KIHLAUS.
"Rouva kamreeri muistaa kai hyvin vielä nuoren reivi M:n, joka kamreerin eläissä seurusteli täällä," virkkoi asessori Svaning, joka tavallisesti sai olla ihan yksistään mamman kanssa.
"Muistan, hän oli erinomaisesti sivistynyt nuori mies."
"Hänellä ja luutnantti Hjalmarilla oli todellakin mieltymystä toisiinsa."
"Ei, hyvä asessori, mistä sen käsityksen saatte? Hjalmar? Ei totta tosiaan, häntä ei voinut reiviin verrata."
"Mutta se täytyy teidän kuitenkin tunnustaa, että Hjalmar oli harvinaisesti sivistynyt ja siisti nuori mies," sanoi asessori, "jaloluontoinen mies, niinkuin minä luulen, vaikka hänen varansa onnettomasti…"
"Te tuomitsette lempeästi, hyvä asessori."
"En, se on vaan oikeus: hän oli ihminen, jolle minä todella annoin luottamuksen."
"Sitten valitan minä teitä."
"Taitaa niin olla; mutta ihanata on kun uskoo kaikki ihmiset rehellisiksi ja jaloiksi. Kuitenkin…"
"Mitä sitten?"
"Kuitenkin on hän osannut pelata korttinsa aivan hyvästi."
"Miten niin? Kuinka hän on pelannut korttinsa?"
"Niinkuin tiedätte, tuli hän täällä tutuksi nuoren reivi M:n kanssa."
"Tiedän."
"Ne tulivat hartaiksi ystäviksi, ja mikä luonnollisempi kuin että nuori reivi, aina vierasvarainen, kutsui ystävänsä äitinsä kartanoon Ludwiginvuorelle."
"Niin, se on luonnollista."
"Sinne lienee hän matkustanut, kun täältä niin äkkiä katosi. Ei koskaan voi tietää milloin omansa löytää, sanoo sananlasku."
"No, ja enempi?"
"Niin, enempi, ettekö te ole kuulleet mikä pian on joka miehen suussa … ainoastaan huhuna, se on tietty, mutta kuitenkin aivan varma."
"Mitä sitten? Puhukaa, asessori."
"Niin, ettekö tiedä että hän lienee kihloissa ihanan neiden Constance v. M:n, nuoren reivin sisaren kanssa, muuan Ruotsin ihanimpia tyttöjä, kaikkein kunnioituksen esine."
"Mutta, mutta se on juorupuhe," virkkoi kamreerin leski kiivaasti täristen; "niin ilkeäksi en minä häntä luullut."
"Ilkeäksi? Ei siinä ole mitään ilkeyttä, kun kohtaa onnensa. Se on ainoastaan erinomaista miten hän on voinut saada vanhan reivinnan suostumuksen; mutta poika on kaikkivoipa siinä huoneessa ja hän on niin hyvästi tahtonut."
"Minä en voi lakata ihmettelemästä."
"En minäkään ensi alussa; mutta Jumala antakoon tuolle nuorelle miehelle kaiken sen onnen, jonka minä luulen hänen ylevän luonteensa ansaitsevan. Iloista on nähdä onnellisia ihmisiä maailmassa; ja joka saa Constance v. M:n, voidaan kaikissa katsannoissa sanoa onnelliseksi."
"Onko hän niin ihana?"
"On, tosiaankin. Hän on ruskeaverinen ja siis erinäköinen teidän ihanasta tyttärestänne; mutta hän kilvoittelee hänen kanssansa."
"Oi, hän ei ole tietysti mikään … mutta Annette on hyvä, niin hyvä; hänellä on sydän…"
"Jonka hän on sivistänyt äitinsä mukaan."
"Voi, meillä kaikilla on vikoja, ei kukaan ole täydellinen."
"Se ei näytä johtuvan mieleenne, rouva, että juuri se mietintö todistaa, ettette sitä tarvitse tehdä, sillä joka on päässyt pidemmälle tieteessä, uskoo itsensä aina taitamattomaksi; hän yksistään näkee miten paljon puuttuu. Niin on taivaallisessakin tieteessä, kun ollaan vilpitön kristitty. Mitä pidemmälle ennätetään, mitä korkeammalle tullaan, mitä enemmän armon aurinko luo valoa sieluumme, sitä paremmin kykenemme huomaamaan niitä vähäpätöisiä pilkkuja, joita jää sydämemme pohjalle."
