KUULUTUSPÄIVÄ.
"Sanokaas, mamma kulta," sanoi Dora äitillensä, kun kaikki olivat valmiina jälkeen puolenpäivän vastaanottamaan niitä harvoja tuttuja, joita siihen perheesen odotettiin onnentoivotuksille kuuluttajaisissa; "Sanokaapas, mamma kulta, onko tosiaankin niin, että minä näytän litteäkasvoiselta, niinkuin luulen?"
"Ei, sinä näytät oikein kauniilta, Dora kulta."
"Mutta minä luulen näyttäväni tyhmämäiseltä ja hämmästyneeltä… Rakas mamma, kuulutuspäivänä pitäisi näyttäytyä oikein somalta."
"Mihin aikaan tulee Rauhanen?"
"Hm, Jumala antakoon tuon siunatun ihmisen tulla, niin etten minä täällä tarvitse seisoa yksinäni ja näkyä typerältä, kun kaikki rouvat tulevat ja toivottavat onnea ja niin edespäin."
Kello tuli kaksi … se löi kolme … se löi puoli neljä.
Emäntä, vara-emäntä nimittäin, vanha koristettu mamseli, jolla oli koko puutarhan yhtiö hameessansa, tuli ensin.
Se ilahutti häntä äärettömästi ja saattoi hänen sydämelleen sisällisen ilon, että mamseli Dora Bernhard, joka aina oli ollut hänen silmäteränsä, meni naimiseen niin rehellisen ja yleisesti kunnioitetun miehen kanssa, kuin pastori Rauhanen oli, sillä hän oli saanut osaa Sidenkronan perinnöstä, että hän oli tulemaisillaan… Jumala tiesi miksi, mutta, puhelma oli pitkä, pöyhkeä ja oivallinen.
Dora oli ylenmäärin hämmästynyt ja näytti, niinkuin hän sanoi, tyhmämäiseltä; hän vaan niiasi ja niiasi eikä ollut kahta tavausta, vielä vähemmän kahta sanaa sanottavana. Koko rohkeutensa oli haihtunut, ja kun ei tullut tuo "siunattu ihminen," täytyi hänen yksin siellä seisoa. "Herra Jumalani, kun täti Printfell tulee," mietti hän; "jos hän ei ole täällä silloin, jään minä onnettomaksi."
Vihdoin kuultiin jonkun joutuisasti tulevan ylöspäin; hän ei voinut olla täti Printfell. Dora rukoili hartaan rukouksen, ettei siellä juokseva henkilö menisi yhtä astuinkertaa ylemmäksi, sillä sielläkin asui ihmisiä. Mutta oikein, vieras tuli kyökkiin, joka väliverholla takan edessä pidettiin eteishuoneena.
"Lienee vihdoin hän," mietti Dora, ja aivan oikein, Rauhanen astui sisään, eikä ennättänyt tervehtää morsiantansa, ennenkuin hyvä vara-emäntä tarttui häneen pitkällä puhelmalla, joka oli niin sydämellinen, ettei tahtonut laisinkaan loppua.
"Ja sinä annat minun raukan yksistäni täällä seisoa niin kauan."
"Hyvä Dora, minulla on ollut laillinen este; minä näen etteivät milleriläiset ole vieläkään tulleet."
"Ei, ne antavat aina odottaa itseänsä."
"Ja tänään heillä on siihen hyvä syy. Näetkös, katteini Hjalmar…"
"Katteini Hjalmar?"
"Niin, hän tuli nyt jälkeen puolenpäivän, ja kun hän tiesi minun asuntoni, tuli hän paikalla luokseni, kuulemaan miten asiat ovat Millerillä. No, kaikki oli hyvin, Annette vapaa kuin lintu metsässä, ja nyt on hän siellä."
"Vai niin, sentähden ne viipyvät."
Nyt keskeytyi puhe, sillä täti Printfell tuli sisälle.
