"
"Te olette jalo, kun ette tahdo muistaa hyvää tekoanne, mutta niin se on; te ette ole kopea, kuten useammat Jumalan avun saaneet… Te olette itse ollut köyhä lapsi… Mutta, Jumalan tähden, mikä teille tuli … te vaalenette."
Annette vaaleni tosiaankin ja hänen huulensa vapisivat liikutuksesta; hän tyhjensi äkkiä vesilasinsa.
"Kiitoksia, jalo mamseli Miller!"
"Mutta, Herran nähköön, Annette kultani, sinä varmaan pyörryt," virkkoi rouva Miller huolellisena; "tule, tyttöseni, ja mene huoneesesi."
Tuo hyvä mummo tarttui tytön käsivarteen ja meni.
"Mutta, hyvä katteinin rouva," alkoi kamreeri, "ilahuttava oli tutustua kanssanne, mutta kun Annette on tyttäremme … meidän oma tyttäremme, ja me tunnustamme hänen siksi, niin teidän vanhat historianne eivät oikeastaan kuulu tänne."
"Hyvä herra kamreeri!…"
"Niin, kun sanottu on, ne eivät kuulu tänne, koska ne täytyvät liikuttaa lastamme. Jos minä, esimerkiksi, tahtoisin muistuttaa teitä, rouva kulta…"
"Mistä, minä luulen etten minä mistään niin vaalenisi tahi pahaksuisi."
Säyseä kamreeri oli nyt vihastunut ja sanoi: "Jos minä esimerkiksi muistuttaisin teitä, hyvä rouva kulta, hra miesvainajastanne, jonka minä näin köyhyydessä ja kurjuudessa … hulttio toimissansa, huono puoliso…"
"Ei, herra kamreeri, niin ei hän milloinkaan ollut," virkkoi rouva arvoisasti; "mutta sellainen kun hän oli, ei silmänräpäykseksikään ole tullut mieleeni hävetä häntä, sillä hän oli minun mieheni, hän, jolle olin luvannut rakkautta myötä- ja vastoinkäymisessä."
Katteinin rouva meni pois niiaten.
"Eikö ole suupalttia kansaa, tuo väki? Kun hänen miehensä oli virkamies, luulee hän olevansa oikeutettu sanomaan meille tyhmyyksiä. Eikö se ole kauhistavaa, herra luutnantti, peräti kauhistavaa?"
Kamreeri kiirehti tyttärensä luokse ja Hjalmar jäi niin muodoin yksinänsä. Hänen kasvonsa olivat silloin synkät, kuin taivas. Hän meni ikkunaan ja silmäili yli kadun.
Miten erilaiset olivat nämä molemmat perheet: täällä oli ihana tyttö kaikilla etuisuuksilla, mitä taisi toivoa itsellensä, ja kuitenkaan ei milloinkaan tyytyväinen, ei milloinkaan oikein iloinen … tyttö, jolla luuli olevan suuren ihanuuden tunteen, mutta joka tuli kipeäksi, muistutettua että hän oli köyhä lapsi. Ja tuolla toisella puolella vaimo, joka jalolla itsetunnolla puolusti miestänsä, ja tytär, mikä auttaakseen äitiänsä kerta vapisten seisoi etuhuoneessa ulkopuolella tuon onnellisen asuntoa.
Hjalmar oli niin ikään kuullut useampia kertomuksia Annetten lapseksisottamisesta, yhden toistansa kummallisemman, mutta hän ei ollut niihin kiintynyt; hän ei pitänyt erittäin tärkeänä, mistä Annetten syntyperä johtui, kun hän vaan oli hyvä tyttö. "Hänen täytyy tehdä selko itsestänsä," sanoi hän miettien, "hän on minulle aivan käsittämätön."
Sen päätöksen tehtyään hän meni.
Seuraavana päivänä oli hänellä olevinaan asiaa katteinin rouvalle. Hän toivoi ettei hän ollut tyynni tarkasti katsellut häntä, ja että hän oli ollut liiaksi liikutettu tunteaksensa hänet, kun kirkkaan päivän valossa meni häntä tervehtimään.
Hänen veti sinne selittämätön sääliväisyyden tunne; sillä hän oli kaksi kertaa kohdannut samassa paikassa tuon pienen perheen jäsenet, ja molemmin kerroin oli heitä köyhyytensä tähden poljettu.
