HUOMIOITA.
"Minä tavoitin," sanoi asessori astuissaan ovesta sisälle ja kiiruhtaissaan kuin tavallisesti suutelemaan kamreerin rouvan kättä, "minä tavoitin eilen illalla hyvää mammaani, mutta kaikki ovet olivat kiinni; täällä oli niinkuin haudassa. Onko hyvä mammami ollut poissa?"
"Olen".
"Missä, jos minä uskallan kysyä?"
"Lindnerillä."
"Vai niin! Se oli aivan viisaasti, mamma itse tietää paraiten miten tässä pitää toimia, mamman käsitys asioissa on paljon etevämpi kuin minun," virkkoi asessori vaaleten vihasta.
"Minä olen ratkaissut asian hänen kanssansa. Päästäkseni vähemmän oikeutettujen sukulaisteni suuresta joukosta, päästäkseni loppumattomasta oikeuden käynnistä, niin…"
"Vai niin, nyt ymmärrän miten mamma on näön vuoksi ratkaissut hänen kanssansa ja antaa hänelle velkakirjat."
"Niin, luonnollisesti."
"Mutta saadaanko hänen vaste-velkakirjansa summan runsaasta osasta takaisin. Sittehän on koko asia hyvällä kannalla."
"Ei, minä jätän hänelle vakuutus-asiakirjani ja hän saa kaikki mitä hänelle laillisesti kuuluu. Minä pidän ainoastaan sen, mikä minun on — minun säästöni."
Asessori vaaleni.
"Mutta, mutta," sanoi hän vapisevin, kalmankarvaisin huulin, "minun hyvä, jalo mammani … hm, teidän olisi toki, suokaa anteeksi, rakas mamma … mutta olisi ollut syy kysyä minulta, neuvotella minun kanssani, joka katson olevani Annetten tuki ja apu. Hänen pyhiä oikeuksiansa testamentin mukaan ei saa rikkoa."
"Mutta olettehan te itse sanoneet, ettei minulla ole perinnön oikeutta, ja silloin on Annettella sitä vähempi. Annette on hyvä, jalo tyttö: hän ei kaipaa yltäkylläisyyttä, jossa olemme eläneet. Luultavasti minä kärsin siitä enemmin, mutta ei mitään minulle tiettyä vääryyttä saa painaa Millerin rintaa hänen herätessään Jumalan tuomiolle … ei, niin ei saa tapahtua."
"Mamma on siis itse tehnyt itsensä köyhäksi."
"Ei, en köyhäksi, mutta minä en ole enää rikas."
"Mutta te olisitte voineet lämpimällä kädellä … lämpimällä kädellä, mamma kulta … lahjoittaa Annettelle vähän varallisuuden, ennenkuin tulee tietyksi miten paljon on perintöä jälillä."
"Ei, sitä en minä voi, ja paitsi sitä en minä tahdo niin."
"Vai niin, mamma ei voi eikä tahdo. Oi, mamma, teidän jalomielisyytenne on vienyt teidät liian kauaksi, te olette syösseet itsenne, rakastetun Annetteni ja minun kurjuuden kitaan."
Kamreerin rouva, vaikka ei taipuvainen pilkkaamaan, ei kuitenkaan voinut olla sanomatta: "Mitä teihin kuuluu, ei kurjuutenne ole tullut suuremmaksi, kuin se on; te ette tule rikkaammaksi, mutta ette myös köyhemmäksi."
"Minun hyvä mammani, jos ei näin olisi tapahtunut, olisin minä voinut tarjota Annettelle suuren, komean asunnon ja tuhansia huveja, joita hänen nyt täytyy olla vailla … se on minun ajatukseni."
"Mitä on tehty, se on tehty, eikä voida muuttaa."
"Olisiko hänellä," mutisi asessori lähdettyään, "olisiko hänellä yksikin sukulainen, jonka minä tuntisin, ja jos ei tuo kirottu testamentti, jonka varomattomuudessani muodostin, sulkisi pois niitä kaikkia, niin olisi tuo hyvä mamma holhojan … niin, holhojan alainen, sillä hän on tosiaankin mielipuoli."