"Nöyrin palvelijatar, herrasväkeni! Oi Herra Jumala, noin kauhistavat astuimet; hohhoh, voidaan sanoa… Vai niin, nöyrin palvelijatar, hyvä mamselini Ahlstedt … ja kas noita kihlatuita! Herra Jumala, muistan aivan hyvin kuin ensi kerta kuulutettiin Printfell vainaja ja minä, ja miten se oli juhlallinen päivä. En minä miettinyt kaikkia niitä onnettomuuksia, joita sittemmin piti tapahtuman, sillä talouden vastaan otto ei ole helppo, ja sitten saimme lapsia, mutta vanhin … hän oli pieni poika, herttainen ja Printfell vainajan näköinen … mutta hän kuoli päähän ilmaantuneesta vesitaudista; ja sitten oli kaksi tyttöä, jotka kuolivat, pikku Maria punarupuliin ja pikku Kustaava hammaskipuun, ollessaan viiden neljänneksen vuoden vanha … ja niin jäimme yksinämme, ja sitten kuoli Printfell vainaja … ja sitten olin minä yksistäni leskenä, jota koko maailma vainoo ja sortaa. Oi, vakava asia on naiminen. Herramme antaa monenlaista surua ja rasitusta, ikävyyksiä ja vastoinkäymisiä, ja loppuu niin että jää turvaton leskiraukka jälille. Mutta onnea pikku Doralle, sinä et tarvitse huolia minun puheiltani, vaikka minulla on kokemusta ja minä tiedän miten sinunkin kanssasi käypi, ja onnea herra pastorille! Herra Jumala! Pastori on tullut oikein lihavaksi sitten kun viimeisen … hyvässä provastin lihassa, hyvässä provastin lihassa."
Täti Prinfellin historia oli vihdoin lopussa ja hän istui, mutta alkoi taas litaniansa kanssa.
"Minua oikein ikävystyttää hänen ennustuksensa," kuiskasi Dora sulhasellensa; "minä luulen että hän on oikeassa, me saamme kokea monta onnettomuutta, mekin, luuletko sinä niin?"
"Niin, Dora, sen luulen minä, mutta me kannamme ne yhteisesti, ja eihän se sitten ole kuin puoliksi raskas. Siinä juuri on avioliiton siunaus: iloitsemme kaksinkertaisesti, mutta murehdimme puoliksi kumpikin; sentähden Jumala tahtoo että kaksi yhteisesti taistelemat elämän lävitse."
Nyt tulivat milleriläiset ja Hjalmar.
Puheitten aika oli jo ohitse, sillä rouva Miller ja Annette eivät puhuneet sanaakaan Doraa syleillessään, ja Rauhaselle sanoi rouva Miller vaan: "Onneksi herra pastorille. Te saatte hyvän tytön, me tunnemme hänen."
Hjalmar nauroi taas tyynellä tavallansa, ja pusersi Doran ja hänen sulhaisensa kättä ja sanoi: "Meistä pitää tuleman kaksi hyvää naapuria, eikö niin?"
"Niinpä niin, hyvät naapurit ja ystävät elämässä ja kuolemassa," sanoi
Dora, "Miten kaukana asumme toisistamme?"
"No sitä on tuskin neljäsosa peninkulmaa metsän lävitse," selitti pastori, "vähäinen kävely hyville rouville, joka juuri on parahultanen noin kerta päivässä."
"No, no, me saamme talouden hoitaaksemme," mietti Dora, "ei meillä ole aikaa niin usein käydä kyläilemässä."
Nyt kului ilta pian, eikä milloinkaan, milloinkaan elämässänsä ollut
Annette niin onnellinen, niin puhtaan ihastuksen täyttämänä, kuin Dora
Bernhardin kuuluttajaisissa.
* * * * *
"Veni vidi vici [tulin, näin, voitin], sanoi Caesar, ja samoin taitaa tuo pitkä luutnantti Hjalmar sanoa," virkkoi kaikkitietävä, joka oli illallisella teräväsilmäisen neuvosmiehen ja hänen rouvansa luona. "Nyt voidaan tajuta miksi hän peräytti Svaning raukan kanssa."
"Mutta hän mahtaa olla kovin pintapuolinen ihminen," sanoi joku toinen.
"Neuvosmiehen rouva on kai kuullut päivän uutisen?"
"En tosiaankaan, minä en koskaan kiinny päivän tapauksiin."
"Mamseli Miller pitäisi näet mennä naimiseen katteini Hjalmarin kanssa, jonka kenties olette nähneet."
"Olenpa niinkin. Siihen aikaan kun seurustelin Millerillä, se tahtoo sanoa, niin kauan kuin kunnian arvoinen mies eli. Vai niin, minä olen kuullut jotain sinne päin."
"Hän teki takaperoiset joku päivä sitten asessori Svaningin kanssa."
"Siitä asiasta hän voi olla rauhassa, sillä hänellä ei ole yhtään vahinkoa. Kuitenkin viivytti hän asessoria joksikin kauan; hän ei ollut kai varma luutnantistansa ja arveli että tarvitsee olla yksi varalla," virkkoi oikeusneuvoksen rouva.