Hyvä asessori pitkitti kauan vakuuttaaksensa kamreerin rouvaa että hän on enkeli, ja imarrus ja mielen tyyneys pimentivät rouvan päättämystä.
"Tätä ette saa mainita tyttärellenne," virkkoi asessori lopuksi. "Hjalmar on yksi monista, jotka jumaloitsevat häntä, eikä ole sovelias antaa hänen sitä tietää ennenkuin asia on varma; nyt se on ainoastaan juorupuhe … huhuja ei käy uskominen."
Asessori antoi näin tiedon kamreerin rouvalle, mutta toimitti sen myös palvelijansa kautta eräälle toiselle, jonka tunnemme, tiedoksi, joka oli kehkiintynyt asessorin omassa kekseliäässä sielussa.
Oli muuan aamu, jolloin Löfstedt seisoi portilla ja tapansa mukaan hakkasi halkoja. Silloin tuli eräs nuori mies ja kysyi jos hänen nimensä on Löfstedt.
"Häh? kyllä minä se olen."
"No se on hyvä. Tunteeko Löfstedt luutnanttia, jonka nimi on Hjalmar?"
"Totta kai; hän lainasi rouvalle täällä ylhäällä rahaa hänen kipeänä ollessansa. No mitä sitte?"
"Niin, huonmaatkos, minä olen hänen anoppinsa palvelija."
"Häh, tuolla toisella puolella, kamreerinko?"
"Eikö hittoa, reivinna M:n, Ludwigin vuorella."
"Anoppi, reivinna M.? Ei Hjalmar ole nainut, häh?"
"Ei, ei vielä, mutta pian; hän on kihloissa neiti Constancen kanssa; kaunis tyttö, Löfstedt mahtaa uskoa."
"Hm, vai niin."
"Ja hän pyysi minua tervehtimään kaikkia tuttujansa ja sanoi: jos löydät ukko Löfstedtin, joka luultavasti asuu — luultavasti, sanoi hän, sillä hän ei tiennyt varmasti talon numeroa … Kustaankadulla, niin…"
"Jopa jotain, ja hän muistaa…"
"Niinpä niin, hän muistaa sinun aivan hyvin… Ja anna hänelle, sanoi hän, pankkokolmonen, jonka hän saa panna likoon kihlauksen kunniaksi; sillä katsos, luutnantti on iloinen ja tahtoo että koko maailma iloitsisi."
"Häh, se ei käy milloinkaan laatuun. Hei, kun hän muistaa minua, mutta hän on saanut selvän tuolla toisella puolella," virkkoi Löfstedt ja otti setelin syvästi kumartaen. "Tervehtäkää sitä hyväntahtoista luutnanttia Löfstedtin puolesta ja sanokaa, että se liotetaan. Muutoin minä hakkaan nyt halkoja oikeusneuvokselle, sillä katsokaas, hän ei polta milloinkaan kuin vuoden vanhoja halkoja."
Palvelija oli tuskin mennyt ennenkuin Löfstedt, käänneltyään ensin seteliä kaikin puolin ja tarkastettuaan vesileimaa, ollakseen oikein vakuutettu ettei se ole väärä, tömisti astuimia ylös katteinin rouvan luokse, ilmoittaakseen hänelle uutisia ja kertoakseen odottamatonta onneansa.
Rouva, joka tiesi koko asian Annetten kanssa, pelästyi, ja puhui sen iltasella tytöllensä.
"Niin halpa ei hän mahda olla," sanoi Dora, "Ei, se on kauhistavaa, ei, se ei ole tosi!"
"On, Löfstedt näytti minulle rahan, eikä liene kenenkään eduksi antaa pankkokolmosta, viekoitellaksensa köyhää puunhakkaajaa Tukholmissa."
"Ei, siltä ei se näytä. Mutta, mamma, voiko joku ihminen todellakin olla niin ilkeä?"
"Jumal' armahda, niin se näyttää, vaan sellaiset esimerkit ovat harvinaiset."
"Ja hän, joka näytti niin rehelliseksi ja jaloksi, jonka Annette ja minä katsoimme hyväksi ihmiseksi, jaloksi ja puhtaaksi kuin kullan!"
Dora ei voinut maata sinä yönä; hän tahtoi epäillä — mutta siihen ei löytynyt syytä.
"Ludwiginvuori, Ludwiginvuori… No, kummalliseksi tulee nähdä jos hän on kirjoittanut sieltä kirjeensä. Sitä ei Annette katsonut."