"Tässä ei ole mitään muuta tehtävänä," alkoi hän huoneesensa palattua, "kuin saada äkkiä selko hänen suvustansa, laittaa niin asiat, että ne pyytävät hänen holhun alaiseksi ja valitsevat minun holhoojaksi; sitten olen minä, joka johdan käräjöimistä — ei kukaan muu kuin minä — ja kun niin saadaan koko joukko perillisiä molemmin puolin ja asetetaan osittaisiin sopimuksiin, jotka taas alituisesti rikkuvat, on helpompi sitä alituisesti pitkittää — niin, oikeastaan, se on ainoa keino, sillä hän on hullu.
"Tuo omatunto tekee ihmiset välistä suorastaan mielettömäksi.
"Nyt on vaan ukko vainaja ja ukko vainajan autuus, jota hän ajattelee.
No no, sellaisia ovat kaikki naiset, esimerkiksi morsiameni.
"Pahin on," alkoi hän taas hetken vaitiolon perästä, "etten minä voi purkaa kihlausta. Mitä hänen ylhäisyytensä H. sanoisi, hän, joka on niin uskonnollinen, jos hän tajuaisi että minä peräytyisin ainoastaan rahain tähden? Hän kysyi minulta puhuttuani asiasta: Mutta, ystäväni, eihän se ole vaan tytön rahain tähden; hän taitaa olla rikas, niin olen kuullut. Minä vannoin luonnollisesti…
"Ja nyt menee tuo mieletön ihminen ja suorastaan hurvittelee rahat yhtä hullulle koulumestarille, haaveilijalle, joka tyytyi kymmeneen tuhanteen riksiin ja joka olisi, jos minä olisin saanut häntä hallita, antanut muutamalla sadalla riksillä ja vähän mairittelulla asettaa asian oikein järjestykseen."
Asessori oli perinpohjin raivostunut ja käveli melkeen koko yön edestakaisin laattialla.
* * * * *
"Mutta, mamma, ettehän ole puhuneet mitään matkastanne?" sanoi Annette.
"Minä tahdon ensin miettiä asiata. Kuules nyt, Annette, omistamamme varallisuus ei kuulukaan meille; minä olen nyt saanut sen tietää."
"Mitä?"
"Ei, lapseni! Mutta sitä ei tietänyt Miller vainaja, hän jätti asian lakimiehen käsiin, sillä hän itse ei sitä ymmärtänyt. Hän voitti riidan ja luuli olevansa kaikkein niiden rahain oikia omistaja, jotka vanha kenraali jätti jälkeensä. Viimeisinä aikoina hän sai syytä epäillä, mutta ei voinut milloinkaan tutkia asian kohtia; mutta nyt on todellakin selitetty, että siinä on tapahtunut sekaannus kahden aatelisen, samanimisen suvun välillä, mutta eri sukukunnasta, perintö täytyy siis mennä niille, eikä meille, ja me emme ole läheskään rikkaita."
"Oi, mamma, saanko suudella teitä!" huudahti Annette ja suuteli äitiänsä otsaan. "Jumalan kiitos, me emme … ole likimaillekaan rikkaita, sanoi mamma. Oi, mamma, te olette melkein rikas, mutta minä olen köyhä; testamentti kumoutuu, niinkö?"
"Niin, lapsi."
"Jumalan olkoon kiitoa, nyt olen minä köyhä … köyhä, kuin hän! Juopa, syvä ylipääsemätön juopa on sulkeuntunut, usko on palannut."
"Mutta, lapsi, älä nyt tule niin iloiseksi, sinä et voi peruuttaa asessorin kanssa?"
Annette pysähtyi äkkiä ja sanoi: "Asessori … mutta, mamma, hän mahtaa tehdä takaperot minun kanssani?"
"Sitä hän ei näytä tosiaankaan tahtovan."
"Ja sen minä pidin varmana, ihan varmana."
"Mutta sitä minä epäilen. Hän mahtaa sinua kuitenkin rakastaa."
"Ei, mamma, hänen litteässä rinnassansa ei rakkaus saa sijaa, siinä on joku muu syy."