"Oi, Jumala, kun nainen voi sillä tavalla käyttäytyä," virkkoi nainen päähineessä ja heilutti päätänsä, niin että höyhenet keikkuivat.
"Niin, jos hän tahtoo alentaa itseään," sanoi pyöreäsilmäinen rouva, "niin, jos ei ole mitään menetettävänä."
"Niinpä todellakin," liitti kaikkitietävä. "Mamma on toiminut niin, ettei siellä ole mitään hävitettävää varallisessa katsannossa, ja mamseli on turmellut luonteensa, se on samanlaatuinen kappale."
"Mutta," sanoi suurisilmäinen rouva, "kavalierit ovat tehneet parastansa pilataksensa tyttöä; te … te, minä en tahdo sanoa suoraan kuninkaallista sihteeriä … mutta sukupuolella yleisesti on suuri syy, että tyttö tuli sellaiseksi."
"Mutta, armoni, mitä piti tehdä? Millerillä annettiin hyviä illallisia."
"Vai niin! oliko se siitä syystä? No, mahtanen sanoa; mutta niin paljon on varma, ettei ketään toista kuin Annette Milleriä noudatettu seuroissa; kaikki toiset, Jumalan kiitos, jäivät paitsi imarruksen myrkkyä."
"Niinpä niin, hän kärsi myrkkyä ja kukoisti siitä."
"Hm. kukoisti; hän näyttää vielä nytkin kauniilta."
"Minä en ole häntä nähnyt pitkään aikaan; sillä hän on ollut kipeänä."
"Mutta, mamma kulta," huomautti muuan rouvan tyttäristä, "sanotaan että hiukset ovat varisseet Annette raukan päästä, ja että hän nyt käyttää varatukkaa."
"Aivan ihanasti, mutta se ei kai ole mahdollinen."
Kaikkitietävä meni edemmäksi ja kuiskasi eräälle tutullensa; "Tunnetko sinä Hjalmaria?"
"Tunnen, mitä sitten? sanotaan menevän naimiseen."
"Niin, mutta hän tulee onnelliseksi mieheksi, kenties onnellisimmaksi mieheksi mitä ajatella voi."
"Miten niin? Tyttö pitäisi olla keimaileva."
"Niin tietysti, mutta kuules, hän on menettänyt kaikki hampaansa."
"Ei, suo anteeksi veli," muistutti kolmas, "niin ei ole asia; minä kohtasin hänen ja Hjalmarin Hallituskadulla; ne olivat varmaan ostamassa mitä tarvitsevat tuolla ylhäällä."
"No, eikö hän taida sitä tehdä hampaitta?"
"Hän oli iloinen ja nauroi, ja hänellä oli, se on varma, yhtä kaunis päärlyrivi nyt kuin ennen."
"Niin, pantaluusta, veli! Pantaluusta, sen tiedän minä, joka asun liki Lindbergiä; se on varma, että ne ovat pantu kultavietereillä suuhun kiinni. Mutta se ei haittaa, sillä meneehän nyt ihmisiä naimiseen, ja yksi hammas enempi eli vähempi, tahi hiussuortuva, jos se on oma tahi ostettu, ei ole niin tarkkaa avioliiton pyhässä säädyssä.
Älä väsy murtamasta vaivan kuorta.
Kerran ehdit kätkeyneesen sydämeen,
sanoo Kullberg … ja kun hampaat ja hiukset ovat tiessänsä, niin on melkoisesti kuorta poissa. Sen puhdas voitto on miehelle, joka niinkuin Hjalmar antaa arvon hengelliselle ihmisessä, sillä tuo luutnantti on hitosti uskonnollinen luutnantti."
* * * * *
Ruotsin etelä-maakunnissa on kovin vaillinainen käsitys Pohjois-Ruotsista. Kaikki mitä on Upsalan ylipuolella tahi, jos on hyvin tutustunut, ylipuolella Gefleä, on tuntematonta, satumaista maata. Varma on että ruotsalaisten enemmistöllä on parempi selvä Itävallan keisarikunnan maakunnista, kuin Ruotsin omista, ja tarkemmalla paikkain tietoisuudella voivat puhua Hongkongista, kuin Sundsvallista.
Kuvaillaan ne avarat maa-alat asumattomiksi, autioiksi; kuvaillaan niiden asukkaat melkeen paimentolaisiksi tai kerjäläisiksi, ja arvellaan että kaikki elämän riennot loppuvat vähän matkaa Geflen ylipuolella, joka myös sijaitsee liki maan-napaa, mutta joka kuitenkin on suuri kauppakaupunki ja jolla on siis ainakin välttämättömimmät elämän tarpeet.
