KANSSAPUHE.
"Se on vastenmielinen tapaus, mutta todistaa että teidän tulevainen anoppinne rakasti hellästi miestänsä," sanoi hänen ylhäisyytensä v. R. ja liikahutti vähän tuoliansa. "Mutta mitä, eikö asiata voi auttaa?"
"Mahdollisesti. Se tulee kaikkein syiden mukaan pitkittymään, jos ei enemmän," virkkoi asessori Svaning.
"Miten siis? Minä en voi käsittää muuta teidän selityksistänne, kuin että asia on varma."
"Rouva Millerin sukulaiset tahtovat ruveta lainkäyntiin ja koettavat hänen saada holhun alaiseksi. Jos sen on onnistuminen, täytyy luonnollisesti sitä ennen saada todistetuksi ettei häntä ole ymmärrys johtanut toimissansa — vaikkapa hän onkin seurannut jalon sydämensä ääntä."
"Mutta en minä huomaa…"
"Teidän ylhäisyytenne suvaitsisi huomata, että sellaisilla varokeinoilla on aina seurauksena ikäänkuin tahdottaisiin väittää, että kaikki luovutus-asiakirjat ja velkakirjat olisivat tyhjän arvoiset — ja vielä ne nyt ovat anopillani enimmästi, sillä hän vaan määrätyillä ajoilla suorittaa maksuja — niin armollinen on hänen houkuttelijansa ollut."
"Miten te sen tiedätte … oletteko saaneet jotain tietoja siitä hankkeesta?"
"Olen … hm; minun täytyy tunnustaa että on … että on käännytty minun puoleeni ja tahdottu että minä, likisimpänä, rupeaisin holhoojaksi … jos nimittäin jotain sellaista taitaisi tulla kysymykseen."
"Siihen ei teidän sovi sekaantua, rakas Svaning, siitä tulee inhoittava juttu, ja luultaisiin että te oman voiton pyynnöstä…"
Svaning kumarsi, mutta pikainen punastus levisi hänen vaaleille kasvoillensa kun hän sanoi: "Teidän ylhäisyytenne olkoon vakuutettu että minä estäytyin siitä anomuksesta … mutta se on tietojeni vaikuttama. Minä en olisi milloinkaan voinut tyytyä itseeni, jos olisin loukannut rakastettavaa äitiä niin syvästi, kuin tässä olisi tapahtunut."
"Mutta," toisti hänen ylhäisyytensä, mietittyään muutamia silmänräpäyksiä miten alkaisi, "mutta, te tiedätte etten minä sekaannu toisten asioihin, vaan teidän onnenne…"
"Niinkuin teidän ylhäisyytenne on muodostanut," virkkoi asessori.
"Ei käy niin sanominen; mutta minua miellyttää kun kelvollinen mies saavuttaa menestystä virkatiellä. Meillä ei ole aikoinamme liiaksi kunnollisia virkamiehiä; sillä jos kaikki tahtovat olla kuninkaita, ei kenelläkään ole aikaa alamaiseksi. Kuitenkaan ette saa, rakas Svaning, luulla että minä millään tavalla tahtoisin ohjata teidän vakuutustanne, mutta kun morsiamenne ei tuo mitään mukanansa, ja niinkuin tiedämme teidän palkkanne on vähäinen ja riittämätön, niin tahdon minä ainoastaan huomauttaa teitä että voitte syöksyä vastuksiin, jotka kohtaavat sekä teitä että häntä, jota rakastatte."
"Teidän ylhäisyytenne … rakkauteni tyttöön on puhdas, itsekkyydestä vapaa; minun täytyy kunniani tähden yhdistyä hänen kanssansa."
"Siinä te olette oikeassa; minä hyväksyn teidän ajatustanne; on täydellisesti oikein ja sopii yhteen sen kanssa, mitä entuudestaan tunnen teidän rehellisyydestänne. Mutta saattaahan olla mahdollista että ainoastaan yksi taipumus teitä yhdistää … ettette voi täyttää mitä hän odottaa vaimona mieheltä, joka on jo nuorena ennättänyt niin kauaksi. Hänen toivomuksensa ulkonaisiin etuisuuksiin, vaikkapa edellytän että hän on oivallinen nainen, voivat olla teidän pieniä sisääntulojanne suuremmat. Sanalla sanoen, teidän on miettiminen eikä hätäisesti astua varomatonta askelta juuri tärkeimmässä asiassa mitä teillä on; sillä naiminen päättää useasti, jos ei aina, ihmisen koko tulevaisuuden."
