MIETINNÖITÄ.
"No, tyttöseni," virkkoi äiti Hjalmarin kauemmaksi mentyä, "sinä olet surullisen näköinen. Tein kovin yksinkertaisesti, ollessani ulkona niin kauan, mutta minun täytyi puhua useain henkilöitten kanssa; sillä me vietämme papan syntymäpäivän juhlallisesti, ja sentähden täytyy jotain tehdä. Minä toivon että pappa menee vähäksi aikaa maalle, ja sillä aikaa voi koristelija ja tapisieraaja tehdä työnsä. Niiden kanssa minä puhuin. No?"
"Ei mitään, hyvä mamma," sanoi Annette ja katsoi ales työhönsä, päärlyompelus uudenaikaiseen kellon-nauhaan, jota oli niin varavalta otettu, että näytti aiotun rautatiellä käytettäväksi kippunnan painojen nostamista varten, vähäisen kellon soittamisen verosta.
"Ei mitään? Mutta, lapseni, kyllä minä ymmärrän."
"Mitä sitten, mamma?"
"Niin, se voi olla oikein hänen mielestänsä; hän on niin kireä siveysopin saarnaaja toisista, että minä oikeastaan alan epäillä hänen uskollisuuttansa sinuun … meistä hän ei laisinkaan huoli. Tiedätkös? hän sanoi papalle päin silmiä, että Napoleon oli hirmuvaltias, mitä sinä arvelet?"
"Sanoiko hän niin? Se oli hänen luonteensa mukaista. Mamma kulta, hän sanoo aina mitä miettii."
"Se voi olla sama mitä hän ajattelee, sillä enemmän sivistyneet miehet, en tahdo nimittää sydämet, ajattelevat aivan toisin. Pappa on niin valistunut ja kunniallinen ihminen että…"
"Niin, mutta Hjalmar tarkoittaa hyvää."
"Mutta, palaitakseni aineesen," toisti äiti pilkallisesti nauraen. "Hän ei vaan aikone kaksintaistelua reivin kanssa?"
"Reivi M:n kanssa?"
"Niin, lapseni. Hän, joka on niin vilpitön, sanoi kai olevansa mustasukkainen; sen on jok'ikinen ihminen nähnyt, joka tahtoo huomata, että tuo hyväntahtoinen Hjalmar…"
"Ei, mamma," virkkoi Annette; mutta salaman nopeudella lensi ajatus hänen sielunsa lävitse: "hän ei rakasta minua, sillä silloin häntä surettaisi reivi M:n täällä olo."
"Sinä sanot ei; mutta, lapsi, se on varma; sillä niin hyvä kuin pappa onkin, hän tuskin suvaitsi minun katsomaan jotakuta toista … ja sinä lasket leikkiä reivin kanssa, hän on sinun apulaisesi kaikissa meidän pienissä kemuissa, ja nyt perjantaina on hän sinun rakastajasi näytelmässä … se on vähäinen kaunis näytelmä."
"Niin, se on tosi, minun täytyy se hyvästi lukea."
"Se on välttämätön, lapsi, sillä huomenna on ensimäinen taistelu; ne tulevat tänne teelle."
"Ja minä unhotin kutsua tänne Hjalmarin."
"Hänellä ei täällä ole mitään tehtävää, lapseni; hän hämmästyy nähdessään teaatterin. Onpa hauska katsella, jos ei se käy hänen sydämellensä, nähtyään reivin jalkaisi edessä."
"Ei (huoaten), ei, mamma, miehet eivät ole nykyaikana sellaisia kuin mamman nuoruudessa; ne ovat nyt vakavia ja maltteellisia, että…"
"Vakavia … uhkamielisyyttä olisi, jos Hjalmar tekeytyisi lujaksi; sillä jos luonteenne eivät ole myötätunteellisia, niin ei muuta varmempaa, kuin että…"
"Ei, ei, mamma! Minä rakastan Hjalmaria ja … jos en saa häntä, niin…"
"Et mene milloinkaan naimiseen?"
"En."
"Sepä jotakin, se on tavallista lörpötystä; koskaan ei saa sanoa 'ei milloinkaan.'"
"Ei, mamma kulta, älkää puhuko siitä aineesta."