Tämä perintönä suvusta sukuun käypä luulo on vaikuttanut paljon, että aivan viimeisiin aikoihin asti on Norrlanni ollut valtion lapsipuoli, jolla ei ole suuria lahjoja ja saa siis olla jylhyydessänsä, sentähden viljeltiin mieluummin juoksuhietaa Skoonessa, kuin rikottiin viljelystä odottavaa maata Norrlannissa, jossa kesä, lyhyt, mutta kukoistava, kiihoittaa pikaisia viljantuloja vuosituhansia uinailleesta maasta. Jotain kuitenkin puuttuu pohjoismaista, ollakseen toisten maakuntain vertainen; ne ovat tiet, kulkuneuvot.
Tämä puute vaikuttaa että Norrlanni voi yhtä vähän ylentää hyvin voimistansa, kuin saada apua silloin kun se kärsii; molemmissa tapauksissa on maa suljettu kaukaisuuden takia, sillä sen lävitse ei kulje enemmän kuin yksi rautatie muutamilla sivu-haaroilla, jotka menevät niinkauas kuin voivat, se tahtoo sanoa, niin kauaksi kuin luonto itse on antanut niiden armossa eteentyä eikä ole lykännyt vuorta välille. Sillä aina viimeisiin aikoihin asti on yleisistä varoista annettu pikemmin raha-apuja uuden portin rakentamiseksi Trosan kaupungissa, kuin tien perustamista varten Norrlannissa.
Annettella ei ollut lapsuutensa ajoilta muuta muistoa kotimaastansa kuin hiljainen metsä, tietön seutu, pikkunen tupa Joutsenveden rannalla ja lumipäinen tunturi, joka ylentyi yli järven. Hän taisi siis vaan vailinaisesti kertoa Doralle, miten oikeastaan oli siellä ylhäällä; mutta molemmat tytöt olivat niin onnellisia, että päättivät ei olla tietävänänsäkään, vaikka tuntuisikin vähän kurjalta, vaan pitäytyä suorana ja otaksua kaikki hyväksi ja oivalliseksi.
Pastori Rauhanen ja Dora matkustivat heti häiden jälkeen ja rouva Bernhard heidän kanssansa. Heidän piti asettaa kaikki järjestykseen katteinin väelle, kun he myöhemmin tulivat.
"Mutta tämä on kuitenkin oikein huvittavaa." sanoi Dora kerta toisensa perästä, kulkeissaan useain kaupunkien lävitse. "Vielä nyt me olemme oikeassa Ruotsissa. Milloin tulemme Norrlanniin?"
"Me olemme jo siellä."
"Jo siellä, ja on oikeita kaupunkeja. Oi, niin somaa ja kaunista, jokainen ikkuna kuin kuvastin, ja kaikki uutta ja siistiä kuin nukkekaapissa! Oi, Hudiksvall, sehän oli tuon kaupungin nimi … Hudiksvall?"
"Niin."
"Se on hyvin kaunis kaupunki, paljon somempi kuin itse Tukholmi."
"Ja siitä on ainoastaan yhtä ihmistä kiittäminen, yhden ainoan ihmisen uutteruutta."
Niin pitkitettiin matkaa, ja alituisesti sai Dora nähdä uusia esineitä.
"Mikä valkoinen tuolla kaukana on, onko se pilvi?"
"Ei, Dora, se on tunturi."
"Oi, näetkös miten aurinko paistaa tunturille, niin ihanata! Mutta näetkös miten valkenee tuolla kaukana tunturin ylipuolella, miten se ikäänkuin yhdistyy taivaan kanssa? Onko se meidän tunturi?"
"On, se on tunturi Joutsenveden luona. Sitä sanotaan Joutsentunturiksi, siellä kun aina lepää lumi kukkulalla."
"Oi, onko se mahdollista? Onko siellä nytkin lunta, näin kesäkuussa?"
"On, siellä sataa nyt lunta, tuo valkoinen viiru on lumisade, joka peittää tunturin valkoiseen vaippaansa."
"Se on kauniisti sanottu, hyvä Rauhanen; mutta sielläkin kai pyryttää, jossa meidän pitäisi asua?"
Pastori naurahteli.
"Ei, Dora kulta, ei kertaakaan Joutsenveden luona, joka on yhdeksän pennikulman päässä aivan tunturin kupeella. Siellä kenties lankeaa lauha kesäsade hiljaisesti, samalla kun lumi ryöppyää ympäri vuoren kukkuloita ja tunturituuli ulvoo vuoren onkaloissa."
