NUORET ROUVAT.
Nuori Dora rouva seisoi keskellä salinlaattiaa Honkalassa katteinin virkatalossa, ja katseli ympärillensä. Kaikki ovet olivat auki, niin että melkeen silmänheitolla näki kaikkiin huoneisin, ja kyökkiinkin jos tahtoi.
"Voi äiti, nyt minusta tuntuu, että se voi olla heille hyväksi. Kuvittelen, kuinka Annette ihmettelee piaanoa, joka saatiin aina tänne asti, ja sitten peiliä, tuota suurta. Siinä oli enemmän onnea kuin taitoa, että se tuli tänne ehjänä. Mitä mieltä on mamma?"
"Kyllä, kaikki on hyvin, mutta kenpä tietää kuitenkaan, pitääkö piaanon olla noin lähellä ovea, se vahingoittuu vedosta."
"Ah, eihän se saa hammassärkyä, mamma pieni, ja he saavat panna oven kiinni kunnolla."
"Niin, mutta muutos siihen kuitenkin pitää tulla, se on aivan liian arvokas mööpeli; ja kyllä minä muistan, että piaano, jonka sain heti mentyäni naimisiin Bernhard vainajan kanssa, turmeltui täysin sillä tavalla."
"Niinkö, mamma? Ja minä kun hankin torppareita ja renkejä, jotta saisin tuon raskaan esineen onnellisesti paikalleen, pitääkö minun taas pyytää heidät tänne avuksi?"
"Se lienee kuitenkin välttämätöntä."
"Hm, katsos millaisia kengänkoron jälkiä pitkä Antti jätti keskelle salin laattiaa, vaikka levitin mattoja heidän kuljettavakseen, mutta kas, tietysti täytyi hänen ottaa askelia sivulle. Mutta olkoon! Muutoin, äiti, kaikki on upeaa ja hyvää."
"Niin, aika kaunista," virkkoi äiti katsellen tutkivasti ympäri huonetta.
"Hjalmarin ostama verhokangas on oikein kaunista ja näyttää komealta, kun se sijoitetaan hyvin … toisin sanoen, juuri niin kuin se nyt on," lisäsi Dora naurahtaen. "Mutta katsohan tänne, äiti, keittiöön; eikös täällä ole aika paljon kuparia ollakseen niin uusi talous, ja vuolukivisiä patoja keittämistä varten. On suuri vahinko, ettei täällä pohjoisessa kasva kirsikka, sillä vuolukivipatoja syltyn keittämiseen olisi kyllin. Ja tietääkös mamma, aion tehdä oikein suuren keitoksen vadelmahilloa, se varmaan menisi kaupaksi Tukholmissa; katsotaan, eipä Fredrikssonilla ole paljon ja sitäpaitsi se ei saisi pilaantua; kyllähän me kaikki tulemme kerran vanhoiksi."
Pikku rouva oli siis järjestänyt kaikki kapteeni Hjalmarin uudessa taloudessa ja hän oli sydämellisen iloinen heidän tullessaan.
"Kas näin, Annette, meidän tulee asua," sanoi Hjalmar, kun hän vei vaimonsa sisään kauniisiin, vaikkakin vaatimattomiin huoneihin. "Katsopas! Tuolla järven toisella puolella, metsän takana näet ylempänä toisen järven ja sitten metsiä, jotka ylettyvät kauas, kunnes ne muuttuvat sinisiksi ja näkyvät vain sumuna. Näetkös?"
"Kyllä, Hjalmar, tuon tunnen ennestään jo lapsuudesta asti."
"Näetkö valkoisen pisteen ikäänkuin risaisen pilven pistävän esiin sinisen sumun toisella puolella?"
"Kyllä."
"Se on Joutsentunturi, siellä on Joutsenvesi ja mökki."
"Ah, minä näen siis Joutsentunturin! Sinne minä haluan aina katsella, kun puulusikka haluaa olla hopealusikka… Oi Hjalmar," lisäsi hän ja hypähti miehensä kaulaan, "voi, jos minä joskus lankean entiseen vikaani, etten halua näyttää siltä mikä olen, jos sinä, rakastettuni, huomaat, että haluan laittaa väärän hopeoituksen, joka peittää oman luontoni; jos … jos, sanalla sanoen, unohdan itseni, vie minut silloin tuohon ikkunaan mutta älä sano mitään, vaan katso minua ainoastaan silmiin, uskollisesti, lempeästi, kuten aina teet — ja minusta tulee viisas jälleen, oma vaatimaton vaimosi; lupaa minulle se."