"Niin, Annette, minä olen paljon oppinut… Asessori…"
"No, mamma, onko hän vielä yhtä jalo kuin ennen?"
"Ei, minä epäilen sitä; minä luulen heränneeni unesta, hän on ilmaissut itsensä."
"Vai niin, vihdoinkin. Tietääkös, mamma, hänen kanssansa on samoin kuin suuren vesikäärmeen, sadat ovat sen nähneet, mutta ei kukaan tahdo uskoa. Niin on minunkin laita; minä olen nähnyt hänen sydämensä kauan, kauan — ainoastaan vaistomaisesti, mamma, mutta se on välistä varma, varmempi kuin järki. Minä olen kauhistunut sitä ihmistä."
"Ja kuitenkin, — kuitenkin kihlasit itsesi hänelle?"
"Niin, minä olin hurja, ei ainoastaan hullumainen, minä olin epätoivoinen, en tietänyt mitä tein… Kylläksi siitä, mamma kulta, jos ei minua Jumala auta, niin, niin … mutta sen hän tekee, siitä olen varma. Hän on antanut minulle Hjalmarin takaisin kuin ihanteeni, hän on täyttänyt kuilun välillämme, ja kyllä hän voi vielä tehdä ihmeen asessori Svaningin kanssa."
"Jumala antakoon niin tapahtua! Suo minulle anteeksi, Annette; se olen minä, joka alusta aikain olen syyllinen kaikkeen."
"Oi, mamma; Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, ainoastaan se, että olette rakastaneet minua ylen paljon … sen antakoon Jumala teille anteeksi … mutta minä tulin siten tytöksi sisällisettä armotta, minä tulin turhamaiseksi, pintapuoliseksi ihmiseksi, joka tyydyin ulkonaiseen loistoon, ainoastaan varjovaloon, mikä kerran valheellisella häpeällä särki oman sieluni rauhan. Sanalla sanoen, se oli rakkautenne minuun, vikojeni kärsiminen, se oli se epäjumaloitseminen, jonka esineeksi minä tulin, joka vaikutti etten tahtonut olla se mikä olin, en tahtonut olla puulusikka, vaan välttämättömästi hopealusikka, niinkun veljeni sanoi. Oi, hänellä oli oikeus: minulla on ollut lyijy sydämessä koko ajan, näkyäkseni siksi mikä en ollut. Nyt on lyijy poissa, mamma," lisäsi hän ja ojensi kätensä äitillensä, "nyt on lyijy poissa."
"Jumala olkoon kiitetty, Annette kulta, kun olet taas onnellinen!"
"Sen on minulle Dora opettanut; sillä minä, samoin kuin se, en ole aiottu olemaan kaunis nukke, vaan ihmislapsi, joka ei pidä itseään ylen hyvänä tekemään työtä ja joka tyytyy vähään. Sellainen olen nyt, Jumalan kiitos!"
Kirje reivi Konrad M:ltä luutnantti Hjalmarille.
Tukholmissa tammikuulla.
Kunnon ystävä!
Eilispäivän valtaneuvostossa nimitettiin ensimäinen luutnantti N:n rykmentissä Kustaa Hjalmar katteiniksi. Toivotan onnea korkeimmasti, varsinkin kun minä luulen että sinä otat pohjoismetsän komppanian, tullaksesi Joutsenveden läheisyyteen, tahi miksi nimitetään se suolätäkkö, jonka sinä kerroit niin erinomaiseksi pienen harmaan tupansa kanssa rannalla.
Välistä on tosiaankin vastus olla hyvänluotoinen ihminen; useasti tullaan samaan asemaan kuin silloin, kun
Moovitsi sai kaikki laittaa,
Tuoda lamput, leivät taittaa,
Käydä ruumiin edellä.
