Puulusikka

by Onkel Adam

PITKÄMATKAINEN TERVEHDYS.

Annette säpsähti kun Hjalmar muuan päivä sen jälkeen astui huoneesen. Hän istui syvissä keskusteluissa äitinsä kanssa. Hänen silmänsä olivat itkeneet, koko ulkomuotonsa muuttunut. Jotain arkaa ja samalla surettavaa näkyi hänen olossansa; ne muutoin ihanat, puhuvat silmät hehkuivat. Hän ei ollut itsensä kaltainen. Hän kääntyi pois Hjalmarin lähestyessä, tervehti hätäisesti ja meni jonkin tekosyyn varjossa ulos.

"Annette raukka pelästyi muuanna iltana," virkkoi rouva vihdoin; "oi — niin te tiedätte jo kaikki — hän on todellakin köyhän perheen tytär Norrlannista; me olemme ottaneet hänen omaksi lapseksemme."

"Niin, minä tiedän, mutta miksi hän sitä häpeää?"

"Te voitte helposti huomata, hyvä Hjalmar … te suotte anteeksi kun niin sanon, sillä Annette on antanut minun ymmärtää … ja tällaisissa asianhaaroissa ei minulla ole mitään vastustettavaa. Mutta, mitä te arvelette, nyt ovat hänen äitinsä ja veljensä tulleet tänne … isä on, Jumalan kiitos, kuollut… Mutta hänen äitinsä ja veljensä ovat," toisti rouva, kun Hjalmar ei näyttänyt tahtovan vastata; "ja, Jumalani, ne ovat aivan mukaumattomia. Raukka Annette kultani! — Te voitte hyvin kuvailla itsellenne," alkoi taas rouva, kun Hjalmar ei tahtonut yhdistyä huudahduksiin eikä vastauksiin, "nyt voitte kuvailla itsellemme miltä äiti näyttää: hyvänluontoinen, huonosti vaatetettu, siivoton talonpoikais-ihminen, joka tulee tänne koko kahdeksankymmentä peninkulmaa tervehtimään tuota tyttö raukkaa. Hän tahtoi nähdä häntä ennen kuolemaansa, ja… Jumalani, voittehan kuvitella itsellenne … missä Annette taitaa alkaa ja lopettaa hänen kanssansa? Hän asettautui pitämään puhetta, hänen tulisi aina muka pitää Jumala silmäinsä edessä, joka kuului niinkuin me emme olisi tyttöä hyvästi kasvattaneet. Ja Jumala tietää, jos äidin rakkaus ja siunaus tekee hyvää lapselle, niin olen minä hartaasti, sydämellisesti ja vilpittömästi rakastanut häntä kuin omaa lastani, vaikk'en minä alussa oikein hyväksynyt Millerin tuumia. Mutta hän on tullut lapseksemme ja on liittynyt meihin niin hellästi, niin sydämellisesti… Mutta nyt tulee äiti pitämään kauniin puheen. Luonnollisesti ei Annette voinut uskoa muuta kuin että äiti tahtoi nauttia meidän hyvinvointia; ja kun on välttämätön niin pian kuin mahdollista päästä niistä molemmista, äitistä ja veljestä, joka on pitkä, sangen säädyllinen talonpojan renki, ei muu ollaksensa, niin tahtoi Annette antaa mummolle vähän rahaa ja pyysi hänen ei puhumaan mitään oloista. Sehän oli luonnollisin maailmassa."

"Suokaa anteeksi, rouva kulta, sitä minä en katso luonnollisimmaksi maailmassa," muistutti Hjalmar.

"Miten niin? Pitikö hänen lankeaman äitinsä kaulaan ja kiittävän häntä? … mistä? Mutta tapahtuipa enemmänkin; mummo alkoi itkeä ja pitämään hälinätä, ja veli nauroi katkerasti, otti äitinsä käteen ja sanoi: Anua, tunnetkos taas puulusikan. — Ja niin ne menivät."

"Ja Annette ei ole jälleen heitä nähnyt?"

"Ei, ei; mutta hänen täytyy nähdä. Me olemme lähettäneet sanan että he tulisivat tänne; mutta veli on vastannut että Annalla ei enää ole äitiä eikä äitillä Annettea… Ja tyttö raukka on toivotonna. Mitä meidän on tekeminen? Jos Miller tämän tietäisi … mutta hän on, Jumalan kiitos, maalla … niin ei kävisi laisinkaan hyvin; hän ei suvaitse muita viittauksia, kuin että Annette on meidän todellinen tyttäremme."

"Erinomaista; mutta mitä pahaa siinä on että äiti on köyhä; vaikkapa hän olisi köyhä siitä sivistyksen muodostakin, jonka me katsomme parhaaksi! Niin, vaikkapa vanhempani olisimme langenneita olentoja … ovat ne kuitenkin minun vanhempani, ja velvollisuuteni on tunnustaa ne siksi, vaikka en taidakkaan ilahuttaa, lohduttaa ja auttaa niitä."

"Te ette siis hyväksy Annettea?"

"En, minä en voi hyväksyä."

"Sitten ette häntä rakastakkaan niin suuresti, kuin hän luulee."