"Teidän ylhäisyytenne puhuu nyt ajatuksen, jota, minä en voi sitä kieltää, on väikkynyt usein mielessäni, vaikk'en minä milloinkaan uskaltanut antaa sille muotoa tahi perinpohjin tutkia ainetta."
"Mutta tutkikaa se."
"Teidän ylhäisyytenne on nyt, niinkuin tavallisesti, älykkäällä ajatuksellansa tunkeutunut läpi aineen; teidän ylhäisyytenne sanat ovat antaneet minulle valoa tosiaankin tukalassa tilassani. Jos ei se olisi niin usein kerrottu, ettei sillä enää voi olla muu kuin tavan arvo, niin tahtoisin minä koettaa selittää sen kiitollisuuden…"
"Ei, ei, ystäväni, ette tarvitse kiittää; vaan miten tehdä aiotte?"
"Minä en ole sitä todellakaan ajatellut. Teidän ylhäisyydellänne on kenties joku neuvo, joka sopii kunniallisen miehen seurattavaksi. Jos teidän ylhäisyytenne tahtoisi armossa että…"
"Niin, minä luulen että rehellisin on puhua suorasti syyt teidän mietinnöihinne, sanoa, niinkuin totuus on, että te rakastatte tyttöä ylen paljon vetääksenne häntä piiriin, jossa hän kenties tuntisi itsensä onnettomaksi; että te… Sanalla sanoin, te voitte viivyttää asiata ja jättää tyttö vapauteensa niin kauan, sillä kenties hän voi saada etuisan naimisen, jos te ette estä. Jos hän rakastaa teitä, josta minä olen vakuutettu, niin tulee siitä kaksinkertainen ilo, kun te toiveittenne mahdollisesti selittyä tarjoatte hänelle kätenne."
"Teidän ylhäisyytenne hyvyys on osoittanut minulle tien pois sokkeloista, mutta kysymys miten todesti ja sydämellisesti on se tarkoitettu, on kuitenkin vaikea esittää, haavoittamatta tuon rakastettavan herkkäluuloista sielua. Minä huomaan velvollisuudeksi niin käyttäytyä, olkoon se miten tahansa vaikea; mutta tietoisuuteni vahvistaa minua, jos minä horjun."
Vanha ylhäisyys tarkoitti tosiaankin hyvää suosikillensa, sillä hän ei tahtonut onnettoman naimisen ja siitä johtuvan köyhyyden kautta nähdä poikkileikatuksi sitä rataa, jonka hän itse oli avannut ja tasoittanut.
Asessori puolestansa tunsi kuin kuorma olisi nostettu pois hänen rinnoiltansa; mutta hänellä oli nyt kaksi muuta murhetta, nimittäin että rouva Millerille jälleen lähettää ne rakkaat sukulaiset, jotka hän oli herättänyt vastarintaan, ja että soveliaalla tavalla, itse siinä näkymättä, purkaisi kihlauksen Annetten kanssa.
Ensimäinen murhe vaikutti että hän samana iltana lähetti koko tukun kirjeitä, sisältäen että asia on jo niin selinnyt, ettei mitään muutosta ollut toivottavana, ja että asessori oli saanut tietoonsa että Sidenkronat silmukalla olivat oikeita perillisiä; asia ei siis ollut mitenkään autettavissa.
Asessori ei ollut saanut mitään selkoa tapausten viimeisestä kehityksestä, mutta luuli tietävänsä kaikki, kun hän vanhan tavan mukaan arveli rouva Millerillä olevan suuren luottamuksen häneen, että paikalla sanoisi kaikki. Niin ei, kuten olemme nähneet, ollut kuitenkaan laita; sillä tuo hyvä mummo oli päin vastoin alkanut päättömästi epäillä entistä lemmikkiänsä, ettei hän enää uskaltanut hänelle mitään puhua.
