LÄHETTILÄS.
Koulukamarissa Eetenissä istui kaksi poikaa ja luki ahkerasti, samalla kun kotiopettaja, muuan nuori ylioppilas Upsalasta, opiskeli; sillä ero on pojilla ja heidän opettajillansa, ne ainoastaan lukevat, mutta hän opiskelee.
"No," kuului ääni, "hyvää päivää, rakas Rauhanen, hyvää huomenta pojat… Ui, ulkona on lemmon kylmä. Muutoin olen minä koko aamun ollut ulkona ja katsellut miten ne kyntävät Leppäsuota. Kas niin, älkää häiriintykö", lisäsi tuo kunnon mies, otti hiilen kakluunista ja viritti piippunsa. "Minun on puhuminen Rauhasen kanssa… Ei, sen saa Rauhanen tietää, että siellä on hiukan kantoja ja pitkiä vääriä puunjuuria ja romua, niin että kyllä siellä on kasvanut kolme metsää päälletyksin, ennenkuin siihen maahan aura laskettiin… Mutta siitähän en aikonutkaan puhua, Lukekaatte, pojat, minä puhun vaan Rauhasen kanssa, se ei kuulu teihin."
Rauhanen oli siisti ja iloinen nuorukainen, joka puri huultansa tuolle hyvälle papalle, mikä ei itse ollut oppinut mies ja sentähden luuli, että aivan samoin on lukemisen kuin muun työn kanssa.
"Mitä inspehtoori käskee?" kysyi kotiopettaja.
"Kä-käskee, vai niin suurta! Minä en mitään käske; mutta tietysti tahdon tietää jos Rauhanen, joka on ylioppilas ja voi pakata latinaa poikaloppeihin, ei myös taitaisi opettaa vanhoille niskoitteleville akoille "qvator species". [Neljä yksinkertaista laskutapaa.]
"Se on vaikea tehtävä; mutta mistä on kysymys?"
"Niin, huomattava," alkoi inspehtoori, joka oli jotenkin varallinen ja Eetenin velaton omistaja ja vieläpä vähän sen ylitse, "niin, huomattava, se on noiduttu historia. Herra mahtaa uskoa, se voi laittaa kunnon miehelle harmaat hiukset. Niin, huomattava asia oli se, että autuaalla vaimollani, joka kuoli kolme vuotta sitten, oli isä, niinkuin kaikilla ihmisillä, kuinkas muuten; mutta, katsokaas, onnettomuudeksi oli appi-ukollani sisar, joka oli naimisissa eräällä kauppamiehellä. Kun hän kuoli, autuas ihminen, niin nimitti hän appi-ukkoni sisarensa holhoojaksi, sillä jäi jälille kolmetuhatta riksiä, vähän ylitse. Akka mahtoi olla hopakko, sillä muutoin hän ei olisi niin tehnyt. No, appi kuoli, ja niin sain minä, toisen perinnön kanssa, akan ja holhoojaviran, ja rahat pantiin laillista korkoa kasvamaan. Mutta nyt mahtaa Rauhanen uskoa että meni kuin paha henki mummoon, täti Printfell, niinkuin vaimo-vainajani häntä nimitti. Hän muutti paikalla Tukholmiin, elääksensä suurella pääomallansa, ja niin piti siellä neuvoa asianajajain ja veijarein kanssa, päästäkseen vapaaksi holhun alaisuudesta; mutta siinä asettuivat vastaan hänen sukulaisensa — oli yksi pappi — ja vaikka minä sanoin ja kirjoitin ja pyysin kaikkia päästämään mummon omavaltaiseksi, niin ei siitä tullut mitään. No, nyt hän on vihainen minulle kuin tiikeri, sillä hän luulee että minä tahdon häntä pettää, kun korkoa ei tule kuin sata kahdeksankymmentä riksiä, eikä se tahdo riittää Tukholmissa. Lempo vieköön, hän kirjoittaa vähintäin kaksikuudetta kirjettä vuodessa, pitkiä arkkia harakanvarpailla laillisista oikeuksistansa, että hän menee jonakuna kauniina päivänä kuninkaan luokse. Niin, hän on jättänyt kaksi armorukous-kirjettä kuninkaalle, mutta nekään eivät ole auttaneet."
"Mitä minä voin siinä tehdä?" kysyi Rauhanen.