Kun sinä, kunnon ystävä, olit luonani, huomasin minä sinusta että oli joku koukku, joka ei tahtonut päästää. Vieläpä sisareni häissäkin teit ikäväksi ympäristösi, ja sittemmin en tiedä mitä sinulle on tapahtunut. Mutta sinä muistat hyvin kun ilo kuohui korkeimallaan katossa ja tanssimusiiki kaikui kautta kerroksien ja lasia kilistettiin — silloin sinä olit kadonnut. Minä etsin sinua, ja sinä olit vetäytynyt hyljättyyn kamariin, jossa, muutamain saalien, jotka riippuivat tuoleilla, ja mamman rakkikoiran seurassa, joka oli ottanut siellä sijansa sohvalla, istuit ja mietiskelit. Minun tultuani tahdoit välttää silmäyksiäni, ja minä luulen että herra silloinen luutnantti itki. Minä en mitään sanonut, mutta minä aloin huomata syyn. Jos sinä olisit istunut linnankanslian perähuoneessa ja näyttäytynyt kuin pyhä Magdaleena, niin olisin minä ymmärtänyt sinun olleesi jonkinlaisessa vaarassa karhuin seassa; jos sinä olisit ollut jossain hautajaisissa ja itkenyt, olisi se ollut säädyllistä ja tilaisuuteen sopivata; mutta häissä itkeminen todistaa minulle selkeästi että silloinen luutnantti, nykyään katteini Pohjoismetsän komppaniassa, oli kärsinyt häviön pyhän avioliiton asiassa, ja nyt minulla on selvite. Odotas vaan, ajattelin minä, kyllä minä sen asian selvitän; sillä minä tiedän esineen; olinhan itse koettanut mitä voin, tehdäkseni sinulle vähän harmia.
Totisesti, veli Hjalmar, minä nuhtelin omaatuntoani ja ajattelin: oletkos nyt, ajattelematon ihminen tunkeutunut puun ja kuoren väliin — sillä taisihan olla mahdollista että tyttö rakastui minuun — sen mahdat sinä kernaasti tunnustaa? Minä vaivasin niin paljon itseäni, ettei ainakaan ollut minun vikani, ettei niin tapahtunut. Niin hurjia on ennenkin nähty.
Mistä nyt alkaisin?
Niin, tällä tavalla.
Tultuani tänne kävin kamreerin rouvaa tervehtimässä. Siellä on kaikki muuttunut, huone on myyty ja molemmilla naisilla, rouvalla ja lemmikilläsi, on ainoastaan kolme kamaria, yksi piika eikä yhtään palvelijaa.
Se mahtoi olla lemmon juttu, joka teki ne köyhäksi; vähävaraiselta siellä näytti, vaikka somalta ja mukavalta.
Annette on näköisensä — ei, ei aivan niin, hän on ihanampi kuin ennen. Tiedätkös, nyt ei minulla ollut rohkeutta hyväillä tuota tyttöä, sillä nyt minä häntä kunnioitan ja katson hänen ylen hyväksi olemaan minun leikkinukkenani. Niin ei ollut ennen mutta se oli, totta puhuen, hänen oma vikansa. Älä sitä pahaksu, sillä hän on nyt toinen ihminen, kokonaan toinen. Koettamatta millään lailla pitäytyä välimatkalla, joka on tapa, eikä suinkaan vähin, keimailemisen suuressa tieteessä, pitäytyin minä matkan päässä; se tahtoo sanoa, minä tunsin itsessäni ettei ole sovelias lörpötellä entisiä tyhmyyksiä hänelle, ja mahdat uskoa, minä puhuin vaan järkeä.
Mutta, veljeni — hän kantaa kihlasormusta ja on kihloissa — asessori
Svaningin kanssa.
Minä en ymmärrä ihmistä, Svaningia nimittäin, mitä hän huolii tytöstä sittekuin hänellä ei ole rahaa; sillä ei hän voi rakastaa niinkuin me toiset älyttömät ihmiset. Eikä hän näytä enemmän kuin Annettekaan pitävän mitään kiirutta, ja kun he kohtaavat toisiansa — hän tuli sinne minun siellä ollessani — ei taida huomata muuta kuin että he ovat helkkarin haitaksi toisillensa.
Minä olen varma ettei siitä tule mitään.
No, niin se tervehdys oli lopussa.