"Kas niin, nyt on se asia ratkaistu," mutisi Svaning, kääri kokoon aukileikatut kirjeenpäällystät ja heitti ne paperikoriin; "nyt on toinen käsillä.
"Se toinen? No sillähän ei ole mitään hankaluuksia itsessänsä, mutta minä en voi sitä peräyttää. Siis en minä saa, kun mietin asiata, herättää kysymystä; että hän arvelematta antaa minun mennä, siitä ei ole epäilemistä. Hän oikeastaan vihaa minua, Jumalan kiitos … mutta hän on kavala … kavala kuin vaimot aina ovat. Hän käsittää minun tukalan tilani, oivaltaa että minä mahdollisesti … mutta hän tahtoo olla kuin pyhimys; hän tahtoo että minä panisin asian alkuun.
"No, saammepa nähdä, saammepa nähdä!" naurahteli tuo hyvä mies ja hykersi käsiänsä.
Muuan päivä sen jälkeen oli hän rouva Millerillä ja johti paikalla keskustelun kihlaukseensa.
"Rakas mammani," virkkoi hän, "ette kai ihmettele, kun minä en kauemmin voi viivyttää yhdistystäni Annetten kanssa."
"Mutta sen kanssa voidaan tosin viipyä."
"Ei, rakas mamma, ei kauemmin kuin kuukausi, silloin pitää olla kaikki päätetty. Annetten täytyy tehdä päätös, minun rakas mammani, hänen täytyy päättää… Sillä minun sydämeni on jo kauan ollut kiusattu yksinäisyyden kauhistavalla tunteella, jonka olen huomannut aina siitä ajasta asti kuin kohtasin esineen, minkä ympärillä kaikki ajatukseni kieppuvat."
"Mutta, hyvä Svaning, Annette ei ole varonut että te nyt niin pian vaatisitte hänen lupauksensa täyttämistä; te tiedätte myös minkä sisällisen taistelun se saattaa hänelle."
"Niin, mutta juuri tämä onneton taistelu täytyy kerran lopettaa. Hänen kylmyytensä ahdistaa minua, vaikka minä olen vakuutettu, että minun hellä uskollisuuteni sulattaa pian jääriitteen hänen sydämensä ympäriltä."
Rouva Miller oli tosiaankin pulassa, mutta rohkaisi itsensä ja sanoi:
"Me annamme Annetten itse päättää."
Annette siis kutsuttiin, mutta kun Dora oli hänen luonansa, täytyi hänen seurata rouvaa.
Asessori ei suosinut todistajaa; hän aikoi viivyttää, mutta rouva ei huomannut sitä varovaisuutta.
"Sinun sulhaisesi, Annette, tahtoo että menette naimiseen kuukauden kululla."
Annette vaaleni ja rupesi vapisemaan.
"Niin, rakkaani, sinä et voi ihmetellä että minä palan ikävyydestä sulkea sinun rinnoilleni."
Annette astui takaperin ja kuiskasi: "Ei milloinkaan!"
"Ei milloinkaan? Kuulinko minä oikein?" virkkoi asessori ja meni vuorostaan askeleen takaisin; "hän on siis Annette, joka rikkoo, se on hän, mamma, en minä… Ei milloinkaan."
Annette vaipui tuolille ja piti kättänsä silmäinsä edessä, ikäänkuin välttääkseen sulhaisensa ilkeitä silmäyksiä.
"Annette," alkoi asessori hellästi, "minä kuulin ehkä väärin, sano! minä kuulin väärin? Sinä et taida, sinä et voi sysätä ihmistä luotasi, joka niin hiljaa, niin kärsivästi, niin uhraavasti rakastaa sinua kuin minä."
Annette, joka piti varmana että Svaning vaan oman voiton pyynnöstä rakasti häntä, alkoi sitä epäillä. Sehän oli selvä todistus että asessori rakasti häntä, todistus että hän loukkaisi häntä peruuttamisellansa syvästi.
"Ei," huokasi Annette, "minä en tahdo sanoa ei milloinkaan; mutta minä tunnustan, Svaning, että olisi ollut paras, jos emme koskaan olisi joutuneet kihloihin. Sinä tiedät paraiten minkälaisessa tilassa minä annoin suostumukseni."