"Jaha, kas vain, niin juhlallisesti he syleilevät toisiaan," virkkoi Dora, joka tuli juuri sisään. "Siinä näemme tosiaan kapteenskan, joka ryhtyy romanttiseksi, sen sijaan että … niinkuin minä tein heti; minulla ei ollut aikaa seisoa syleilemässä miestäni."
"No, Dora, mitä teit sen sijaan?" kysyi Hjalmar nauraen.
"Niin, minä katsastin ruokakomeron ja vintin ja kellarin ja navetan ja puutarhan, ja Fredrikssonkin sai luvan seurata mukana; sillä silloin hän sai lopultakin tietää, että vintti oli kattoparrujen alla ja kellari lattian alla, mistä (niiaten) kapteeni ei juuri ole ottanut selvää epätoivossaan."
Hjalmar hymähti ja sanoi: "Olet aina oikeassa, Dora."
"Oi kyllä, reivi M. kertoi minulle oikein hauskan tarinan, miten kapteeni oli ollut ihmisistä onnettomin; me nauroimme tosi paljon. Mutta nyt täytyy Annetten katsella ympärilleen; jätä nyt Hjalmar rauhaan, että hän voi tarkastaa nahkasohvalla varustetun huoneensa; lupaan, että siellä olevat mööpelit ovat tukevia."
Annetten täytyi seurata nuorta ystäväänsä.
"Mutta Dora," sanoi hän yhtäkkiä, kun tämä ruokakomerossa näytti hänelle kaikki maailman ihanuudet ja sitten maustekaapin, jossa kaikki oli pantu omiin laatikoihinsa ja kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä, "mutta Dora, kuinka Herran nimessä osaan laittaa ruokaa Hjalmarille? Voi, että äiti tuon siunatun oikeudenkäynnin takia pysähtyisi Tukholmiin koko kuukaudeksi, juuri siksi kuukaudeksi, joka on tukalin."
"Laittaa ruokaa? Näetkös, se kaikki on omituinen taito. Tietysti minä laitoin ruokaa vähän mammalle ja itselleni, mutta tavallisesti hoiti mamma sitä asiaa, ja niin hän tahtoo vielä nyt, hyväntahtoinen mamma; mutta sitä en minä tahtonut, vaan…"
"No miten sinä käyttäytyit?"
"Minä sanoin suorastaan miehelleni: et sinä saa nureksia ruoasta, vaan olla niin hyvä ja syödä miettimättä ennemmin kuin jälkeemmin: sillä minä tahdon oppia, ymmärrätkös, opettaa itseäni."
"No, miten kävi laatuun?"
"Eipä aivan kehuttavasti alussa. Tuolla tultiin jäniksen kanssa; en minä ollut sellaista laittanut, paisti tuli hyväksi, mutta…"
"Mutta?"
"Paisti oli oikein hyvä, mutta sen rikki saaminen ei ollut kenenkään ihmisen vallassa … näetkös, kaikissa on yksi vika … mutta ne nauroivat minulle, pappa ja mamma oli samaa mieltä; ja sitten sain tietää että sellainen veitikka pitää venytettämän. Niin se käy alussa."
"Kaikin mokomin auta minua, Dora! tahi minä olen hukassa. Herra Jumala, minä olen oppinut koko joukon asioita, mutta en tätä. Luonnollisesti oli arveltu minun ottavan emännöitsijän, ja sentähden minun piti taitaman vähän, että olisin hänen vallassansa."
"Sinun pitää aluksi auttaa itseäsi," sanoi Dora vakaasti, "vaikk'en minäkään ole juuri nopsa, mutta meneehän se mukiin".