"Oi, hyvä rouva, juuri sentähden, kun minä rakastan häntä niin paljon, tahtoisin minä että hän olisi tunnustanut ja niinkuin sanoitte, syleillyt äiti-raukkaansa. Ei tavaroilla ja kullalla eikä kaiken maailman jaloudella tulla äitiksi, vaan se ostetaan silloin, kun leikitään ymmärtämättömän lapsen kanssa ja ilahutetaan itsiään sen ensimäisellä naurulla."

"Siinä olette oikeassa," huokasi kamreerin rouva, muistaessaan oman Annettensa, "siinä olette oikeassa; mutta tyttö raukka on kuitenkin lohdutonna; hän luulee joutuvansa lauluksi kaupungissa ja … minä pelkään että niin tapahtuu."

"No mitä vielä?" Voipiko kaupunki sanoa muuta, kuin että Annettella on köyhä äiti, joka tahtoi nähdä häntä ennen kuolemaansa? Se tulee puheen aineeksi, se on tosi, mutta sen voi Annette tehdä vahingottomaksi. Ei kukaan tarvitse hävetä vanhempiansa, paitsi hän, joka vaipuu niitä alemmaksi; joka korkenee niitä ylemmäksi, voi rehellisesti tunnustaa: Niin, vanhempani ovat köyhät, vieläpä viallisetkin, mutta minä en saa niitä tuomita."

"Tosi, aivan tosi; mutta … kuitenkin, saamme nähdä mitä aika vaikuttaa."

Annettella oli kamarissansa kovin raskas hetki; oli taistelu lapsen sydämen vaiston ja väärän sivistyksen välillä ylivallasta. Se oli kilpailu metsien suhinan jo valhettelevain hyvien iloisten soittokappalten välillä, kumpi niistä häiritsisi äänellään toisensa. Se oli taistelu, jonka loppupäätös oli melkeen ennalta tietty. Jokainen huonekalu tuossa kauniissa kamarissa, jokainen poimu ikkunaverhoissa, kirkas kuvastin ja kimeltelevät kristallit, kaikki tukivat järkeä, joka koko yhdentoista vuoden ajan hyväksyi määrätyn, mutta kenties väärän suunnan.

Annette ei ymmärtänyt kuin kristitty korottautua yli kohtalonsa ja rakkauden ja tottelevaisuuden voitonmerkki otsassansa, Jumalan nimessä, seurata sisällisesti varoittavaa ääntä — hän tahtoi voittaa kuin pakanallinen Aspasia ihanuudellansa, kenties myös älyllänsä, jota tuo mairitteleva joukko oli saattanut hänen ylen korkeaksi arvaamaan. Hän arvosteli ihmisiä väärin nurjasti sivistyneitten esimerkistä, joita hän oli kohdannut — ja niitäkin väärin, sillä ne eivät olleet niin typeriä, kuin ne hänen oikkujansa alinomaa noudattaen hänelle näyttivät, ja taistelu hänen sydämessään päättyi niin, että hän vaiensi tunnon äänen ja totteli turhuuden. Hän oli päättänyt niin vähän huomion nostamalla kuin mahdollista poistaa äitinsä luotaan, sillä hän ei voinut kauhutta ajatella, että ystävänsä kuiskaisivat: "hänen äitinsä, kerjäläisakka, on ollut täällä."

Annette tuumaili kamreerin rouvan kanssa, joka hyvin huomasi Hjalmarin sanain totuuden, mutta kuitenkin piti itsensä liiaksi loukatuksi vanhan "Sakarin muorin" äkkinäisestä ilmaantumisesta ja oli mielestänsä huvitettu, kun Annette yksistään kuului hänelle; sillä se on usein hyväsydämisten vaimojen heikkous, että he tahtovat olla kaikki toiselle olennolle, äiti, sisar, ystävä; mutta vaativat takaisin ettei heidän ystävällänsä ja sielunheimolaisellansa saisi olla koko maan päällä ketään toista, jolle hän antaisi luottamuksen.

Ja kun, niinkuin nyt tässä, vanhempi nainen tahtoo olla kaikki kaikissa nuoremmalle, niin johtuu siitä että nuori ystävä, tytär, ei saa kannattaa ajatusta, ei toivoa, johon ei vanhempi ystävä, äiti, möisi suostua … ja niin teki hän sillä tavallisella seurauksella, että pilasi rakkaansa.

Sellaiset ystävyysliitot katkeavat tavallisesti äkkiä, rakkauden väliin tullessa; sillä sitten ei enää totella ystävän älykästä neuvoa. Ystävä katsoo aina ihailtavasta joukosta juuri sen, joka tuskin voi riistää häneltä entistä etuisuuttansa, ja tämä tulee sitten lemmikiksensä, samalla kun tuo nuori ystävä ei taida suvaita häntä. Silloin ilmestyy erimielisyys … ja niin oli nyt tapahtunut rouvan ja Annetten kesken asessori Svaningin suhteen.

Annetten luottamus äitiinsä ja rakkaus Hjalmariin harmitti hyvää kamreerin rouvaa, sillä Annette rakasti niin muodoin jotain toista, kuin häntä itseänsä, ja hän olisi tunnossaan nuhdellut tyttöä kiittämättömyydestä, jos ei kohtaus äitin kanssa olisi häntä miellyttänyt.