"Tiedänpä niinkin, rakkaani, tarkoitus ei ollut kuitenkaan että ikuisesti olisimme ainoastaan kihloissa. Ja … ja sinä tiedät hyvin että minun täytyy tehdä päätös, ja nyt; se mahtaa menettää sinun rakkautesi ja kenties minun henkeni, mutta minä olen päättänyt että meidän pitää oleman naimisissa kuukauden kululla … tahi loppu asiasta."
"Mutta täti kulta," muistutti Dora, kenenkään häntä pyytämättä, "eihän täti voi pitää häitä ennen murhevuoden loppua?"
"Enpä niin teekään," sanoi kamreerin rouva päättömästi, "menköön asia miten tahansa."
"Murhevuosi, murhevuosi, hm, se on … vaan ei se vaikuta mitään asiaan. Mutta sama se, minä olen päättänyt, murhevuosi ei ole mikään laillinen este; minä tahdon Annetten vastauksen huomenna … minun kohtaloni on ratkaistu."
Näin sanoen otti hän hattunsa, suuteli rouvan ja Annetten kättä, heitti tutkivan silmäyksen Doraan, joka aivan viatonna istui siinä ja nosti töppänenänsä ilmaan, sekä meni ja sanoi:
"Huomenna odotan minä tuomiotani… Älä pidä minusta lukua … anna minun musertua, jos niin tahdot, Annette, sillä se on parempi kuin sieluntuskaan kuoleminen, jota kipua ei kukaan toinen, kuin hän joka on sen tuntenut, taida kuvailla itsellensä."
"Rakastaako hän tosiaankin minua itseni tähden," sanoi Annette hänen mentyänsä; "olisinko minä tehnyt väärin?"
"Väärin? Ei, Annette kulta, lähetä hänelle huomenna rukkaiset … parempaa hän ei pyydä; anna hänelle huomenna rukkaiset … ja niin se asia on lopussa."
"Mutta miten voit sinä uskoa…"
"En minä usko mitään, Annette kulta, mutta minä näen sen hänestä, hän tahtoo päätöstä, vaan ei itse peruuttaa, sen näin minä, sillä ilo loisti hänen silmistänsä, salainen riemu kuin sinä sanoit ei milloinkaan. Ja kuin sinä peruutit sen sanan, ajattelin minä: annas olla että tuo hyvänluontoinen ihminen nyt sanoo jaa … ja niin tulin minä suruvuoden kanssa."
"Siinä teki Dora aivan oikein," huomautti rouva, "sillä minä en myönny minkäänlaisilla ehdoilla häiden toimiin murhevuoden ajalla, ja puuttuu vielä kolme kuukautta."
"Mutta miten minä toimin väärin tekemättä?"
"Tutki itseäsi, tyttäreni, uskotko tulevasi onnelliseksi hänen kanssansa?"
Annette pudisti päätänsä.
"Luuletko sinä voivasi tehdä hänen onnelliseksi?"
"En, mamma, jos avioliiton onni on rakkaudessa ja sydämmellisessä luottamuksessa … en milloinkaan."
"Ei," muistutti Dora, "se on synnillistä, suorastaan synnillistä mennä naimiseen ihmisen kanssa, jota ei voi kärsiä. Voiko se milloinkaan olla velvollisuus?"
"Mutta, lapsi, kun on luvannut, niin…"
"Ei, hyvä täti; se tahtoo sanoa, jos tehdään tyhmyys, jonka voi auttaa, ollaanko velvollinen tekemään vielä auttamaton tyhmyys sen lisäksi? Minä en tahdo sanoa jos on käyttäitty väärin, mutta Annette on niin tehnyt antaessaan tuolle ihmiselle suostumuksensa."
"Dora on oikeassa, mamma, minä olen tehnyt kovasti väärin sanoessani niin, mutta vielä pahempi olisi jos…"
"Sinä tahdot siis…"
"Jättää siksensä, hyvä mamma," keskeytti Annette naurahtaen sitä juhlallista tapaa, jolla keskustelua oli johdettu.