Neljäntoista päivän perästä olin minä taas siellä, sillä rouva pyysi minun tulemaan. Silloin istui siellä muuan sievä tyttö, joka esitettiin minulle mamseli Bernhardin nimellä. Iloinen ihminen, mutta ei enkeli, sellainen kuin sinun lemmittysi, entinen, piti sanomani. Tuo manseli rupesi yhtäkkiä puhumaan sinusta. Annette punastui.
Hyvä, ajattelin minä.
Hän, nimittäin vieras, kysyi missä sinä olet, miten voit, oletko kihloissa, nainut, kuollut eli haudattu. Viimeiseen kysymykseen vastasin minä luonnollisesti jaa, kun olet hautautunut Lapinmaahan ja näytät kuolleeksi: mutta kysymykseen kihlauksesta y.m. kaikui ei.
Annette koetti keskeyttää keskustelua toisilla aineilla; mutta tuo pieni nykeränenänen ystävä ei tahtonut kuulla sillä korvalla, vaan pitkitti. Minä puhuin että sinun piti ylenemän katteiniksi.
"Vai niin," sanoi nykänenä, "sitten hän ei tarvitse olla velassa vaimollensa eikä voida epäillä kosivan rahoja, jos hän ilmoittautuu tytön luona, jolla on ainoastaan vähän varoja."
Annette kääntyi pois — se naula veti.
Pikku tylppänenä näytti päättäneen ottaakseen kerrassaan selkoa sinusta ja pitkitti kauan keskustelua, niin että minä arvelin synniksi sinun tytöstäsi — entisestä nimittäin.
Lakkaamaton sinua tutkimisensa mahtoi kuitenkin vihdoin saattaa Annetten pelkäämään, että noin hyväntahtoinen ihminen uskoisi minulle koko rakkaushistorian — miten se on koossa — sillä kerrassaan heittäytyi hän keskusteluun ja löi ales sulkulaudan näin nenäkkäällä kysymyksellä:
"Dora kulta, onko sulhasesi tullut?"
Dora joutui hämille että näin, kun hänen tarkoituksensa oli varmasti jälleen yhdistää kaksi rakastavaa (aivan sama asia, jonka minä olen ottanut tässä kirjeessä ajaakseni), täytyi ryhtyä omiin asioihinsa.
Tapahtui samoin kuin tuolle, hyvänluontoiselle R:lle, joka oli auttavainen, vaikka omat varansa eivät läheskään olleet loistavat. Kun hän muuanna päivänä, hankkiakseen eräälle ystävällensä lainaa, mielellänsä kulki pitkin katuja, tavatakseen jotakuta laupiasta samaritania, kohtasi häntä paraassa vauhdissa ilmoitus omasta velasta. Se on harmillista kun niin käy, tahtoessa toiselle olla avullinen.
No, enemmän.
Niin, Dora masentui paikalla ja kertoi ettei Rauhanen luultavasti tule isoon aikaan, että hän rakensi ja sisusti, ja niin edespäin.
Annette ymmärsi pitää ystävänsä aineesen kiintyneenä, ja niin sain minä tietää että Rauhanen, joka on pappismies, asuu naapurissasi siellä ylhäällä Norrlannissa, joka kuitenkaan ei estä häntä asumasta neljä- eli viisikymmentä penikulmaa sinusta kaukana. Siinä hauskassa maassa häviää kaikki välimatkat.
No niin, me saimme tietää että siniset tapetit tulevat vierashuoneesen ja viheriäiset sänkykamariin, ja että Rauhanen itse maalaa ja on kaikissa apuna; että siellä ovat kaksinkertaiset multahirret, ja, jos oikein muistan, tuohia ja savitäytettä välissä; sillä Doran päästyä aineesensa saimme tietää koko joukon asioita.