Hän meni siis ylös synkkiä kivirappuja, mutta pysähtyi ylimmäisillä astuimilla, kun takaperin tuli ovessa vastaansa mies, joka kumartaen sanoi:
"Niin, se pitää tapahtuman, hyvä rouva kulta, niin kyllä, vaikka halot ovat nyt tähän aikaan kalliita. Hm, vai niin," pitkitti mies, käännyttyään ympäri ja tunnettuaan Hjalmarin. "Suokaa anteeksi! Hm, sepä oli oikein hauskaa. Herra ei taida tuntea minua; mutta minä olen sama, joka olin luonanne sapelin kanssa, josta sain maksun. Nimeni on Löfstedt ja asun täällä alhaalla kartanossa."
"Vai niin. Onko rouva, joka neuloo hattuja, sisällä?" kysyi Hjalmar, päästäkseen tutustansa.
"Onpa niinkin, se oli hän, joka rahaa tarvitsi, se oli hän; mutta nyt on hän taas terve."
Hjalmar tunkeutui ystävällisen halonhakkaajan sivuitse, joka näytti olevan iloinen tuttavuuden uudistamisesta, ja astui huoneesen.
Pikainen puna levisi rouva Bernhardin vaaleille kasvoille, vastaan ottaissaan niin harvinaisen vieraan, kuin herrasmiehen. Hän kuuli Löfstedtin puheen ja oli hämillään aineesta.
Hjalmar toki lievitti hänen neuvottomuuttansa. Hän tahtoi, sanoi hän, lahjoittaa äitillensä hatun ja oli kuullut rouva Bernhardin tekevän niitä tarkalla kauneuden aistilla.
"Minä teen tavallisesti ainoastaan tilaamalla muotikauppioille, jotka antavat minun neuloa," sanoi hän, "mutta minä tahdon koettaa ymmärrykseni mukaan".
Tuo kunnioitettava vieras vietiin sisälle, niin ettei Dora nähnyt ken hän oli.
"Tahdotte kenties nähdä kokeita," sanoi rouva. "Dora, tuo sisälle ne kolme hattua, jotka ovat oikealla."
Muuan silmänräpäys sen jälkeen tuli Dora, tuon keveän mutta laajan kuorman sälyttämänä.
Tyttö-poloinen muuttui kuin "tippuva veri," nähtyään suojelijansa. Hän katseli alas ja niiasi tavallista syvempään, sillä jollain tavalla tahtoi hän osoittaa kiitollisuuttansa.
Hjalmar ei ollut mitään huomaavanansa; hän katseli hattuja ja tilasi niistä yhden.
Niin kävi hän tervehtimässä köyhää perhettä ja, merkillistä kyllä, hänelle näytti melkeen mukavammalta tuo pieni, siisti vierashuone, kuin kaikki komeat kamarit kamreerin kerroksessa.
Köyhällä upsierilla, ja niin oli Hjalmar, on ensi silmänräpäyksestä alkain oma mielikuvituksensa ihmisellisestä onnesta ja perheellisestä autuudesta. Hän ei voi milloinkaan aatella tulevaisuudesta (edellyttäen että hän on eräässä maarykmentissä), näkevänsä tuon loistavan taulun perässä punaiseksi maalattua päärakennusta kuninkaallisen sota-hallituskunnan kaavanmukaisilla ulkonurkilla, se tahtoo sanoa katteinin virkataloa. Siellä on hänen parain toivonsa, korkein päämaalinsa — enin mitä hän voi itselleen uneksia. Ja niin vähäisissä huoneissa hyväntahtoinen katteinin rouva, joka hoitaa talouttansa ja on sydämellisesti iloinen, kun saa tulla johonkin kemuihin, joita toimitetaan leirissä oloaikana.
Hjalmar rakasti virkaansa liiaksi paljon, voidakseen siitä pois päästäksensä tahi laskeutuakseen lepoon, niinkuin sanotaan, ja elääkseen vaimonsa rahoilla; siihen hän oli kopea ja ylenmäärin tarkkatuntoinen, kun oikeutensa tulivat kysymykseen. Hän mietti, jota useat eivät välitä, ettei mies omista vaimonsa varallisuutta ellei hänellä ole kykyä kartuttaa sitä yhtä paljon. Sanalla sanoen, hän ei ajatellut Annettea hänen rahainsa takia.
"Se vierashuone," mietti hän itseksensä, "näytti minusta muodostetuksi sellaisen asunnon mukaan katteinin virkatalossa."