"Jätä vaan siksensä," sanoi Dora nauraen. "Oi, Jumalani, jos minä saisin kirjoittaa erokirjeen tuolle miehelle, sanoisin minä hänelle totuuden, niin että… Mutta nyt sinä söhrit hellän ja liikuttavan kirjeen ja itket, niin että sen tahrit vielä musteesen, ja on sydämellinen ja vilpitön sinun tavallasi. Mutta kirjoita kuitenkin 'jää hyvästi' näkyvästi."
"Dorakin antaa neuvojansa," virkkoi rouva.
"Niin, hyvää tarkoittavasti, täti kulta, sillä Annette kuolisi kuin kärpänen, jos tuo ihminen sulkisi hänen rinnoillensa … ja hengen pelastamiseksi saa tehdä mitä voi."
* * * * *
Aamu koitti ja Annette ei vielä ollut silmäänsä ummistanut. Hän oli kirjoittanut kirjeen toisensa perään, mutta ei saanut yhtään sopivata.
"Hänellä on oikeus saada vastaus," sanoi Annette kun aika lähestyi. "Minulla ei ole oikeutta viivyttää ja pidentää hänen piinaavaa tietämättömyyttänsä. Mamma on antanut minulle täyden vallan tehdä niinkuin sydämeni käskee. No hyvä, kahdeskymmenes kerta!"
Ja hän kirjoitti, luki kirjeen, pari kyyneltä putosi siihen ja muste läpäsi … tuli vaaleita länttejä, aivan kuin Dora ennusti… mutta jää hyvästi näkyi selkeästi.
* * * * *
Asessorilla oli luonansa (hän tahtoi niin) sattumalta pari ystävää, joista "kaikkitietävä," oli kauimmin.
"Se on erinomaista miten Pierro näyttää tänään synkkä-muotoiselta, tosiaankin kuin kiristorstai pahan ilman ja myrskyn kanssa. Mikä sinua vaivaa?"
"Ei mikään, mutta nyt on tärkeä päivä, tärkeä päivä."
"Tärkeä päivä? Onko tämä määräpäivä, vaikk'ei tämä kysymys ole sovelias, sillä nyt on sunnuntai, ja tällä ei voi hävittää enemmän kuin tullessansa kirkkoon papin sanoessa amen. Mutta silloin on vika kirkkoon menemisessä, sillä olisihan voitu välttää se tappio."
"Mutta siinä on Gabriel oikeassa, että sinä näytät harmistuneelta, rakas Svaning. Koetappas näyttäytyä leppeämmältä."
"Herra Svaning on tosiaankin vähän levoton, mutta hän kuitenkin toivoo että kaikki käy hyvin."
"No, eikös häät tule rouva Millerillä?" kysyi kaikkitietävä. "Se oli lemmon tapaus rahain kanssa, Mummo on hullu."
"Minä pyydän, ei sellaisia sanoja minun läheisyydessäni," sanoi
Svaning.
"No no, ethän mahda olla mammaankin rakastunut, niin että hänkin on enkeli pilvistä. En minä niin pahaa tarkoittanut. No, tulevatko häät pian?"
"Minä en tiedä." huokasi asessori.
"Sinä et tiedä, sepä pirua on, perustuuhan se sinusta."
"Mutta tila on sellainen etten minä tiedä," toisti asessori synkästi, kumartaen otsaansa, "ei … mutta kaikki voi muuttua." (Huokaus).
"Siinä se on! Vai niin, sinä epäilet, niin niin, sitä ei kukaan epäile, jos peruuttaisit sen asian; sillä se oli hirmuinen lasku."
"Älä puhu siitä. Jumala tietää että minä rakastin tyttöä. Mutta ne vaimot, ne vaimot!"
"Ahaa, hän kenties tahtoo purkaa? No, anna mennä; sinä voit saada kauniimpia ja mukavampia tyttöjä kuin hän. Ei siinä ole huokailemista."
"Oi, jos olisit vaiti juoruinesi … sinä et tiedä mikä on todellinen rakkaus," sanoi asessori.
"En, Jumalan kiitos; sillä se lienee tukala kipu, jonka näkee sinusta."
"Älä leikittele asessorin kanssa," sanoi toinen ystävä, "on vakaviakin asioita, Gabriel!"
