SYNTYMÄPÄIVÄ.
"Äärettömän luonnikasta," virkkoi neuvosmiehen rouva K., "äärettömän luonnikasta! Näyttää että tämän järjestäjällä on kauneudenaistia."
"Niin, asessori Svaning, ja nuori reivi M. auttoivat minua aatteissa," sanoi kamreerin rouva. "Onnistuminen ilahuttaa minua suuresti."
"Äärettömästi onnistunut, ihanata!" sanoi koko seura ikäänkuin yhdyslaulussa.
"Eikö kamreeri tiedä tästä mitään?"
"Ei. Niin ainakin luulen."
"Ja kaikki on voinut niin hiljaisesti tapahtua."
"Mieheni on ollut maalla muutamia päiviä eikä muistanut syntymäpäiväänsä, ennenkuin minä hänelle siitä huomautin ja mainitsin, että minä tavallisuuden mukaan kutsuin muutamia ystäviä. Se onkin tärkeä päivä, mieheni täyttää kuusikymmentä vuotta."
"Siltä ei hän todellakaan vielä näytä."
"Kamreeri on tavattoman notkea iällensä; minä olisin arvannut viidenkymmenen vanhaksi."
"Niin, tuskin siksi."
"Useat ovat viidenkymmenen vanhoina oikeita ukkoja."
Näin keskustellen lisääntyi joka silmänräpäys seura.
"Kun Miller ei tietänyt muuta kuin että minä kutsuin tänne vaan joitakuita läheisimpiä ystäviäni, niin kehoitin minä ja Annette menemään häntä huvimatkalle vaunuilla Eläintarhaan. Hän aikoi jäädä kotiin, sillä hän ei tahtonut olla epäkohtelias, mutta minä vakuutin hänelle ettei tulla ennen kuin teen juonnin aikaan, ja ukkoni matkusti."
"Viaton petos," virkkoi oikeusneuvoksen rouva, jolla olivat terävät harmaat silmät ja niuha luonne.
"Se on maksanut kauniit rahat," kuiskasi hän eräälle rouvalle, jolla oli samettinen pääpuku; kauniit rovot, mutta…"
"Mutta?"
"Niin, tahdoin sanoa, Miller peri kaikki mitä hän omistaa; hän sai sen, niin sanoakseni, ilmasta."
"Mitä mä kuulen, eikö hän olekaan rikas omasta ansiostansa."
"Niin, sillä tavalla. Totta tosiaan, minä muistan Millerin naimattomana miehenä ja jonkunlaisena kirjurina eli sellaisena … hän on kirjoittanut puhtaaksi monta arkkia miesvainajalleni … maksolla."
"Voiko se olla mahdollista?"
"Mahdollista! Niin todellisesti kuin minä sanon."
"Mutta mistä rahat tulivat?"
"Niin, minä luulen että se oli joku isän orpana, tahi mikä hän oli, joka kuoli, ja Miller oli lähin perillinen. Muutamain lasten holhooja, joilla oli perintö-oikeus, laiminlöi määrärajan."
"Herra nähköön, sellainen hotikko."
"Joko hotikko tahi tahdolla … siitä ollaan erimielisiä; mutta minä en muista niin tarkasti."
"Ei saada nähdä päivän ruhtinatarta," kuiskasi muuan vähäinen, lihavan pyöreä, hiukan mulkosilmäinen rouva, joka istui oikeusneuvoksen rouvan toisella puolella.
"Päivän ruhtinatarta, se tahtoo sanoa…"
"Niin, Annette. Hän nyt kai niinkuin tavallisesti asetetaan kaikkein etummaiseksi."
"Ohoh, ei hän mahtane lentää korkeammalle toisia tyttöjä," sanoi rouva oikeusneuvos ja katsoi sukkelamaisesti samettipäähineistä rouvaa, kun pyöreäsilmäisellä rouvalla oli kaksi tytärtä seurassa.
"Jopa jotakin," alkoi pieni rouva. "Minä en tiedä mitään tilaisuutta, jolloin ei Annette ottaisi ensi sijaa, niinkuin se olisi hänelle syntyperäistä."
"Syntymä on todella jotenkin epäselvä," huomautti rouva oikeusneuvos.
