SUORAMIELISYYS.
"Sinä olet vaiti," sanoi Annette luutnantti Hjalmarille, sillä rouva oli jättänyt ne muutamaksi tuokioksi yksinänsä.
"Niin, Annette; oletkos huomannut että minä jonkun ajan olen ollut vaiti?"
"Sen kyllä olen huomannut. Kuuleppas, taidotkos asettaa tällaisen kiinalaisen pelin, muutamia puupaloja, joista voidaan muodostaa ääretön joukko kuvauksia; kas tässä koko kirja sellaisia kuvioita."
"Annette kulta, sinä et ole kaltaisesi," sanoi uudestaan Hjalmar; sinäkin olet muuttunut."
"Minä? Ei, Hjalmar, sinä muuttunut olet."
"Ei, minä olen kaltaiseni; mutta, Annette, minä rakastan sinua niin suuresti, ettei…"
"Näetkös, se on osavasti numero kaksitoista, joka kuvaa veräjätä."
"Älä hyljää minun sanojani, Annette."
"Ei, rakas Hjalmar, sitä en suinkaan tee, mutta voihan olla vähän häärinää sen ohessa, ei se vahingoita… Sinä pidät siis minusta, siinä sinä teet hyvin."
"Niin, sen tietää Jumala, sydämellisemmin ja totisemmin, kuin sinä kenties nyt ymmärrät, ja sentähden…"
"Ei, katsos, minä olen todellakin jotenkin taitava kiinalaisessa pelissä, näetkös, numeron kolmetoista laskin paikalla uurnaan jalallensa … ja sentähden, sanoit sinä?"
"Ja sentähden, Annette, täytyy minun sanoa, että käytöksesi äitiäsi kohtaan viilsi sydäntäni. Mikä eroittaa sinua hänestä, joka antoi ensiksi sinulle rakkautta täällä maailmassa, hän joka — sinä saat erhettyä miten tahdot — antaa sinulle viimeisen siunauksensa; mikä eroittaa sinua hänestä? Satunnaisuus, varallisuus, joka ei ole koottu sinun ahkeruudellasi, työlläsi, kieltäymyksilläsi, vaan toisten; sivistys, jonka sattumus on antanut sinulle ja jota paitsi olisit kenties ollut paremmalla, jalommalla, korkeammalla ihmisyyden asteella kuin nyt. Sanalla sanoen, on syvästi surettanut minua, luullessani olevan sinun niin nurjasti sivistynyt, että sinä…"
"Kas tuolla, neljästoistakin numero meni, mutta se oli työläämpi…
Sinä puhuit äiti raukastani, hän on nyt taas matkustanut kotia."
"Äiti raukkasi? Miksi häntä niin nimität?"
Annette katseli ihmetellen kysyjää.
"Niin, miksi sanot sinä 'äiti raukkani.' Minä en katso häntä surkuteltavaksi kuin yhdessä kohdassa."
"Ei, anteeksi, kahdessa kohdassa, että hän on köyhä ja sivistymätön; jos yksi voidaan auttaa, joka tapahtuisi, jollei minun — minun veljeni joutuisi kerjäläisylpeyteen, niin toista ei voida milloinkaan auttaa."
"Ei, se ei ole hänen onnettomuutensa, vaan ainoastaan — Annette, minä puhun sydämellesi suorasti ja rehellisesti — että hänellä on kiittämätön, itsekäs tytär."
"Minä olen todellakin sinun ilkeän luontosi esineenä," naurahti Annette; "mutta sinä et kenties ole maannut hyvästi tahi olet huonolla tuulella; silloin tullaan tavallisesti erittäin siveelliseksi ja uskonnolliseksi. Tiedätkös mitä kotilääkärimme sanoi muuanna päivänä? Et, sitä et sinä tiedä. Niin, me ihmettelimme kun lukuhartauskokouksia muodostaissa oli yli koko valtakunnan, aina alusta alkain, niiden ytimenä suutarit ja räätälit. Hän sanoi että se johtui heidän paikallaan istuvasta elämästänsä; niiden täytyi, jos jonkunkaan, tulla haaveksivaksi ja rangaistusta pelkääväksi, sillä ne ovat kaikki raskasmielisyyteen taipuvaisia. Sinun täytyy liikkua enempi. Ei, ei, Kustaa, älä niin minua katsele," sanoi hän, kun ei saanut vastausta, "älä niin minua katsele … se tekee sydämeeni kipeätä, kovasti kipeätä.