Nuoret rouvat panivat tuumansa yhteen ja oli vielä hyvä apu äiteistä, jotka neuvolla ja työllä auttoivat heitä lukemattomissa huolissansa, mitkä talouden hoidossa tottumattomille nuorille rouville ilmestyvät, saadakseen ruoan miesten mieliksi pöydälle. Yleisesti on naisväessä se tunto, että miehet pitävät ruoan laitoksen tärkeänä ja antavat arvon sille, että se on laitettu taiteen sääntöjen mukaisesti. Sill'aikaa palkitsevat miehet useat ahkeroimiset ilkeimmällä riittämättömyydellä, he nousevat pöydän äärestä ja viisi minuutia sen jälkeen kun niiltä kysytään, eivät edes voi sanoa minkälaisia Jumalan lahjoja ovat saaneet. Melkeen niin oli laita kahdessa Honkalan meille tunnetussa vähässä taloudessa. Vaan se ei kuitenkaan estänyt rouvia uskomasta, että heidän miehensä pitivät erittäin tärkeänä ruoan hyvyyden, se on tietty, vaan että se myös piti olla taiteellisesti valmistettu.
Kun mies otti kaksi kertaa yhtä ruokalajia, otaksuivat he kauan aikaa sen siksi, että ruoka oli hyvin onnistunut, vaikk'ei se todellisuudessa merkinnyt muuta kuin miehen oivallista ruokahalua, ja sellaisia onnenpäiviä tapahtui siis silloin, kun katteini Hjalmar oli ollut metsästämässä tahi pastori Rauhanen sairasta ripittämässä.
"Ei, nyt autamme itseämme," sanoi Dora äitillensä. "Se ei käy laatuun että me alituisesti kyselemme; paitsi sitä meillä on Nylander [tarkoittaa erästä kokkikirjaa] ja kun jotain tahdotaan, täytyy se suoriintua. Sunnuntaina menemme päivälliselle Hjalmarille, minä autan Annettea, sillä niin hän on pyytänyt; hän näet osaa vähemmän kuin minä, Annette raukka, mutta kyllä se onnistuu."
Aivan oikein oli Hjalmar, tietymätönnä kaikista huolista, äkkiä, kysymättä, kutsunut molemmat papinperheet sunnuntaiksi päivälliselle. Annette, saatuaan tuon Jobin postin tuli levottomaksi, sillä jokapäiväistä ruokaa hän osasi laittaa, mutta vieraitten vastaan otto — se oli erityinen asia. Neuvoteltiin Doran kanssa, joka ei milloinkaan epäillyt voimiansa ja arveli siitä kyllä selvittävän Nylanderin keralla.
"Mitä sinulla on?"
"Lintuja, riekkoja ja vikloja."
"Hei hei, sepä on oivallista!"
"Paistammeko niitä?"
"Ei, parempaa, ei, parempaa! me teemme lintupiirakkaa (pastej). Sinä et voi uskoa miten lintupiirakka on oivallista, sen muistan kun oltiin kerran parooni B:n luona Tukholmissa, sillä mamma on vanha tuttu paronessan kanssa. Saammepa kuulla mitä Nylander sanoo."
Sunnuntai tuli. Molemmat rouvat hääräsivät hirmuisesti saadakseen kaikki valmiiksi, niin että taisivat mennä kirkkoon ja kuitenkin joutua kaikkein kanssa kello kahteen.
"Herra Jumala, miten minua huolettaa," sanoi Annette kirkosta tultuansa. "Tuo piirakka, Dora … minä pelkään…"
"Mitä sinä pelkäät? Olemmehan sen tehneet kuin Nylander neuvoo, ja vaikk'ei hän olisikaan erittäin kaunis, niin ei ole ketään muita paitsi mamma, jotka sitä käsittävät; toiset pitävät lukua vaan mausta, piirakan sydämestä, ymmärrätkös, ja ovat liiaksi yleviä sen muotoon."
Dora rohkaisi ystäväänsä lakkaamatta, ja tosiaankin, se näytti miellyttävältä ja ikäänkuin odotti vapautuakseen muodon kahleista.
Seura oli kokoontunut.
"Kas niin, Annette, älä nyt hätäile vaan mene tervehtimään kohteliaasti, niin kaikki ovat valmiina," sanoi Dora. "Kas niin, minä itse käännän piirakan."