Hänen rakkautensa oli repinyt kaikkein vahvimmat luonnon siteet eikä ollut siis mitään pelättävänä, vaikkapa Annette tahtoisikin rakastaa Hjalmaria, joka kuitenkin oli tyhmyys, kun Svaning, sanottiin hänestä muutoin mitä tahansa, kumminkin oli oikea järjellisesti ja kestävästi tekemään vaimon onnelliseksi.

Kaikesta siitä huolivatta oli kamreerin rouva sydämellisesti hyvä, oikein jalo ihminen, jonka itsekkyys oli peittynyt niin rakkauteen ja hyvyyteen, että hän itse vähimmin huomasi sen lepäävän kaikkein muiden uhrauksiensa pohjalla. Hänen vihansa oli heikkous … ja heikkous on anteeksi annettava.

Kamreeri sai nyt tiedon toisesta onnettomuudesta, joka pian tapahtui, että Annetten köyhä äiti oli tullut, eikä siis ollut kylliksi katteinin rouvan onnettomassa kiitoksessa.

Kamreeri vihastui, sillä hän oli heikko, ja sentähden kiukustui aina kun joku haitta ilmaantui, hän ryhtyi asiaan, ja miten hän sitä toimittikin, tuli äiti muuanna iltana kamreerin luokse ja sai koko tunnin olla yksistään tyttärensä kanssa.

"Sinä et ole siis unhottanut, et kokonaan unhottanut minua?" sanoi äiti kyynelsilmin ja kysyen.

"Ei, äiti, ei, tietysti ei, äiti kulta," oli Annetten vastaus noukkien samalla neuvotonna avattua laatikkoa, "tietysti ei; mutta äiti mahtaa ymmärtää ettei kamreeri suostu…"

"No no, lapseni! en minä tahdo estää sinun onneasi, halveksikoot kernaasti minua, kun sinä vaan olet onnellinen ja iloinen; mutta sinä et voi, ethän sinä taida halveksia äitiäsi?"

Annette tunsi itsensä liikutetuksi.

"Ei, ei, äiti, minä en suinkaan teitä halveksi, ei, sitä en tee, en! Ei, äiti," hän tarttui mummon käteen, "ei, älkää sitä uskoko, äiti, en minä ole niin paha … se olisi ilkeyttä minussa, ei … ei milloinkaan ei!"

Äiti piti hienoa kättä kuivuneitten sormiensa välissä, hymyili ja nyökytti hiljaa päätänsä.

"Niin, minä tiedän sen hyvin, Antti sanoo toista; mutta minä en usko häntä. Tiedätkös, hän sanoo että sinä olet puulusikka, joka tahdot olla hopealusikka ja täydyt sentähden kantaa lyijyä sydämessäsi… Tunnetkos lyijyn painavan sydäntäsi?"

Annette vapisi.

"Ei, sinä et sitä tunne, lapsi; Antti on erehtynyt."

Tyttö tunsi kuitenkin syvästi veljensä sanain totuuden. Hänellä oli todellakin lyijypaino sydämessä, kun ei hän tahtonut tunnustaa olevansa unhotetun kansan lapsi … kun hän tahtoi lainata vaan luuloitellun arvon loisteen. Sillä ainoastaan on otaksuttu hopea paremmaksi puuta — totuus on vastakohdassa, puu on välttämättömämpi, hyödyllisempi kuin hopea; sillä jos metsämme olisivat hopeapuita, paleltuisivat ihmiset kuoliaaksi eivätkä milloinkaan olisi joutuneet siihen sivistystilaan, missä nyt ovat.

Annetten mieli tuli enemmän liikutettua, ja äkkiä heittäytyi hän äitinsä kaulaan ja itki katkerasti.

"Älä itke, lapseni," sanoi äiti ja suuteli tyttärensä valkoista otsaa, "hyvä Anna kulta, älä itke."

Tuo "Anna," jota hän ei ollut kuullut moneen vuoteen, tyrehytti kerrassaan tunteitten kuohun; hän irroittui äitinsä käsivarsilta ja ajatteli: nyt minä olin lapsellinen.

Koko tuo näkö-ala, joka niin äkkiä esiintyi muistojen hämäryydestä, vaihettui toiseen, saapuvilla olevaan, sen vaatimuksiin, valeluuloihin ja onneen. Hän vertaili pukuansa, hieno ja köykäinen kuin pilvenhattara, äitinsä karkeisiin vaatteisiin, valkoista saaliansa vanhuksen siniraitaiseen kaulaliinaan, sieviä silkkikenkiänsä, jotka pehmeinä ja notkeina taipuivat soman jalan ympärille, äitinsä paksuihin, tylppänenäisiin jalkineihin.

Kaikki tuo jäähdytti häntä, ja hän alkoi puhua järjellisesti ja vakuuttaa äitiänsä, ettei hänen pitänyt olla mistään tietävinänsä eikä käydä häntä katsomassa. Heidän piti ajatteleman toisiansa; Annette lupasi kirjoittaa ja kertoa, jos hän joutuisi naimiseen. Viimein lahjoitti hän äitillensä koko joukon pieniä kaluja, joista mummolle ei ollut muuta arvoa kuin minkä ne saivat siitä, että antaja oli hänen ainoa tyttärensä.