"Kiitoksia. Annette, sinulla on siis sydän," sanoi Hjalmar lempeästi. "Miten siis taidat olla niin kova? Vastaa, Annette, miksi, miksi olet siis sellainen, miksi et tottele varoittavaa ääntä?"
Annette katseli alespäin; hän ei vastannut, mutta äkkiä juoksi pari kyyneltä ales ruusun punaisia poskia myöten.
"Olenko minä siis niin häijy, Hjalmar, sano, olenko min häijy?"
"Et, Annette; mutta et tahdo kuulla hyvää sydäntäsi. Seuraa luontoasi … sen täytyy jalostua eikä huonontua sivistyksestä. Sen tulee onnessa ylentyä eikä alentua."
"Hjalmar, sinä suot siis minulle anteeksi," pitkitti hän. "Tiedätkös, kun viimeksi puhuin äitini kanssa, tuntui minulle niinkuin nyt, aivan kuin nyt. Oi! minä rakastin häntä sydämmellisesti, muistaessani miten pienenä sain leikitellä hänen vokkinsa kanssa, miten hän opetti minua kehräämään, kutomaankin, senmukaan kuin voimani myönsivät… Hän opetti mitä taisi, nyt aivan hyödyttömiä oppeja."
Hjalmar hymyili.
"Ei mikään taito, hyvä Annette, ole hyödytöntä."
"Niin, se on sinun mielenjohteesi, Hjalmar, mutta ei minun… Mutta siitä kylliksi, minä rakastan sydämellisesti äitiäni, ilkeää veljeänikin, tuota häijyä ihmistä, joka vertaa minua puulusikkaan … mutta koko elämäni eroittaa minun hänestä. Usko minua, vaikeata on tuntea itsensä pois asemastansa — ja minä en vielä ole kesyttynyt rikkaitten saleihin. Köyhyyden riemuja, Hjalmar, en milloinkaan voi unhottaa."
"Mitä siis?"
"Niin, katsos, nyt tarvitsee olla koko maailma ja kaikki mitä siinä on tarjolla, että jollain tavalla … jollain lajilla, Hjalmar, ilahuttaisi minua. Toisin oli ennen: silloin kasvoi keltaisia kukkia soilla keväisin, koivut puhkesivat lehtiin ja sinä et voi käsittää miten minä olin iloinen, nähdessäni pienet lehdet oksissa, joiden sisällä minä istuin. Siellä kasvoi punaisia neilikoita hiedassa, siellä lauloivat varpuset puissa… Oi, miten se oli hupaista! Ja kun ei siinä ollut kylliksi, niin tiesin hyvästi mitä mummo useasti kertoi, että Näkki asui koskessa ja soitti kultakielellä ja että tunturissa, joka riippui jyrkkänä Joutsenveden sivulla, oli kulta- ja kalliskivisiä pilarisalia; sanalla sanoen kaikki, kaikki oli arvokasta, kuviteltua, mutta iloni ei ollut kuvittelua."
"Annette, tämän hetken perästä en milloinkaan enää epäile sinun sydäntäsi," virkkoi Hjalmar, "mutta kun se on niin lapsimielinen, miten voit sinä…"
"Sysätä kaiken tämän pois itsestäni," liitti tyttö lempeällä hymyllä. "Niin, minun lapsuuteni muistot ovat niinkuin nykyinen äitini ja hänen tyttönsä. Kukaan ei saa hänen läheisyydessänsä puhua tytöstänsä, hän harmistuu siitä, tuntee itsensä loukatuksi — miksi, Hjalmar?"
"Siksi että tyttö on hänen rakkain omaisuutensa."
"Niin, niin se on… Ei kukaan saa puhua rakkaimmasta, jollei sitä voi palkita, tahi se on solvaus."
Samassa silmänräpäyksessä tuli kamreerin rouva, katuen, kun oli jättänyt tytön niin kauaksi yksistään Hjalmarin kanssa. Hän oli nimittäin ollut jonkin ajan omituinen, joka rouvan käsityksen mukaan ei ollut muuta, kuin että hän oli tullut mustasukkaiseksi reivi M:lle; sillä naisväki ei tavallisesti milloinkaan voi käsittää muunlaisia tyytymättömyyden syitä.