Samassa tuokiossa avautui ovi ja piika jätti kirjeen. Svaning silmäili päällekirjoitusta, tunsi Annetten käsialan ja vapisi todellakin luonnollisesti; sillä hän ei tietänyt mitä piti uskomansa. Ajattele jos ansa olisi liivastunut, niin että hän itse olisi takertunut…
"Näetkös, miten vaaleaksi hän muuttuu," kuiskasi maltteellisempi ystävä kaikkitietävälle.
Svaning murti kuitenkin kirjeen, silmäili sitä ja pudotti sen laattialle, samalla näytti hän menehtyvän.
"Se on siis lopussa," jupisi hän ja pusersi käsiänsä, niin että sormet naskuivat.
"Sepä on lempoa, mitä nyt?" kysyi kaikkitietävä, joka huomasi asian liian miellyttäväksi kun ei saanut siitä selkoa, sillä aineet rupesivat puuttumaan ja yksi osa oli kulunut. "Mitä Jumalan nimessä nyt on? Tässä! juo lasi vettä… Onko se päättynyt, kunniallinen Pierro, onko se päättynyt? Miten se on lopussa?"
"Koko elämäni onni", sanoi Svaning, "on lopunnut."
"Millä tavalla, lempo vieköön?"
"Oi, älä minua kiusaa. Mutta te olette minun ystäviäni," toisti asessori pontevasti ja tukahutti tunteitansa; "te olette arvanneet kaikki; minä en taida salata itseäni… Niin, niin se on, morsiameni on peräytynyt minusta."
"Vai niin, ja sen sinä pidät niin hiton tärkeänä. Veli Svaning.
"Maailma on naisia täynnä,
Jos yhden kadotat, on tuhannen jälellä."
"Ei mitään kokkapuheita, jos minä saan pyytää! Mutta luvatkaa minulle yksi, ystäväni … olettehan molemmat minun ystäväni?"
"Totta kai, sen mahdat hyvin tietää, me olemme syöneet monta kertaa sinun kanssasi."
"Lupaatteko minulle ettette milloinkaan puhu tästä tapauksesta?"
"Ohoh! Se puhuu itse itsensä, sitähän ei voi salata."
"Ei, minä en sitä tarkoittanut; mutta luvatkaa ainoastaan että säästätte Annettea. Sanokaa että minä rikoin lupaukseni, sanokaa mitä hyvänsä, kun ette vaan ilmoita hänen syyksensä."
"Tahdotko sinä ottaa syyn päällesi?"
"Tahdon, ystäväni, se on viimeinen osoitus sydämellisestä rakkaudestani häntä kohtaan, joka kiinnitti minun häneen. Te sanotte siis kaikkialla, kun puheeksi tulee tämä asia: Annette Miller on viaton; Svaning rukkaiset antoi."
"No niin, no niin, voimmehan sen tehdä," sanoi kaikkitietävä, heittäen sivusilmäyksen ystäväänsä.
"Niin, se on tietty, kun Svaning välttämättömästi siten tahtoo."
"Mutta tämä ei lempo olkoon käy päinsä. Svaning seuraa meitä. Minä olin eilen Barinsella, hän oli saanut Halmstadin lohta… Se on mukavaa näin aikaisin, mutta se on lemmon kallista. Menemme kuitenkin sinne."
"Pierro, mikä sinuun on mennyt, etkös tahdo seurata! Tietysti siellä menee annos lohta rukkaisiin, eikä se olekaan aivan vähäinen."
"Ei, ei, minä en seuraa."
"Pierro, oletkos vimmattu! Englantilaisten on tapana ennen kuin ne hirtetään syödä hyvällä halulla osuus härkäpaistia, ja tottahan voi omamaalainen paulasta päästyänsä nauttia kaksi ohutta lohiviipaletta; sillä lohiviilut näin keväällä ovat selitys sanaan Superficies Euklideessa; jos jossain on leveys syvyydettä, niin on se siinä, ha ha ha! Tule!
"Ei, sinä olet suututtava!"
"Kas niin, veli, ei mitään kursauksia' Ota takki tänne ja ripusta hänen päällensä; tässä ovat kalossit; hattu tänne; kas niin?"
"Enkö minä voi päästä?"