Vihdoin meni mummo tuhansittain siunaten tytärtänsä ja niitä, jotka ottivat hänen lapseksensa. Kamreeri rouvinensa jättivät myös sydämellisesti hyvästi vanhuksen, joka niin kernaasti ja kiitollisesti luopui kaikista oikeuksistansa,

"Nyt on Annette minun, ainoastaan minun," sanoi rouva ja syleili tytärtänsä. "Minä pelkäsin kovasti tätä yhtymistä. Jumalan kiitos että siitä nyt on päästy. — Minun täytyy sanoa sinulle," virkkoi rouva, sitten kuin he olivat jääneet yksinänsä, "että sinun kummallinen käytöksesi toissa päivänä pakoitti minun sanomaan kaikki Hjalmarille."

"Hjalmarille … vai niin, hän tuli siis tälläkin kertaa alennukseni todistajaksi."

"Ei, kaukana siitä, lapseni. Hän paheksui kun et tyttärenä ottanut vastaan äitiäsi; hän sanoi sen olevan sinun velvollisuutesi."

"Velvollisuuteni! Oi, mamma, se on kuitenkin ankaraa, kun Hjalmar arvostelee minun tekojani… Muutoin hänen pitäisi tietämän millinen maailma on ja mitä pilkan esineeksi joutuminen tahtoo sanoa."

"Minä sanoin hänelle aivan niin; mutta hän ei ottanut sitä ymmärtääksensä, hän pysyi mielipiteessänsä."

"Kenties hän on oikeassa," huokasi Annette ja painoi päänsä käteensä, "kenties hän on oikeassa."

"Kuitenkin teit sinä mitä voit, ja äitisi erosi iloisena ja tyytyväisenä sinusta ja meistä. Hän on siveä ihminen, äiti raukkasi."

Annette ei vastannut, vaan huokasi raskaasti, sillä juuri se, että äiti täydellisesti uhraavalla rakkaudella tyytyi kaikkeen, rasitti häntä enimmin. Siinä juuri oli — lyijypaino.

"Mutta, Jumalani, olin melkeen unhottaa, täällä on kutsu huomen illaksi presidentti K:n luokse. Siellä tulee tanssi, suuri juhla taitaa olla vapaaherrattaren nimipäivä."

Annette heräsi horroksistansa.

"Pidot presidentti K:lla! Siellä on kai aina loistava seurue. Mitä mamma vaatetuksestani arvelee?"

"Niin, lapseni … meidän keskemme, se on meidän keskemme … kun kutsu tuli, sanoimme Miller ja minä, sinne pitää pikku Annetten; Annette poloinen, hän kyllä tarvitsee huvittaa mieltänsä näiden tukalain päiväin perästä… Ja pappa meni hankkimaan jotain uutta näkemäänsä… No, lapseni, älä ole utelias, sinä saat nähdä."

Myöhemmällä tuli pappa kalliin reunusteen kanssa kotiin — ja Annette unhotti niin sanotun nöyryytensä, äitinsä ja koko maailman tuon upean lahjan takia.

Kirje reivi Konrad M:lta paroni Kaarlo K:lle.

Tukholmissa Tammikuulla 18—

Hyvä Kaarlo!

Samalla kun sinä Smålannin korpimetsissä metsästät ja tulet kotiin illoilla väsyneenä ja lämpöisenä, mutta kuitenkin iloisena, kun on pari oikeita, tuuman paksupohjasia metsästyssaappaita … se tahtoo sanoa, samalla kuu sinä elät raakalaisena siellä alhaalla, huvittelen minä itseäni sivistyneen miehen elämällä täällä valtakunnan sydämessä, pääkaupungissa.

Miksi sitä taas nimitetäänkään, mikä se on, jota meidän kunniallinen entinen kamarineuvos aina halveksien arvostelee — niin keskikaikkisuus — tällä maanvoimalla, joksi sitä kamarineuvos vakuuttaa, on kuitenkin se hyvä mukanansa, että yhdessä paikassa on kaikki mitä kansa omistaa — ainakin kaiken maassa olevan oivallisuuden näytekartta.

Kuitenkin näyttää minusta muhkea pääkaupunki köyhässä maassa aivan kuin jos näkisin herran, joka ei tunnusta olevansa köyhä lainaavan kauniin silkki-huopahatun, mikä herättää huomiota. Se onnistui; mutta, Jumalani, jos katselee läntällään olevia saappaita, rikkinäisiä hansikkoja ja yleensä koko pukua, niin arvelee että hän olisi voinut pitää tavallisen lakin ja antanut laittaa saappaitansa; ainakin se olisi ollut viisaampi teko. Mutta tämä on vaan kamarineuvoksen oppien huomioita. Tuo kunnon ukko ajatteli aivan toisin siihen aikaan, jolloin itse asui pääkaupungissa, vaikka hän sitten on joutunut toisiin mietinnöihin. Kuitenkin on katsominen päästä mihin ihminen kelpaa, ja pääkaupunki on siis se ohja, jonka mukaan verrataan vaan onni.