Seuraavana aamuna pyysi Dora nähdäkseen Hjalmarin kirjeen, hän sai sen. Oikein, se oli kirjoitettu Ludwigvuorella, ja kun katsottiin sinettiä, oli se reivi M:n.
"Hän on siis siellä," virkkoi hän sitä miettimättä.
"Missä, Dora?" kysyi Annette, joka surullisena nosti silmänsä eräästä kirjasta. "Missä?"
"Ludwiginvuorella."
"Niin, se on kai hänen setänsä omaisuus; sillä minä kirjoitin vaan kaupungin nimen ja: seuraa katteini Hjalmarin postia?"
"Ei, Annette kulta, niin se ei ole. Mutta, Jumalan kiitos, sinä et tarvitse murehtia, hän on sinulle ansioton, hän on halpa, petollinen ihminen, joka mujerti onnesi ja kenties nauraa sillä."
"Mitä sinä sanot? Mikä se on?" kysyi Annette ja karkasi ylös. "Sinä näytät aivan muuttuneelta."
"Niin, Annette, minä kiehun vihasta," sanoi tuo hyvä Dora, jonka lempeät kasvonjuonteet eivät voineet osoittaa kiukkua, vaan ainoastaan vaivaavan ahdistuksen sydämessä. "Jos kuitenkin taitaisin itkeä," sanoi hän yhä kiihkeämpänä ja polki pientä jalkaansa. "Ei, Annette, minä en voi itkeä."
"Mutta, Dora, mikä siis on?"
Dora katsoi sen ainoaksi tunteitten rikkomistavaksi, jonka hän huomasi joka päivä kalvavan ystävänsä mieltä. Hän kertoi kaikki.
Kertomus loppui; mutta Annette vielä istui ja ikäänkuin kuunteli.
"Nyt se on loppunut," sanoi Dora läähättäen.
"Niin, se on loppunut, kun minä vaan uskoisin historian. Minä epäilen sitä, minä kysyn Hjalmarilta."
"Kysyt häneltä? häneltä että hän näyttäisi sinun kirjeesi ja kenties nauraisi tuolle tungettelevalle mamselille, hän, niinkuin näet, on lukinnut kirjeen lankonsa sinetillä? Ehkä tuo iloinen reivi ja hän itse nauraa oikein kelpolailla sinulla; minä uskon kaikkea siitä ihmisestä."
Hyvät ihmiset, jotka eivät luule kenestäkään pahaa, menevät usein vastakkaisuuksiin ja uskovat kaikkea pahaa jostakusta; ne seuraavat uskollisesti piplian sanaa: "Joka rikkoo yhden minun käskyistäni, hän rikkoo ne kaikki."
Annette ei, vaikka hän tunsi raskaasti solvaisevaa epäluuloa, voinut olla nauramatta hyvän Doran kiivaudella. Vielä tahtoi hän epäillä.
Kamreerin rouva tuli nyt sisälle, ja keskustelu loppui siksi kerraksi.
"Miksi nyt niin äänetönnä?" sanoi hyvä rouva. "Pieni Dora puhui äsken niin kovasti, ja sinä, Annette, näytät onnettomuutta ennustavalta; kenties sinä tiedät…"
"Me tiedämme; Hjalmar on kurja olento," sanoi Dora, joka ei voinut hillitä kieltänsä; "eikös niin?"
"Niin, se on niinkuin minä olen aina luullut, Hjalmar on huono ihminen," sanoi rouva; "Jumalan kiitos, se antaa Annettelle voimaa unhottamaan tuon ilkiön."
Annette kumartui kirjansa ylitse, hän tunsi ettei hänellä ollut sitä voimaa — mutta hän alkoi uskoa.
"Se on siis yleisesti tunnettu?" kysyi hän vapisten äitiltänsä.
"Niin, lapsi, se on varma; hänen pitäisi oleman ihana, kopea, älykäs, kaikissa äitinsä vertainen, tuon nuoruudessansa ihanan reivinna v. M:n. Minä tunsin hänen aivan hyvin tyttönä, nimittäin äitin; hän oli maaherran tytär B:ssä. Oi miten hän oli ihana, ja tytär sanotaan olevan vielä ihanampi. Käsittämätöntä kun Hjalmar on voinut saada sellaisen vallan."
Jokainen sana pisti Annette raukan sydämeen sillä hän ei voinut niinkuin Dora tuntea vihaa Hjalmaria kohtaan.