Vaan kylläksi siitä asiasta. Mitä minun piti sanoman sinulle on että Annette rakastaa vielä sinua, ja jos oikein ymmärrän hartaammin, sydämellisemmin kuin ennen — ettei hänellä ole, Jumal' armahda, "yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista," mutta on myös menettänyt kaikki ne eljeet, jotka hän omisti saadessaan aina tahtonsa esille ja ollessaan rikas ja kaunis — nyt ei hän ole kaunis, vaan ihana — kaunis merkitsee ainoastaan muodon täydellisyyttä, mutta ihana tahtoo sanoa että jotain jumalallista hohtaa lävitse. Vielä on kerrottavana ettei hän voi kärsiä sulhaistansa ja että hän näyttää harmilliselta koko kihlauksesta — se tahtoo sanoa, kunnia pitänee heitä yhdessä. He ovat, niinpä niin, kummin puolin ylen tarkkaluontoisia, etteivät asianmukaisesti tee toisiaan onnettomaksi. Nyt voit itse nähdä mitä sinun on tehtävänä. Kaksintaistelu asessorin kanssa ja hänen tappamisensa ei ole urhoollista eikä varsinkaan saata onnelliseen loppuun; sillä laki on kyllä tyhmä kieltämään kansan surmaamasta kilpakosijatansa, mikä vanhaan hyvään aikaan oli aivan oivallinen keino, jos ei vaan osunut joutua itse murhatuksi.
Mutta tule tänne; puhu tytön kanssa ja juttele järkeä, niin että hän aivan mutkattomasti purkaa naimatuumansa; ja minä puolestani tekeyn tutuksi tuon kunnioitettavan sulhaisen kanssa ja saan hänen lopettamaan itsensä epätoivosta. Minä olen hänen nähnyt useasti hänen ylhäisyytensä setäni luona, jossa hän on uskollinen kunnia-tervehtäjä. Ukko antaa arvon hänelle, niin paljon minä tiedän, sillä mies pitäisi oleman aivan kunnollinen ja arvon ansaitseva. Mutta, huomaathan, jos se on sadan pankkoseteli tahi lappu halpaa harmaata paperia, mikä joutuu pianon kieliin, niin sorisee se yhtä kauhistavasti.
Anna nyt tieto itsestäsi ja puhu totta. Annette on kipeä, kovasti kipeä — eikä kukaan muu kuin hän. Minä, joka saatoin toin sinulle mielipahaa, tahdon sovittaa erhetykseni, vaikka tunto on puhdas — minä en ole sinua pois ahdistanut.
Tämä tunnustus osoittaa ystävyyteni jalouden.
Minä olen varova kenraali — siksi tulen luultavasti ajalle ja täydyn harjoitella itseäni, silla kenraalien pitää olla myös tarvittaissa valtaviisaita. Minä sanon sinulle kaikki mitä voin saada tietää, ja toimitan asiasi niin hyvin, jos ei paremmin kuin sinä itse.
Sinun Konrad M.
Tukholmissa Helmikuulla.
Voidaan silloin sanoa: kun rakennus on kauan sisästä palanut, valkea syöksyy ulos yht'aikaa kaikista ikkunoista.
Katsos nyt! Enkö minä sitä tietänyt? Vai niin, sinä olet tosiaankin onnettomin kaikista ihmisistä. Se on siis onnettomuus kun pääsee komppanian päälliköksi ja saa kauniin virkatalon, sillä sotaneuvostossa kerrottiin että se rakettiin uudesta kolme vuotta sitten, tuo virkatalo, jonka nimi on (odotas, minä kirjoitin sen paperilappuun) jonka nimi on Honkala.
Se on erinomaista, sillä saman nimen mainitsi pikku nykänenä viisitoista kertaa, ja et sinä siis taidakkaan tulla viiden kymmenen penikulman päähän ystävästäsi Rauhasesta, pappismiehestä, joka itse maalaa huoneensa, vaikka sinä luonnollisesi et mitään puhunut siitä asiasta.
Nyt on siis puhe vaan asessorista.
Minä olen varmasti vakuutettu että asessorimme oikeasta kosi saadaksensa rahoja; nyt ei ole siellä mitään saatavana, sillä muuan köyhä raukka, joka lienee koulumestari, on saanut muka enimmät, mutta antanut pois suurimman osan ja perustan apurahastoja Upsalassa ja Lundissa, ja niin edespäin — sillä siitä asiasta ei ole minulla oikeata selkoa.