"Oi, se on kaikki niin omituista, niin ihmeellistä, mutta täällä ei kuitenkaan ole erämaa; talot sijaitsevat hajallansa järven laaksoissa tahi yhdessä kylinä. Täällä on runsaasti pihlajia ja suuria haapoja, ja koivuja loppumattomasti, vieläpä petäjiäkin… Onko kotona niin?"
"On."
"Sitten on kaikki hyvästi, rakas Rauhanen, sitten kaikki on hyvästi."
"Niin, minä toivon sen, Dora kulta, mutta anoppi ei mitään puhu."
"Minä tunnen taas kaikki, sillä Bernhard vainaja oli kerran täällä ylähällä," virkkoi mummo; "ja hän sanoi ettei hän milloinkaan ole tehnyt hauskempaa matkaa, silloin hän oli nuori mies, siihen aikaan."
"Luonto on tietysti kaunis," mietti Dora, "mutta paljon täällä kuitenkin puuttuu."
Vihdoin lähestyttiin pientä kirkkoa, jonka vieressä sijaitsi pappila, mutta siellä ei ollut ketään kotona, sillä pastori rouvanensa oli mennyt uudistalolle, kertoi eräs tyttö, jonka he kohtasivat. He poikkeavat siis uudisasunnon tielle, jossa vähäinen, punaiseksi maalattu ja soma asuinhuone näkyi koivuvesakossa ja kuvastui joessa, mikä hiljaa lirutteli sivuitse. Kaikki veräjät olivat lehditettyjä; punaposkisia ja valko-otsaisia vaaleahiuksisia tyttöjä seisoi siellä ja niiasi kauniisti, ja heittivät koreita kukkia vaunuihin. Kaikki oli hiljaista ja iloista; leivoset visertelivät pelloilla, joissa ohra lainehti taajana ja viheriänä, aivan kuin silkkisametti, sellainen jota käytetään ranskalaisina kukkalehtinä. Ja niin olivat he perillä.
Nuori pastorin rouva oli pikemmin pois vaunuista, kuin hänen miehensä ajajan istuimelta. Hän oli uutelias. Hän juoksi sisään ja kurkisti erään oven lävitse, mutta oli taas paikalla ulkona istuimilla.
"Mamma," huusi hän ylen määrin ihastuneena, "tuolla on ranskalaisia seinäpaperia, ranskalaisia seinäpaperia… Oi, Jumalani, miten minä olen iloinen!"
Se oli johdatus uudisasunnolla, jossa vanhemmat syleilivät tytärtä, jota eivät ennen tunteneet muutoin kuin pojan kirjoituksista, joihin luonnollisesti ei ollut aivan luottamista.
Kahdeksan päivää oli jo kulunut, eikä vanha komministeri ollut vielä yhtään arvostelua lausunut poikansa vaimosta. Mutta muuanna sunnuntaina vanhusten ollessa lastensa luona ja nuoren pastorin ja komministerin leikkiessä lautapeliä, ei käynyt hyvin ukolle; hän hairahtui siirrossa eikä pitänyt vaaria pelistä.
"No, isäni, sepä oli kummallinen siirto."
"Niin, Antti Pietari, minä olen tehnyt monta tyhmää muuttoa, vaan se tuli siitä, etten minä voi olla katselematta Doraa, joka hoitaa taloutta ja ohjaa asioitansa aivan kuin hän olisi tottunut olemaan papin vaimona maalla."
"Sen hän on oppinut äitiltänsä, eikös ole niin? Mamma tietää miten papin perheessä on maalla."
"Sehän on minun tietäminen, kun itse olen papin tytär."
"Ei, Antti Pietari, heitä nappulat kokoon, heitä ne läjään. Tule tänne,
Dora, minä tahdon puhua kanssasi, tyttöseni."
"Mitä isä tahtoo?" kysyi Dora.
"Niin, näetkös, lapseni, nyt tunnen minä sinun. Jumala siunatkoon sinua, lapsi, Jumala siunatkoon sinua!"
Niin liikutettuna ja sydämellisesti rakkaana ei Antti Pietari milloinkaan ollut nähnyt isäänsä ensimäisen vaimonsa hautauspäivän jälkeen; silloin otti hän pojan samalla tavalla syliinsä ja sanoi: Jumala siunatkoon sinua, lapsi, Jumala siunatkoon sinua!
Silloin eli surua, nyt iloa.