"Mutta minun tulee olla kanssa siinä," sanoi Annette, joka varovaisenakaan ei voinut olla naurahtamatta ystävällensä, mikä kyökki esiliina edessä, punaisena kuin ruusu, työskenteli otsansa hiessä uunin ääressä, pannujen ja patojen kanssa, ja antoi ohjeita piioille, niinkuin kenraali ajutantillensa tappelupäivän kuumuudessa.
"Kas niin, tuo tänne mäti. Minä ihmettelen jos se ei irtaannu, hm, se oli eriskummallista! Kyllä se menee mukiin, kun vaan naputamme pohjaan! Nyt, nyt! Saat nähdä, Annette, miten pulskealta se näyttää… Kas niin!"
Vormun nostettua näytti se melkeen kuin olisi sukuhauta — mukavampaa muotoa ei siinä ollut, sillä suuri osa jäi jälille ja oli pohjaan palanut, kumpikin katsoi toiseensa, ikäänkuin kysyäkseen; miltä näyttää? Doralle, joka oli varma asiassansa, olivat erittäin piiat haitaksi, jotka tosin eivät milloinkaan olleet nähneet sellaista ruokalaitosta, mutta kuitenkin käsittivät ettei se niin pitänyt oleman. Hän lähetti ne eri suunnille, päästäkseen todistajista.
"Se minulla nyt on Nylanderin uskomisesta, ei mikään ole tyhmempi kuin kokkikirjojen oleminen, se on miten mamma sanoo: ei se kelpaa."
"Mutta miten pitää meidän nyt käyttäytymän? Me tulemme vallan onnettomiksi," huokaili Annette. "Jos olisimme tehneet tuuvinkia potaateista, sillä sitä minä osaan, ja paistaneet nuo siunatut linnut, olisi se kuitenkin soveltunut. Sitä ei voi kukaan ihminen saada toimeen."
"Saada toimeen? Kyllä, kun ei vaan mamma ja anoppi olisi kanssa, ei se mitään haittaisi. Luuletko ettei Hjalmar ja Rauhanen pidä siitä yhtä paljon, vaikka se näyttää Babelin tornilta."
"Mutta se ei käy laatuun."
Silloin keskeytti ne komministeri, joka naputti ovelle ja sanoi:
"Kuulkaapas, tytöt, nyt haluamme syödä."
"Paikalla, pappa kulta. Kas niin, rohkeutta, Annette, näytä itsesi iloselta. Kyllä me teemme selon mamman syystä."
Tuo omituinen laji tuotiin pöydälle, ja kun katteinin leski oli kysymäisillään mitä se on ja pastorin rouva aikoi myös kysyä; kuiskasi Dora äitillensä: "Mamma, ei se tahtonut irtaantua vormusta, mutta älkää olko huomaavanannekaan, sillä Annette joutuu epätoivoon."
Herrat kehuivat aterioidessaan onnistumatonta piirakkaa, mutta rouvat eivät puhuneet mitään, ja niin kävi, kuin Dora ennusti, kaikki hyvin.
Sellainen tappio vaikutti etteivät nuoret enää luopuneet vanhain neuvosta, vaan työskentelivät ja syvääntyivät, niinkuin sanotaan, taloudessa, niin että heistä tuli, mitä piti olla, kaksi hyvää perheen äitiä, jotka eivät ainoastaan anna omainsa nauttia hengellistä ravintoa ja ole yksistään miesten seurakumppanina, vaan, niinkuin pipliassa sanotaan, ovat hänen "apuna." Pian kuultiin kangaspuut paukkuvan ja kehruuvokki surisevan ja, niinkuin Dora sanoi, "kaikki kävi kuin tanssi." Mutta päivätyön loputtua kävivät he toisiaan tervehtimässä, ja istuivat ja neuloivat tahi tekivät jotain muuta hiljaista työtä, samalla kun herrat lukivat kuuluvasti tahi keskustelivat, tahi joku heistä pelasi nappulapeliä ukko Rauhasen kanssa. Siellä oltiin illallisillekin, mutta vaan vähäinen seura, joka eli toisillensa ja jolla ei ollut erilaatuista iloa.