"Niin, katsokaas, se meni hyvästi niinkauan kuin vaimoni eli, sillä hän kun oli, niinkuin akka sanoo, hänen lihaansa ja vertansa, niin noukki hän murunsa Printfellille ja lahjoi Ollia veräjällä, niin ettei minulla ollut aivan paljo siitä tuntemusta. Mutta nyt saan minä olla pulassa yksinäni ja lukea hänen kirotuita harakanvarpaitansa. Ja niin minä saan kirjeitä hänen ystäviltänsä, mitä kaluja ne ovatkaan, jotka antavat minulle siveysnuhteita ja sanovat, että minun on tekeminen vanhalle kunnianarvoisalle ystävälle kumminkin oikein; ja on minun kärsiminen, kun minulla on laatikko täynnä postikuitteja, että hän on vuosittain saanut ennakkomaksua yli puolen toisen vuoden tulosta! Minä olen pyytänyt hänen muuttamaan pois Tukholmista, mutta kyllä kai, pääkaupungissa tahtoo hän olla; sillä siellä, kirjoitti hän viimeksi, asuu maan isä kuningas ja maan äiti kuningatar, ja jos ei muu auta, niin kumartaa hän kerran polvillensa niiden eteen, ja sen hän kyllä tekee, luulen minä. Mutta ei totta tosiaan tule enemmän kuin sata kahdeksankymmentä riksiä korkoa kolmesta tuhannesta Spolenin laskun mukaan, jos ei itse piru ole pannut pois merkkiä."
"Hm, mutta minä en voi käsittää mitä minun on tässä asiassa tekeminen".
"Niin, katsokaas, Rauhasen on syksyllä meneminen Upsalaan Tukholmin kautta. Silloin voi Rauhanen mennä täti Printfellin luokse ja tädittää häntä ja opettaa hänelle qvator species ja sanoa hänelle, että hän saa polvistua kaikkein valtaherrain ja Roomin paavin eteen, mutta että sata kahdeksankymmentä on kuitenkin kolmen tuhannen korko, luettuna kuusi sadalta, ja tervehtää häntä ja olla kohtelias, ja jos se ei auta, niin käskekää hänen mennä hiiteen.
"Se on vaikea tehtävä."
"Niin kyllä, mutta, Jumalan nimessä, jotain keinoa tässä on koettaminen, sillä hän tekee minun hulluksi."
Rauhanen lupasi tehdä mitä voi, sillä hänen isäntänsä näytti vaikka muutoin iloinen ja maltteellinen, joutuneen viimeisillensä.
"Kiitoksia, rakas Rauhanen, kiitoksia! Sellainen akka voi viisaan ihmisen tehdä mielettömäksi, sillä lakia ei hän käsitä eikä tottele, laskea ei hän tahdo eikä taida, itseviisas hän on, sillä nähkääs, hän on hoitanut taloutta koko seitsemänkolmatta vuotta, kuitenkin niin että mies pani hänen holhottavaksi ja niin hän epäilee kaikkia päälle päätteeksi ja luulee että koko maailma tahtoo varastaa häneltä … sanalla sanoen, Rauhanen, hän on houkkio, ja siksi minäkin tulen."
Neljätoista päivää tämän keskustelun jälkeen istui rouva Printfell tavallisuuden mukaan kamarissansa Kaisansa kanssa, joka oli vanha, kokoon kuivunut piika, oli kaikissa yksimielinen ja sentähden mummon silmäterä. Ikuisesti lämmin kahvinkeittäjä, vähän lihavanläntä, puolellakolmatta jalalla oleva kapine (sillä se oli ollut valkeassa ja tullut kykenemättömäksi) seisoi ja porisi kaklunin lävessä. Suorastaan ikkunan edessä riippui häkki, jossa paljas- ja litteäpää keltasirkkunen hyppi edestakaisin, heitellen silloin tällöin tyhjiä hampunsiemenen kuoria ympäri huonetta ja ales mummon pöydälle, joka oli kuormitettu paperikääröllä, nimittäin pesänkirjoituksella ja asiakirjoilla Printfell vainajan jälleen; ne piti todistaman hänen oikeuksiansa, "kun kerran pääsee maassa oikeus valtaan".