"Niin arvelee vähän jokainen, mutta rikkaus tasoittaa kaikki suhteet."
"Sanotaan, keskemme puhuen, että nuori reivi M…"
"Eipä niin, hän on luutnantti Hjalmar."
"Ei, suokaa anteeksi, hän on asessori … asessori… Mikä onkaan hänen nimensä. Hän on alhaisesta kansasta, mutta mies, joka tahtoo yletä."
"Svaning!"
"Niin, jotain vesilintumaista se oli."
"Vai niin, hän."
"Ei, reivillä on…"
"Voisiko uskoa hänen sinne asti itsensä unhottaneeksi?"
"Hän on nuori ja verkko kehrätty taitavasti."
"Mutta hänen äitinsä on elossa, ja hän on kopea, viisas ja rikas myönnyttääksensä jotain sellaista; paitsi sitä on nuori reivi sangen ymmärtäväinen."
"Hän tanssi molempain tyttöjeni kanssa viimeisessä unhottumattomassa juhlatilassa. Hän on ollut sota-oppilaskumppani meidän pojan kanssa."
"Vai niin. No, mitä sanoivat nuo suloiset tytöt?"
"Niinpä niin, hän on hyvin kohtelias ja miellyttävä nuori mies."
"Mutta merkillistä kyllä, tuolla näemme luutnantti Hjalmarin… Hän ei ole juhlalla kanssapelaaja. Täällä kai annettanee 'Ensimäinen rakkaus' niminen näytelmä, ja sitten…"
"Se on niinkuin sanoin: Hjalmarilla ei ole mitään toiveita tässä huoneessa. Paitsi sitä taitaa tytär katsoa korkeammalle.
"Niin," lisäsi rouva oikeusneuvos, "vahinko kun kuningatar Kristina evättiin nimittämästä ruhtinoita, sillä siten…"
"Mutta asessori Svaningia kaivataan."
"Ohoh, hän on sotaministeri ja suorittaa luultavasti rakastetun osan."
"Ei, sen toimittaa kai reivi M."
"Reivi M.! Se olisi todellakin suuri kohteliaisuus."
Nyt astui sisään kamreeri, joka äskettäin tuli ulkoa ja äkkiä pukeutui mustaan hännystakkiinsa.
Vanha mies kumarsi kaikille suunnille, sillä kaikki kiiruhtivat häntä onnittelemaan syntymäpäivänänsä ja vakuuttamaan, miten liikuttavaa oli nähdä häntä rivakkaana kuin nuorukainen.
Tuskin loppui tämä hälinä, ennenkuin erään sisähuoneen ovet avattiin, ja siellä lauloi laulajisto, joka liikutti kamreerin kyyneleihin. Värssyt oli sepittänyt asessori Svaning, joka taisi kaikkea, ja olivat aivan lihoitetut mairittelulla kamreerille. Olisipa melkeen luullut, että joskus olisi maailma ollut hukkumaisillaan, jonka pelasti kamreeri Miller, että valta-istuin ja alttari oli kukistumisen vaarassa, ja hän ne jälleen vahvisti; sanalla sanoen, kamreeri pyyhki silmiään punaisella silkkiliinallansa ja sanoi naapurillensa:
"Se on ylen paljon, se on ylen paljon!" jotka eivät mitään väitelleet.
Tämän herttaisuuden jälkeen aukeni esirippu, kuului pianon ääni ja pitemmän soittokappaleen loputtua alkoi "Ensimäinen rakkaus," joka venyi kolmessa näytöksessä, vaikka se tavallisesti näytellään yhdessä.
"Hän on kuitenkin ihastuttava," kuiskuteltiin seurassa, juhlan ruhtinaan Annetten näyttäytyttyä.
Näytelmä oli tunteellista laatua ja Annette sai siis lukemattomissa tilaisuuksissa osoittaa taitoansa. Hän kuvaili rakkautta niin hyvästi, niin suurella totuudella, että jokainen alkoi luulla että reivi M. oli tuo onnellinen.
"Hän taitaa kääntää silmiänsä," kuiskasi oikeusneuvoksen rouva läheisellensä, ei kuitenkaan niin matalalla äänellä, ettei Hjalmar olisi sitä kuullut, joka ahdingossa joutui naisien taakse. "Jotenkin selvästi näkyy että hän oikoo hänen kahlehtia… Katsoppas vaan, mitkä liikkeet; voidaanpa sanoa!"