"Et, herraseni, et siinä tilassa. Sinä joka olet kaikkina päivinäsi juonut ainoastaan vettä, voisit joutua siihen ajatukseen että menisit virtaan ja joisit unhotuksen sen laineista."
Hellällä väkinäisyydellä veivät molemmat ystävät onnettomasti pettyneen miehen kanssansa.
* * * * *
"Teitä ei ole näkynyt muutamiin päiviin, ystäväiseni", sanoi hänen ylhäisyytensä, kun Svaning joku päivä sen jälkeen saapui.
"Teidän ylhäisyytenne suonee anteeksi…"
"Tietysti, oletteko puhuneet tytön kanssa?"
"Olen, teidän ylhäisyytenne."
"Ja?"
"Oi, teidän ylhäisyytenne, suokaa että vaan lyhyesti kerron. Asia surettaa minua syvästi. Minä rukoilen teidän ylhäisyyttänne olemaan armollinen ja ei milloinkaan suomaan, että jotain varjoa heitettäisiin morsiameni päälle… Hän on peräytynyt."
"Hän?"
"Niin, teidän ylhäisyytenne. Kun minä näin hänen, en kyennyt tyynesti puhumaan aineesta, joka liikutti sydäntäni niin syvästi; minä menin pois teidän ylhäisyytenne neuvot muassa, mutta epätoivo antoi rohkeutta ja minä tahdoin lopun tietämättömyydelleni. Pyysin siis varman vastauksen jos Annette tahtoisi kuukauden kululla tehdä minun onnellisimmaksi ihmisistä. Vastaus piti saamani päivä sen jälkeen."
"Ja?"
"Ja hän peruutti, hän sanoi ettei hän rakasta minua, ettei hän ole milloinkaan rakastanut … mutta hän rukoili etten olisi hänelle vihainen. Oi, hän ei koskaan tuntenut miten syvästi…"
"Hän on keveämielinen ihminen! Mutta lohduttautukaa, Svaning, hän ei ollut teidän uskollisuutenne arvoinen."
"Oi, rukoilen ettei teidän ylhäisyytenne niin sanoisi! Hän ei vaan tuntenut minua; syy ei ole hänen, se on minun, ainoastaan minun."
"Se on jalosti teiltä, rakas Svaning; mutta rauhoittukaa, teidän ei sovi syytä yleisesti kantaa."
"Se on ainoa uhraus, jonka voin tehdä, näyttääkseni hänelle…"
"Sitä hän ei ymmärrä, rakas Svaning. Mutta toiseen, teidän pitää antaa toimien, työn ja muitten puuhien hajoittaa raskasmielisyyttänne."
* * * * *
Sill'aikaa oli kaikkitietävä kaupungin kaikissa virkakunnissa, johon vaan pääsi, ja yleensä missä kohtasi ystävän … joita hänellä oli epälukuisesti … hiljaisesti kertonut:
"Svaning raukan kanssa oli oikea näytäntö eilen."
"Mitä sitten?"
"No no, asia ei saa olla tunnettu, mutta sinulle voin minä sen kertoa… Sinä et siitä kai puhu kenellekään?"
"En suinkaan!"
"Kuules nyt, mamseli Miller on tehnyt takaperoiset hänen kanssansa, vaikka hän tahtoo että kaikki lukisivat sen hänen syyksensä, sillä katsos, hän pitää vieläkin siitä aaveesta."
"Ja?"
"Hän oli vallan innoissansa. Minä ja Adam Gregorius olimme siellä juuri kuin kirje tuli, niin että asia on aivan varma. Ja jos emme olisi vieneet väkisin häntä Bariuselle ja kaataneet hyvälle Pierrollemme muutamia lasillisia portviiniä… Se tahtoo sanoa, me söimme lohta, ja se oli ateria, joka maksoi minulle viisi-, kuusitoista riksiä, mutta mitä ei tehdä ystävyydestä?… Jumala ties jos mies ei olisi hypännyt virtaan, jos minä ja Gregorius emme olisi siinä olleet."
"Vai niin."
"Niin, se oli todellisesti Jumalan ihmeellinen edeskatsomus; sillä sinä et voi uskoa miten se koski mieheen."