"Ei, Annette. Minä, Jumala sen tietää, en tahdo johdattaa mieltäsi; mutta tietysti minä älyän, yhtä hyvin kuin toiset, että sinun laisella tytöllä on oikeus suurempiin toivomuksiin."
"Suurempaa ei voi olla, kuin tulla onnelliseksi rakastettunsa kanssa."
Kamreerin rouva ei tahtonut oikeastaan eroittaa Annettea ja Hjalmaria; mutta hän ei kuitenkaan voinut olla toivomatta, että Annetten vaali olisi langennut asessori Svaningia kohtaan joka ei voinut syrjäyttää häntä itseänsä. Itsekkyys lepää pohjalla hyvänluontoisissakin ihmisissä.
Kun Annette pääsi itseksensä, vaipui hän, miten viime aikoina useasti tapahtui, syviin ajatuksiin.
Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut liiaksi vilpitön Hjalmarille.
Kaiken naisellisen kasvatuksen ensimäinen sääntö on, ettei millään tavalla anna tunteillensa valtaa tahi ilman verukkeitta ja lisäyksittä ilmaise mitä sydämessä lepää. Tämän ohjeen hän oli rikkonut — ensimäisen ja viimeisen kuulemansa viisaus säännön — hän oli ollut varomaton, hän oli nyt jättänyt Hjalmarille vapaan pääsön sydämeensä, oli antanut hänelle tilaisuuden milloin hyvänsä satuttaa hellimpään kohtaan; hän oli siis heittäytynyt hänen mielivaltaansa, tekemättä edeltäpäin mitään verrallisuutta. Hän ei tuntenut vielä siinä tuokiossa mitään kohtaa, johon Hjalmaria taitaisi koskettaa, ei mitään, jota hän voisi käyttää tarpeen tullessa, ei mitään, joka asettaisi heidän yhtävertaisiksi. Hän oli näyttäytynyt olevansa heikko tyttö; mutta Hjalmar tyyneydellänsä ja sydämellisyydellänsä esiintyi jalona miehenä. Peli oli hävitetty. Ja hänen levollisuutensa — tämä poissa olo kaikesta varovaisuudesta reivi M. ja toisia perhoisia kohtaan, jotka liehuivat hänen tyttönsä ympärillä…
"Minä en häntä käsitä," sanoi hän itseksensä, "minä en voi tutkia hänen omituista luonnettansa. Onko tuo tyyneys luonnollista, tahi onko se teeskenneltyä?
"Kenties hän vaan otti aineeksensa, saadakseen selville miten suuri valta hänellä on minun ylitseni. Koko keskustelu taisi olla koetus."
Tämä ajatus valloitti häntä yhä enemmän. Hän luuli huomaavansa, että hän teki väärin itseänsä vastaan että hänelläkin oli oikeus tutkia häntä — nähdä häntä heikkona. Sitten tahtoi hän langeta Hjalmarin kaulaan ja sanoa: Jumalan kiitos, sinä et ole minua lujempi, jalompi ja parempi… Muutoin Jumala tietää miten meille käy.
"Mutta," toisti hän kauan tutkittuaan ainetta, "mutta minulla ei olekaan oikeastaan aikaa sitä nyt miettiä. Minun näyttö-osani, minun näyttö-osani! Muistanhan paremmin luettuani illalla ennen nukkumistani, ja paikalla herättyäni kerron läksyn.
"Se tulee kuitenkin kummalliseksi tilaksi armaalle Hjalmarilleni, kun näkee minun ja reivi M:n puhuvan rakkaudesta keskenämme. Jos minä olisin hänen sijassansa, tulisin vähän levottomaksi. Mutta hän … kyllä kai, olen vakuutettu ettei se häntä vähääkään liikuta — ei vähintäkään, kun vaan saa minun ja rah…
"Hyi, Annette! Mistä se ajatus tuli? … se ikäänkuin kohosi manalasta sieluun. Ei, ei, siinä hän on viaton; ei kukaan voi olla omaa voittoa pyytämättömämpi kuin hän.
"Oi! jos toki olisin köyhä, ei niin synkkä ajatus voisi lentää sieluuni; nyt vaivaa se alituisesti minua. Hän on köyhä, minä rikas… Raukka, kurja, viheliäinen Annette, joka et tiedä mitä sinun pitäisi ajatella, joka rakastat paljon ja lakkaamatta näet aaveen seisovan meidän välillämme."