Minulla on hauskuutta, hupaisuutta, iloa; täällä on äärettömän paljon oivallisia ihmisiä, ja voi valita itselleen seuran, jonka kanssa on yhtätunteinen. Ei ole niinkuin maaseuduilla, varsinkin maassa, jossa täytyy seurustella niiden kanssa, joihin kohtalo tahtoo meitä sulloa pitäjissä. Herra Jumala! täytyy — se juuri vika on.

Sinä et saa sentähden luulla, että minä tahtoisin sanoa sinulle tyhmyyksiä naapureistasi ja ystävistäsi, joita minun oli ilo nähdä luonasi ollessani — ei ensinkään; mutta ei voida kieltää että sinä teet tarpeesta lain ja laista minkä tahansa, jonka on matkustaminen sinua ilahuttamaan; sillä sinä olet pakoitettu älyämään pastorin ja kamarineuvoksen ja pitkän asessorin ja pikkuisen paksun katteinin, puhumattakaan pastorin rouvasta, kamarineuvoksen tyttäristä, asessorin rouvasta ja katteinin rouvasta — huvittaviksi. Parempi kuin on, niinkuin minulla, vaalioikeus ja vaalivapaus. Se on ainoa vapaus, jota minä tavoitan, sillä muutoin luulen minä että me olemme kyllä vapaita tässä maassa.

Jos sinä edes olisit sellainen henkilö, joka siivosti istuisi kamarissansa, asettelisi korttia, lukisi sanomia ja hoitaisi virkaansa säädyllisesti ja sievästi, niin olisi toivominen että sinä lukisit kirjeen loppuun, että ikäänkuin imisit kaikki sen hunajan, jonka se ehkä sisältäisi. Mutta, valitettavasti, sinä et ole sellainen henkilö; hyödytön tehtävä on sinulle kirjoittaminen, silla sinä katsot vaan alkuun ja loppuun ja sanot: hän voi hyvin. Kenties sinä sitten sieltä ja täältä silmäilet kirjettä, tietääksesi likimäärin sisällön, ja sitten heität sen paperikoriin ja vastaat siitä arviolta, se tahtoo sanoa, et vastaa mitään, näkeehän selvästi ettet sinä lue kirjettä; mutta ykskaikki, minä en kirjoita sinulle, vaikka minä kirjoitan täyteen kirjeeni — vaan, arvaappas! — tyynnyttääkseni tunteitteni kuohua.

Minä olen nähnyt, olen puhunut, olen tanssinut erään tytön kanssa, joka on ihanin, luontevin, sievin ja miellyttävin kuin minä olen nähnyt.

Ihastuttuani ovat muutamat ystäväni, jotka ovat kokeneita ja säysyjä katselijoita, tieteellisiä kavalieria, sanoneet minulle että ihmislapsi — oi, tahdoin sanoa enkelilapsi, mutta se kuuluu ylituntoiselta — ei ole aivan vähän keimaileva. Mutta jos se on keimailua, on todellakin vahinko, kun kaikki eivät ole sellaisia; niin rakastettava, lapsellinen, iloinen ja notkea näyttää hän olevan. Minä voin sanoa että minä olen välistä koettanut malttaa mieltäni ja ajatellut melkeen samoin, kuin upsierikemuissani tultuani riemastuneeksi: "Nyt sinä, Conrad, olet varmasti juovuksissa, nyt pitää sinun mennä siivosti laattiapalkkia myöten, eikä enää juoda." Melkeen niin minä mietin katsellessani kynttiläruunuja, jotka vilkkuivat korkeudessa, tahi nähtyäni jonkun herran, mikä otsansa hiessä oli iloinen poika; mutta kun katsoin hänen päällensä ja hän hymyili ja puolittain tuttavallisesti, melkeen kuin iloinen lapsi, teki jonkun viattoman muistutuksen ja antoi minun katsoa kirkkaan heleään silmäpariinsa, silloin oli aikeeni mennyttä ja sydämeni ei kyennyt kulkemaan järjen puumaisia laattiapalkkia myöten.

Tuo tyttö on jotain enempi, kuin tavallinen tyttö. Kuvittele itsellesi enkeli, jonka ensimäiset elämän vaiheet kätkeytyvät hämäryydessä — hän on tullut keskuuteen, ei tiedetä mistä, hän on saapunut aivan samoin kuin enkelit kuvaillaan alttaritauluissamme, pilvestä, ei kukaan tiedä mistä päin. Nyt on hän kuitenkin upporikkaan miehen tytär, joka on oikein hupainen henkilö, puhuu valtiollista kehnommin kuin kamarineuvos siellä alhaalla, mutta pitäytyy aina aikamme historian yhdessä kappaleessa nimittäin S:t Helenan jättiläisessä; niinpä niin, mutta hän on kuollut ja kääpiöt ovat nykyajan miehiä.

Vaan kylläksi ukosta — Jumalan kiitos, hänestä ei juokse veripisaraakaan tytön suonissa.