Mummo oli nyt korttien asettelemisessa, joka oli yleis-asiallisin tehtävänsä silloin, kun ei kirjoittanut veljensä tyttären miehelle, "tuolle Tammiselle Eetenissä, joka on rikas kuin noita, mutta kuitenkin pitää sopivana ruveta vanhan sukulaisensa avulla säästetyn omaisuuden haltijaksi, sen takia että hän on turvaton. Mutta koko maailman pitää nähdä minkälainen mies Tamminen on, ja kuningas jo tietää että hän on vaarallinen mies, ja Jumala on Tammisen rankaiseva."
"Niin, sinä saat nähdä, Kaisa, että Tamminen seisoo pian Jumalan tuomion edessä kaikesta ilkeydestänsä … se käy niin".
"Ohoh, käykö niin, rouva kulta!"
"Käy, niin se on jo kauan mennyt, heti kuin jätän koston ja rangaistuksen Jumalan käteen ja ajattelen: kutsuuko Herra Tammisen tuomiolle?"
"Niin, kyllä hän saa tuomionsa, hän, joka ei milloinkaan tee rouvalle oikein."
"Ole vaan varma, tuolla ylähällä istuu yksi, joka kyllä tietää että oli äärettömän paljon Printfell vainajan jälkeen, se näkyy kyllä tästä pesänkirjoituksesta; mutta nykyaikaan ei ole yhtään oikeutta. Olisiko tämä ollut Kustaa kolmannen aikana, niin Tamminen olisi jo aikoja sitten saanut rangaistuksensa."
"Se on tietty!"
"Niin, sen tiedän kyllä, sillä katsos, kuningas kirjoitti Kerttusen tyttärelle ja sanoi serkuksi, niin hän kirjoitti ja sanoi: Ne ovat tehneet vääryyttä serkulle ja paljastaneet serkun luita myöden, mutta minä, Ruotsin kuningas, olen voimakas hallitsija … niin, se olen minä. Puhuttiin aina katteini Printfellistä, minun langostani, jolla oli Ruotsinsalmen metalji ja Miekanritari linnassansa… Se pitäisi Tammisen muistaa."
Mummo olisi luultavasti mennyt puheessaan pitemmälle, jos ei hiljainen naputus oveen olisi häirinnyt molempia vanhuksia.
"Kaisa, katso kuka siellä on ja pidätä kunnes minä saan myssyn päähäni, sillä se on tietysti joku herra, minä luulin kuulleeni saapasten narinata".
Näin sanoen otti mummo myssynsä, joka riippui neulalla ikkunapeitteesen kiinnitettynä ja oli jonkinlainen tummansininen, nahkainen harjapussi, ja pani sen harmaasen päähänsä.
Mummo näytti oikein arvokkaalta, sillä hän oli ollut kaunis nuorena, ja sepä lienee ollutkin, joka vaikutti vainajan menemään naimiseen hänen kanssa … avioliitto, jolla taisi olla seikkansa, sen mukaan mitä testamentista voi arvostella.
Vihdoin oli Kaisa pitänyt niin harvinaisissa tapauksissa tavallisen puheensa ja aukasi oven.
Printfell mummo odotti näkevänsä ystävistänsä, se tahtoo sanoa jonkun, joka tunsi hänen miehensä eläissään ja joka välistä kävi heillä. Mutta tulija oli aivan nuori, sievä ja soma herra, joka esitti itsensä ylioppilaaksi eli kokelas Rauhaseksi.
"Rauhanen? Vai niin, hm … vai niin," virkkoi rouva käytöksellä, joka ei hairahtunut vaikutuksestansa.
"Minä tulen tänne Upsala matkallani, tervehtimään inspehtoori Tammisen puolesta Eetenissä."
"Nöyrä palvelijatar; vai niin, hän tervehtii vanhaa tätiänsä, sillä minä olin täysi täti hänen vaimo vainajallensa, ilmoitan sen nuorelle herralle."
"Hän puhuu useasti täti Printfellistä ja toivoo että rouvalle tapahtunut vääryys pitää oiaistaman. Hän jätti minulle paperin, joka sisältää että hän suostuu rouvan anomukseen omavaltaiseksi pääsemisestä."
Mummo tahtoi jo monta kertaa keskeyttää hänen puheensa, mutta sai nyt vasta tilaisuuden.
"Vai niin, tuo rehellinen mies, tahtooko hän niin, jalo Tamminen? Hän pelkää tilinteon kauheata päivää, joka pian tulee. (Silmäyksellä Kaisaan) Onko hän kipeä?"