"Minun tyttöni eivät saaneet noin esiintyä," sanoi pyöreäsilmäinen rouva.
"Hänen maineensa, jos se ei olisi ylen korkealla alhaisen kansan saavutettavaksi, voisi vahingoittua noin selvästä ja silmin nähtävästä, noin hyvästi kuvaillusta rakkausnäytelmästä."
Hjalmar kiusaantui kun täytyi kuulla hyväin rouvain arvostelua Annettesta — hänestä, jota hän nyt rakasti enempi kuin milloinkaan. Hän oli laskevinansa sentähden hansikan putoamaan laattialle, niin että huomattaisiin hänen siellä seisovan; mutta se auttoi vähän, sillä varmana pidettiin että hän oli onneton rakastaja, että häntä poltti sukkamielisyys ja mielellään kuunteli (jos hän voi kuulla kuiskutuksia) että tuo kaunotar kärsi rakkautensa tähden kilpakosijaan.
Annette näytteli osansa kadehdittavasti hyvin, reivi M:n rakastajattarena. Niin täydellistä ei voitu odottaa, varsinkin kuin nuori reivi, iloinen ja hyvä mielessänsä, tunteittensa valtaamana esitti aivan luonnollisesti mikä hän oli, onnellisin ihminen maailmassa.
Hjalmar ei sitä tarkannut, mutta paljon enemmän silloin kuultua keskustelua. Se suretti häntä, kun kateus ja pahansuomus purskusi myrkkyänsä tuon jalon tytön päälle, peitti tomuun lapsiraukan, joka näytteli niin hyvästi ja kenties ajatteli häntä juuri siinä tuokiossa.
Niin olikin asian laita. Annette ajatteli häntä, ainoastaan häntä, mutta ei rakkauden lämmöllä, vaan melkeen samallaisella tunteella kuin tiedemies tehdessään koetta, jonka menestyksestä hän ei ole varma.
Hän tahtoi nähdä eikö Hjalmar osoita vähän tyytymättömyyttä — jos hän todellakin katsoi itsensä niin välttämättömän tarpeelliseksi, kuin tyyneytensä näytti todistavan.
Näytännön loputtua sekaantui seura keskenänsä. Nyt saatiin kuulla että asessori oli kuiskuttelijana ja istui erään oven takana näytelmäkappale edessänsä; toiset kaikki olivat näyttäytyneet, jo pukujen ollessa tavalliset pidettiin ne päällä.
Annetten ei kuitenkaan ollut aivan tavallinen, mutta se vaatetti hänen oivallisesti, kun oli kallis ja luonteva; vaan se tulikin runsaaksi aineeksi rouvien huomautuksiin hiljaisuudessa.
Annette ei näyttänyt uneksuvan mitään sellaista; hän oli vielä jotenkin kokematon maailman arvosteluista, hän oli vaan lapsi ja leijaili eteenpäin miettimättä että syvyys taisi olla hänen jalkainsa edessä. Hän ajatteli ainoastaan Hjalmaria ja heitti välistä veitikkamaisia silmäyksiä häneen, samalla kun hän, viipymättä niinkuin ennen vastauksen annossa, keskusteli nuoren reivin kanssa.
Hän tanssi Hjalmarinkin kanssa, mutta ei taitanut huomata että hän olisi millään tavalla tullut loukatuksi tahi olisi häiritty tavallisen tyynestä ja iloisesta mieli-alastansa.
"Se on kuitenkin erinomaista, vaikka näytän reivi M:lle niin selvästi etuoikeuden. Hän on joko jäätä tahi voi niin teeskennellä itsensä, tahi hän pitää minun niin heikkona, että milloin tahansa voi pakoittaa minun rakastamaan itseänsä."
Kaikki nämä mielijohteet häntä vaivasivat, ja hän jäi vahvaksi päätöksessänsä, nöyryyttääksensä kopean ritarinsa.
Ilta kului, ja niin paljon hän voitti, että Hjalmar kotiin mentyänsä kuiskasi:
"Nainen on kuitenkin ihmeellisin olento."