Tietty on että hänen epämääräinen syntyperänsä on antanut ainetta sadoille eri historioille. Muutamat ystävistäni, jotka muutoin tietävät kaikki, joutuvat aina kiivaasen väitteesen keskustellessaan tätä asiata, ja todellakin tulistuvat; sanalla sanoen, ne eivät tiedä mitään. Sillä silloin kun ei oikeastaan mitään tiedetä, tullaan "pitkänenäisiksi" — anteeksi, kun käytän eräältä veljeltäni lainattua muotoa. Mahdollista että hän on koketti; kun mietin oikein, lienee niin, sillä minä pidin häntä tarkasti silmällä koko illan.

Oli nimittäin illallinen presidentti K:lla, jossa minä olen käynyt vieraissa (hän ja isäni olivat nuoruuden tuttuja) ja nytkin kutsuttiin.

Minä en tarvinnut oikeastansa tuttujeni osviittaa, huomatakseni että hän hymyili yhtä lapsellisen herttaisesti toisille kuin minullekin; mutta kuitenkin — jos se on teeskelyä, niin se on taivaallista teeskelyä ja pitäisi olla ensimäinen kaikista ihannetaiteista. Ihanain naisten kujeet, eivätkö ne olisi ihannetaidetta?

Erinomaista kyllä, minä huomasin yhden pulman, jota en taida selittää. Hän hymyili, niinkuin sanottu on, ja oli suloinen kaikkia kohtaan, paitsi yhtä; ja hän oli luutnantti Hjalmar, ihan varmaan kaunein mies koko joukossa, sinun nöyrin palvelijasi siihen luettuna. Minä en ole milloinkaan nähnyt niin jalosti mieheviä ja samalla leppeitä kasvonjuonteita, kuin hänellä. Minä join lasillisen hänen kanssansa; sillä kaikki sanoivat että hän on kelpo mies, kunnollinen virassansa, reima ja rakastettu kumppani — kerrassaan sanoen, mies on hyvä. Ja juuri hänelle ei hän hymyillyt, vaan näytti ikävältä, niin ikävältä kuin hänen ihanat silmänsä myönnyttivät. Ei Hjalmarillakaan ollut tavallista kasvon muotoa; hän näytti hyvältä, mutta ei iloiselta.

"No tuhat tulimmaista kun Annette ja Hjalmar ovat kihloissa," kuulin äänen kuiskaavan takanani; hän oli pitkä kuninkaallinen sihtieri, jota nimitettiin "kaikkitietäväksi," toista nimeä en kuullut tuolla laihalla kuviolla. Minä vihastuin mieheen — sillä Annette ei saa olla kihloissa, ei siitä syystä että minä aion pyytää hänen kättänsä, vaan sen takia että tuttavuus kadottaa siten kiihoittavaisuutensa.

Kihlattu tyttö … ei mikään ole harmittavampaa, edellyttäen että hän on ihana, vilpas, viehättävä; vaikka hän säilyttäisikin kaikki ne omaisuudet ja voisi hurmaannuttaa ylen autuaaksi, seitsemänteen taivaasen, niin tulee tuolla, kas kummaa, haamu väliin, joka sanoo häntä sinä, ja sekaantuu keskusteluun, aivan kuin häntä siinä tarvittaisiin. Jos hän on taas sitä lajia, joka erkaantuu valittunsa saatua maailmasta, niin seisotaan siellä ja puserretaan yksi kohteliaisuus toisensa perästä ja koetetaan olla varan ja tilan mukaan miellyttäviä — ihanuus nauraa, mutta se ei ole mitä sanotaan, hän näyttää taivaalliselta ja — ajattelee miten kauniit seinäkuvastimet hän tahtoo huoneesensa ja miten hän ottaa papan ja mamman vastaan ja kokonaan ihastuttaa heitä viisaudellansa rouvana. Ei, hän ei ole kihloissa, se on tietty; hän olisi sitten menettänyt puolen arvostansa.

No, mikä tuon kalliuden nimi on? Minä luulen sen unhottaneeni sinulle sanoa. Niin, minä panen yhteen meidän nimet… Hänen nimensä on yhtä varmasti Annette Miller, kuin minun

Konrad M.

Tukholmissa Helmikuulla 18—

Vastoin luuloani olet lukenut viimeisen kirjeeni; syy on selvä, postin tullessa oli pyry-ilma ja rakkaan veljen täytyi siis kauniisti istua kotona.

Minä toivon että nytkin olisi pyrysää, sillä minulla on erinomaisia asioita kerrottavana.

Minä olin kutsuttu Millerin luokse ja siellä ei ollut Hjalmaria, siis eivät ne ole kihloissa. Minä olen tuttu Hjalmarin kanssa ja olen noin sattumalta maininnut Annette Milleriä; mutta tuo mies on viisas mies tahi aine ei ollenkaan häntä miellytä. Minä uskon jälkimäistä, ja siitä voin löytää syyn miksi hän on niin kylmä. Annette tuntee luonnossansa että yhtä turha on hymyillä Hjalmarille, kuin Kustaa ensimäiselle Ritarihuoneen torilla.

Minä olen nyt tuttu Millerillä ja tahdon tunnustaa totuuden. Minä rakastan tyttöä äärettömästi; mutta naida häntä se ei koskaan voi juolahtaa mieleeni. Hän on lumoava; mutta siinä on jotain joka kuitenkin lykkää minua takaperin, huolimatta kaikesta kokemuksestani — en tiedä mitä. Jonkinlaista jokapäiväistä on hänessä, jotain valettua, jotain josta näkee tuhansia samallaisia kuvauksia.