Sanotaan että rakkaus muuttuu vihaksi; se ei ole tosi muunlaisessa rakkaudessa, kuin puhtaasti itsekkäässä ja enemmän etelämäisesti aistillisessa; täällä pohjoisessa hyvässä sydämessä, jos rakastaa enemmän kuin tietääkään, vaihtuu rakkaus murheeksi — ei vihaksi. Joka vihaa, ei surkastu, sillä viha ei laskeennu rintaan; mutta murehtiminen kadottaa kaiken voiman, siinä kun ei ole sielua virkistävää, vaan kaikki sitä ales painaa.
Annette vaipui syvään raskasmielisyyteen, häntä kun miellytti pikemmin lisäys kuin vähennys. Hän näki alituisesti edessänsä tuon ihanan miehen, vaaleana kuin kuun paiste lakastuneille lehdille, joita myrsky on ravistanut — hän oli kuitenkin ihana, kuitenkin yhtä jalo, vaikka jokainen piirre oli kangistunut marmoriksi; ja sellainen ei voinut olla teeskentelyä — se oli mahdotonta.
Tämä kuva, tuo vaalea, riutunut ulkomuoto, nuo synkät, ikäänkuin kysyvät silmät luuli hän olevan alituisesti edessänsä valvoissa ja maatessa — lakkaamatta seisoi hän hänen edessänsä ja tuntui kysyvän: "Annette, miksi teit minulle sen?" Hjalmarin naimiseen meno oli hänen mielestään uhri; sattumus oli hänelle lahjoittanut ihanan morsiamen; mutta Annette tiesi parhaiten että se kuitenkin oli uhri, tapa jolla hän oikein ja ainiaan repi hänen kuvansa sielustansa.
Sellaiset olivat tytön sisälliset ajatukset. Hän ei milloinkaan yhdistynyt äitinsä kirouksiin tahi Doran ankariin arvosteluihin Hjalmarista ja muutoin kaikista miehistä, sillä tuo hyvänsuopa tyttö ei tahtonut jättää asiaansa puolitekoiseksi, ja niin paljon hän tiesi että Hjalmar oli mitä sanotaan kunniallinen mies. Mutta kun niin kunniallinen voi unhottaa, mitä sitten tavallisen laatuiset muistanevat.
Sill'aikaa kävi asessori kunnia-tervehdyksillä melkeen joka päivä kamreerilla ja lähestyi kaikkien harrastuksiensa selvenemistä.
"Useasti," sanoi hän eräällä suosiollisella hetkellä, "on minulla ollut ajatus, joka lakkaamatta polttaa sydäntäni."
"Mikä siis, hyvä asessori?"
"Teidän jalolle äitin sydämelle voin uskoa kaikki," toisti hän ja suuteli rouvan kättä. "Jos Jumala tahtoo, sillä paitsi hänen suosiotansa ei mitään tapahdu, voin minä liikuttaa teidän sydäntänne."
"Oi niin, herra asessori, te olette jalo ihminen, jonka rehellisen luonteen minä tunnen ja pidän arvossa."
"Kiitoksia, sydämellisiä kiitoksia niistä sanoista! Oi, te tarvitsette pojan, jonka puoleen te, turvaton leski, voitte kallistaa väsyneen päänne… Sanokaa minulle vilpittömästi: luuletteko että minusta tulee hyvä poika?"
"Ja te tarkoitatte siis…"
"Niin, minä olen tunnustanut kaikki. Minä olen kyllästynyt tähän tyhjään nuoren miehen elämään ja tahdon rakentaa oman kodon … mitä te sanotte?"
"Oi, jospa se olisi minun vallassani, niin … minä en todella tiedä ketään, jolle mielukkaammin…"
"Ikuinen kiitos, jalo, enkelin kaltainen sielu, kiitos, ikuinen kiitos!"
"Älkää minua kiittäkö; tyttäreni määrää itse kohtalonsa, sen lupasin minä miesvainajalleni hänen kuolinsängyssänsä. Mutta jos te saatte Annetten lupauksen, siunaan minä teitä ilolla."
Asessori pyyhki silmiänsä; hän luuli melkeen itkevänsä.
"Minä en voi sanoa, minä en voi lausua," sanoi hän sortuneella äänellä; "teidän jalomielisyytenne on ylen suuri. Mutta sanokaa tyttärellenne miten äärettömästi minä häntä rakastan, että minä olen aina hiljaisuudessa rakastanut, mutta etten minä ole milloinkaan ennen uskaltanut edes itseänikään antaa selvästi aavistaa, että niin oli."
"Kyllä minä puhun tyttärelleni, mutta houkutella en minä häntä tahdo."