"Ei, Jumalan kiitos! Hän pyysi minun jättämään nämä viisikymmentä riksiä."
"Kiitoksia, kiitoksia. Vai niin, minä saan siinä oikeuteni."
"Mutta, rouva kulta, alkoi tuo nuori ylioppilas, teillä on kolmetuhatta riksiä ja minä olen nähnyt omat kuittinne, jotka sisältävät enemmän kuin koron, mikä tekee sata kahdeksankymmentä."
"Tuon sata kahdeksankymmentä minä olen kuullut niin useasti, että osaan sen ulkoa. Mutta mihin jäi koko tavaravarasto, mihin joutui irtaimisto, minne rahat lentivät?… Ne ovat näissä papereissa."
"Antakaa minun nähdä."
"Niin, lakimiehet ovat ne tarkastaneet ja kaikki, jotka suovat minulle hyvää, ja kaikki sanovat kuin yhdestä suusta… Mutta se on sama. Vaan niin paljon minä tiedän, että minä olen seitsemänkolmatta vuotta hoitanut talouttani, ja jos ei vainaja olisi ollut niin heikko viimeisen tautinsa aikana, niin eivät ne olisi saaneet valtaa hänestä, sillä hän piti minusta niin paljon, kuin mahdollista oli, eikä mitenkään olisi tahtonut minulle niin pahasti, kuin nyt on käynyt".
"Miten kauan on rouva ollut leskenä?"
"Oi voi, kaksikymmentä vuotta!"
"No te siis olitte naimiseen mennessänne vaan lapsi, se ei mitenkään sovi yhteen," sanoi Rauhanen mielistellen.
"Eihän toki niin, kyllähän sen näkee että minä olen yli viidenkymmenen," virkkoi vanhus, jonka koko arvo oli kauniissa ulkomuodossa, ja joka ei paitsi kipua taitanut ajatella kukoistusaikaansa.
"Ei, todellakin katsoin minä teidän … niin, kenties neljänkymmenen vanhaksi, tahi vähän ylitse, sillä muutamat voivat pysyä ihmeellisesti. Niinpä sanoi inspehtoori Tamminen, että minä tuskin voin teitä huomata vanhemmaksi."
"Ohoh, sanoiko hän niin: Hän on muuten suvainnut minua nimittää 'akaksi,' kyllä minä tiedän."
"Se on tapahtunut pikaisuudessa, ja ilman sitä hänellä on tapana useasti sanoa: 'minun mummo vainajani,' 'minun akkani eläissä.'"
"Jopa jotain, Kaisa, hän ei ollut viittäkolmatta vuotta vanhempi kuollessansa; sen mahdan minä sanoa! No," pitkitti hän paljon leppeämpänä, "no, se on nyt niin, että veljeni poika on holhoojani, ja se voi mennä mukiin. Mutta hän tahtoo minua pois Tukholmista. Herra Jumala, miten kuitenkin täällä on hauskaa, se on toista kuin maaseuduilla."
"Rouva käy siis usein ulkona huvituksissa?"
"Minä, en, sen tietää Jumala, minä en ole milloinkaan ulkona; ei ole helppo vanhalle ihmiselle kulkea kolmia rappusia ales- ja ylöspäin, vaikka minä, Jumalan kiitos, en ole aivan heikko. Minä istun täällä pikku Bibin ja Kaisan kanssa, ja joka aamu tuo Kaisa Päivälehden, jonka lainaa kirjoittaja täällä alhaalla, sillä hän on aina ulkona aamusilla, ja niin saan aivan märkänä painosta. Ja niin saan tietää yhtä ja toista, ja kesäsin olen ulkona ja katselen komeutta, ja olen nähnyt kuninkaan ja kuningattaren monta lukematonta herran kertaa, ja sen tietää Jumala, kun minä niiaan, niin kuningas ottaa hatun päästänsä ja nyökkää minulle, hän tuntee aina mummon, joka hänelle on jättänyt kaksi anomuskirjettä."
"Vai niin, todellakin?"
"Niin, sen tietää Kaisa kaikkein paraiten, sillä hän on sen nähnyt."
"Niin se on, kuningas on kohtelias rouvaa kohtaan, mutta jos joku herra on hänen mukanansa, niin pitää hän itsensä liian hyvänä tervehtimään."