Minä en taida selittää tunteitani muutoin kuin vertauksella.

Ihmisen tulee olla omatapainen kuva itsestänsä, jokainen pitää olla kuin taiteilijan loihtima muotokuva marmorista, kokonaisuus itseksensä. Mutta useimmat ovat kuitenkin ainoastaan jäljennöksiä, vartalokuvia seeveriposliinista [S'Evres, maailman mainio posliinitehdas lähellä Pariisia] tahi hienoksi poltetusta savesta. Siksi Annette näyttää minusta lähemmin tutkittua. Jos tahdon nukkekaapin, niin on sellainen kuva aivan oivallinen asettaa päällimmäiseksi; mutta minä haluan kuvan, jota joka päivä voin enemmän ihailla, jossa löydän yhä useampia oivakuntoisuuksia — enkä onttoa kuorta, joka ei uhoittele häviötä eikä aikaa.

Annette Miller on huvittava kuin joulukalenteri, hauska katseltavaksi, mutta ei enempää. Miten tahansa selailee hänen tunne- ja ajatusvarojansa, tapaa niissä uudestaan vanhoja tuttavuuksia, sanasolmuja, aatteita, jotka ovat hyviä, mutta tuhannen kertaa kerrottuja, vaikka ne nyt saavat toisen soinnun, kun hän lausuu ne pehmeällä, taipuvalla äänen liirityksellä, ja liittää niihin silmäyksen — "kuninkaan valtakunnan arvoisen."

Kuitenkin minä olen nyt turvassa siellä ja tervehdän niitä sangen usein. Minua kohtaan ollaan erinomaisen kohteliaita, ja minä ja Annette olemme ikäänkuin tehneet äänettömän sopimuksen huvittaa itsiämme eräällä hyväntahtoisella asessorilla, jonka minä tapaan siellä yhtä varmasti, kuin vaatehankin tampuurissa.

Tuo säyseä mies on kuitenkin mamman lemmikki, vähäinen henkilö, jota on lystillinen katsella, vaikka hänellä pitäisi oleman hyvä pää ja runsaasti kuntoa, sanoo enoni presidentti R.

Mutta tiedätkös miten sellaiset vanhat virkamiehet arvostelevat ihmisiä: ne katselevat niitä aivan kuin kapineita, eivätkä milloinkaan puhu muusta kuin heidän käytöllis-soveliaisuudestansa, ikäänkuin ei suurimmat ja jaloimmat älyniekat olisi olleet epäkäytöllisiä melkeen kaikissa kohdissa. Tahtoisin nähdä miten Mozart olisi onnistunut hovioikeudessa rikosasiain pöytäkirjan notariona tahi Göthe kamarikirjoittajana. Koko maailma tietää että Schiller menestyi erittäin kehnosti rykmentin haavalääkärinä. Siis ei käyttökelvollisuus ole mitään minun silmissäni, vaikka se on tarpeellinen.

Käyttökuntoiset ihmiset ovat yhteiskunnon ruoholaji; mutta jos minä tahdon jonkun luonnon mykistä lapsista ikkunalleni lähelle minua lemmikikseni, niin otan minä mielukkaammin neriokasvin tahi sammalruusun, vaikk'ei niistä kumpikaan kelpaa syötäväksi tahi edes kerinpuikoksi, eivätkä siis voi olla puutarha-heinän tahi solmukauran arvoisia. Mies voi olla miten tahansa käyttökelvollinen, mutta minä autan Annettea — ja meidän on oikein hauska.

Minua suututtaa että hän on papan ja mamman lemmikki. Olen varma että he mielellään näkisivät Annetten yhdistettynä hänen kanssansa, tuon uskollisen ystävän, joka aina istuu sohvan ääressä ja puhuu viisaustiedettä mamman kanssa, niin että siitä on ilo ja riemu. Mies on varmasti lukenut, niin kauniisti hän puhuu, ja mamma kuuntelee niinkuin hän olisi Jumalan enkeli. Mutta Annette sekaantuu keskusteluun ja kiertelee asian suosiolliselle herralle, niin ettei hän lopulla tiedä mistä on kotoisin, ja sitten kuin hän on saanut eläimen pois aatteestansa, ryhdyn minä pitämään ajoa; sillä minäkin olen lukenut kirjan ja kiepun ympäriinsä sanoilla, niin että säikähdytään oppiani.

Mutta huomaatkos: minun hurskauttani ei kunnioiteta; sillä mamma luulee synniksi rakkaan asessorin tähden, kun hänen on vaikea selvittäytyä siitä hyve-verkosta, jonka me kudomme hänen ympärillensä.