"Niin, niin se on", lisäsi mummo, "jos jotain tahtoo, on aina paras kääntyä kuninkaallisten puoleen eikä heidän herrojensa, sillä ne eivät tee milloinkaan hyvää."
Nuori ylioppilas ymmärsi paremmin sovittaa puheensa kuin isäntänsä ymmärsi kirjoittaa, ja mummo Printfell ei ollutkaan paha, vihattava ihminen, vaan hyvä kuin lapsi, kun ei vaan sysätty valeluulojaan päähänsä. Hän oli yhtä helppo lepyttää kuin vihoittaa, ja sovinto tuli pian, sillä Rauhanen ymmärsi vakuutta vastustamatta.
Hän käsitti nyt että sata kahdeksankymmentä oli oikein, mutta samalla että hän tarvitsi enemmän, ja Rauhasen tehtävänä oli rauhan toimeen saaminen, vieläpä vuosittainen uhraus inspehtoorin puolelta. Mummo oli parhaimmalla mielialalla maailmassa ja nuori uudestaan Dora Bernhardin tullessa sisälle.
"Kas niin, Dora kulta! Miten äitinne voipi?" kysyi mummo leppeästi. "Tiedättekö täällä istuu nyt muuan herra, joka sanoo että Tamminen on kunniallinen mies eikä tahdo minulle mitään pahan."
Esitteleminen kävi tavallisesti.
"Hirmuista on, lapsi, miten suloista on kamreerilla tuolla ylhäällä, ja kuitenkaan et unhota vanhaa täti Printfelliä. No, meneekö tyttö naimiseen?"
"Sitä minä en tiedä, täti kulta, ja tuskin uskon."
"Herra Jumala, miten hän on onnellinen, joka istuu niin ylellisyydessä. Tietääkö herra Rauhanen, hän on Lapinmaasta köyhän miehen tyttö, jonka he ovat ottaneet omaksensa."
"Ei, Norrlannista," oikasi Dora.
"No niin, lapsi, se on yhden tekevä, mutta yhtä hyvä, hän seurasi eläinkulettajaa, niin, Kaisa tietää koko historian."
"Ei, täti kulta, hän on paikasta, joka sanotaan Joutsenvedeksi."
"Se on," huomautti Rauhanen, "samassa kirkkoherrakunnassa, jossa isäni on komministina."
"Tunnetteko Joutsenvettä ja siellä olevia vanhuksia?" kysyi Dora vilkkaasti.
"Minä en ole nähnyt Joutsenvettä kuin yhden kerran; se oli kaksi vuotta sitten. Minä ja muutamia muita kuljimme ympäri tuntureja kasveja tutkimassa ja keräämässä. Tulimme silloin muuanna kauniina kesäpäivänä tyynen järven luokse, joka sijaitsi tunturin alla; luulimme olevamme synkässä metsässä, kaukana kaikista ihmis-asunnoista, kun huomioani herätti eräs ääni, joka uudistui niin säännöllisesti, ettei se voinut johtua jostakusta metsäkaskesta. Vihdoin huomasimme että se oli kangaspuitten yksiääninen kalkutus."
"Oi, puhukaa vielä, ja te…"
"Me pitkitimme äänen johtamina kulkuamme ja näimme järven toisessa päässä lahdelmassa vähäisen harmaan huoneen. Muutamia lehmiä söi koivuniityllä ja joitakuita lampaita hyppi kukkuloilla ylös ja ales. Mentyämme tupaan huomasimme siellä nuoren vaimon istumassa kangaspuissa ja vanhan mummon käämiä tekemässä."
"Oi, hän oli Annetten äiti … ja kenties hänen veljensä vaimo."
"Me olimme siellä ainoastaan jonkun minuutin, joimme maitoa ja menimme; siinä koko lyhyt matkakertomukseni."
Nuori mies tuli aivan pian tutuksi rouva Printfellin luona siinä pienessä kamarissa, ja Doran tultua oli hänen erittäin hyvä olla. Hänellä oli vähän tilintekoa mummon kanssa, jonka hän suoritti sukkelasti kuiskuttelemalla ja jätti yhden paperirahan.
Kauan ei viipynyt, ennenkuin hän jätti tuon nuoren miehen, mummon ja
Kaisan yksinänsä.