Kun hän alkaa punnita ihmisen tunteita hiukka painolla ja tahtoo päättää mikä on oikein tahi väärin, on meillä aina joukko hienoja aate-selityksiä valmiina ja halomme moraali-rahtuset atoomeiksi (hiukkeiksi), jotka jokainen eriksensä pitää sitten punnittaman. Hän on samassa tilaisuudessa kuin poika, jota, marjoja hattuunsa otettuaan, toinen poika tuuppaa niin, että sisältö menee maahan. Niin tulee hän mamman luokse koko kortteli täynnä makeimpia ja tuleentuneimpia perusjohteita, niin että vesi suuhun valahtaa — ja koko herkku maistuisi hyvältä ja olisi ratkaistu muutaman tuokion kululla — vaan silloin me suvaitsemme ja pakoitamme tuon ihmisraukan noukkimaan varaston murena murenalta ja tutkimaan jokaisen hiukkeen kultavaakalla. Se on kuitenkin huvia.

Sanalla sanoen, tyttö on miellyttävä, tosiaankin miellyttävä olento, vaikka hän kaikkien johteiden mukaan on seeveriposliininen vartalokuva, ontto, kova, kylmä, mutta kuitenkin ainoastaan valelma.

Tukholmissa Marraskuulla 18—

Niinmuodoin, veljeni, alat sinä huomata minun kirjeitäni — se miellyttää minua, ja niihin vastaaminen — se ilahuttaa minua.

Kaikki on vanhallansa; mutta, mutta että hyvän ystäväni, luutnantti Jalmarin, on nuori, iloinen ja huvittava reivi heittänyt syrjään kauniin, rikkaan ja miellyttävän tytön luota, josta puhuin edellisessä kirjeessäni, ei taidakkaan olla aivan paikallansa.

Mies on palannut — kaupunkiin. Tuo kunnon poika on ollut poissa kokonaista kuusi viikkoa, juuri minun voittoaikani, ja nyt tulee hän takaisin ja astuu sisään aivan harmittavasti huolettomana.

Näyttääpä ettei hän silmänräpäykseksikään olisi joutunut siihen, että sellainen mies kuin minä voisi olla hänelle vaarallinen. Muutoin hän ei voisi niin lujamielisellä jäykkyydellä katsella miten ystävällisesti minä seurustelen tytön kanssa, ja miten nähtävällä etuoikeudella hän kohtelee minua. Mies on kunnon ihminen ja sydän oikealla paikalla, mutta taipumusta luulevaisuuteen taitaa hän kuitenkin puuttua.

Hän on siis todellinen pohjoismaalainen, ei pisaraakaan laavaa (joksi sitä sanotaan) hänen suonissansa. Se kummastuttaa minua samalla kun se närkästyttää; sillä se on verraton huomaamattomuus, kun köyhä luutnantti uskaltaa luulla itsellänsä olevan varman sijan tytön sydämessä, ettei jotenkin varakas luutnantti ja sen lisäksi reivi ja todellakin, tunnustakaamme se, nuori mies, jolla on sellainen hieno käytös ja — vaan kylläksi siitä, nuori mies, jolla on koko joukko satunnaisia etuisuuksia, ei voisi astua hänen sijaansa. Hänen täytyy se tajuta — kunniani vaatii että hän oivaltaa vaaransa.

Jumala tietää että minä eilen tein parastani ja puhuin melkeen yksinomaisesti Annetten kanssa. Niinkuin näytti, tähystivät sekä hänen että minun silmät uhria. Annetten täytyi kuitenkin varoa, että Hjalmar pahaksuu meidän tuttavuuttamme, sillä välistä, ollessani paraillaan ilahuttava, huomasin minä miten hänen kauniit silmänsä olivat häneen kiinnitetyt, ja vasta sitten kuin esitelmäni loistekohta oli sivuitse, tuli hymyily — tuo enkelin-lainen naurahdus.

Minä huomasin että hänen sydämensä on vähän pilalla, niin ettei se käsitä eikä tunne ennenkuin jonkun ajan perästä. Se on harmittavaa, aivan samoin kuin tahdoin vanhan tätini suurella messinkitussarilla harjoitella. Välistä se toisti paikalla; mutta joskus nykäistään jänteesen — ei mitään! nykäistään uudestaan — mahdotonta! mennään matkoihinsa, ei maksa vaivaa; mutta neljännestunnin perästä alkaa se tykyttää ja vastata kysymykseen.

Jotenkin noin oli minun ja Annetten väli, sillä kaikki kohteliaisuuteni, liehakoitsemiseni, oikkuni olivat ainoastaan riittävät saamaan tytön vastauksen — sisäkoneiston soimaan, niin että kuurot sen kuulisivat.

Ja kuitenkin on hän paljon ystävällisempi minua kohtaan kuin häntä, ja näyttäisi pitävän minua kuin veljeänsä; mutta puhuessaan Hjalmarin kanssa on käytös kankea, jokapäiväinen, vieläpä karttava. Minä olen kamreerin perheen, rouvan ja herran, lemmitty, vaikk'ei siitä ole juuri suurta kunniaa mukanansa, sillä asessori Svaning litteän rintansa kanssa on niinikään lemmitty, kuitenkin sillä eroituksella, että minä olen vaan tavallansa ihminen, mutta hän melkeen pyhimys. Oi, jos minä kuitenkin saisin nähdä tuon ruman pyhimyksen katumusta harjoittavan munkin tavalla seisovan pilarin päässä maan ja taivaan välillä — hän on tarpeeton kumpaankin paikkaan. Sinä, sydämeni ainoa uskottu — enempi joku toinen kerta.