Siinä on kyllä että Annette ei ole rikas, vaan tyttö, joka on varallinen komppanian päällikön kosittavaksi, tarvitsematta hänen tahi jonkun muun uskoa että se on tapahtunut rahain tähden. Se on sellaista, jota minä pidän tärkeänä, koska tuo pieni ihminen puhui jollain pontevuudella siitä onnesta, kun miehellä on niin paljon ja tytöllä niin vähän, ettei voi epäillä itsekkäitä laskuja. Sellainen side lienee ollut herrasväen välillä.
Kun minä kuitenkin olen vakuutettu, ettei rakkaus vaan mietintö sitonut liittoa asessorin ja Annetten välille (vaikk'en minä voi käsittää häntä), vaan katson sen hänen entisen elämänsä kaunistukseksi, niin teen minä kokeen.
Minä pitkitän huomenna.
Päivä sen jälkeen.
Eilen illalla olin minä hänen ylhäisyytensä enoni luona. Minä tapasin ukon yksinänsä.
Oi! hän on rakastettava ukko, vaikka vanhan maailman, ja ihminen, joka kauhean mielellänsä tahtoisi hypistellä ajan osoitinta pari sataa vuotta takaisin. Hän on historioitsia, ja kaikki historian sisällys paistaa vanhukselle hurmaavassa valossa, joka vaikuttaa että hän näkee vanhan ajan hyvät puolet, mutta ei huonoja. Silloin oli kansa uskonnollinen, jalo, voimakas, sanoo hän, mutta mikä se nyt on? Minä olen väitellyt hänen kanssansa, sillä minä luulen että se on oikein hyvä tähän aikaan.
Mutta kylliksi jo vanhasta enosta Kalle Abraham, niinkuin hän sanotaan suvussa. Tuo Kalle Abraham on sama, joka on pikku asessorista pitänyt murhetta, on turvannut häntä ja auttanut häntä niin pitkälle onnen radalla, että tuo ihmis-raukka näyttää nyt kuin vanha pergamentti; sillä sinä voit uskoa, onnen löytäminen kustantaa kirjoitusmiehen ruumista; jos hän voi säilyttää ruoansulatuksen ja taitaa maata, niin hänellä on rautaluonne. No niin, minä tiedän että enoa mies miellyttää.
"Minä olen nähnyt asessori Svaningin morsiamen."
"Vai niin, hän lienee sangen arvossa pidettävä tyttö," sanoi eno.
Arvossa pidettävä? Olisi eläminen jossain toisessa vuosisadassa, että käyttäisi tyynni kuivunutta laatusanaa.
"Niin, hän on herttainen, kunnioitettava tyttö; mutta köyhä."
"Oikein, minä olen kuullut Svaningin kertovan, että äiti jonkun varomattomuuden kautta hävitti suuren osan."
"On sääli Svaningia," sanoin minä ja sitä en valhetellut; "sillä jos saa tytön, joka on toiseen rakastunut, ei ole paljon parempi onnettomuutta."
"Miten niin?"
"Niin," aloin minä, "tietysti hän toivoi saavansa rahoja, mutta siinä hän pettyi. Hän olisi kyllä peruuttanut tuon onnettoman yhdistyksen, jos ei kunniansa häntä estäisi."
"Siinä tekee hän oikein," sanoi eno Kalle Abraham, "sillä katsos, hän on vanhasta maailmasta."
"Ei näyttänyt olevan mitään sydämellistä yhteyttä heidän välillänsä. Sekä hän että tyttö nähtävästi katuivat kihlausta, mutta siihen sitoutaan molemmin puolin."
"Jos et sinä olisi kihloissa," hymyili ukko, "ja kun minä näen liiaksi ihastuneesi, niin näyttää kuin sinulla itselläsi olisi tuumia."
Minä punastuin, sillä minulla oli tosiaankin tuuma, vaikka ei itseäni varten.
"Kuitenkin," toisti ukko, "tahdon puhua Svaningin kanssa; ja jos se on selvä että he tekevät toisensa onnettomaksi, ja varsinkin jos hänen asiansa kärsisi — sillä siten voi hänen virkatiensä sulkeutua — niin tarvitsee niiden suostua ystävällisesti tekemään takaperoiset."
Näetkös nyt, enkö minä ole valtavälittäjä? Saadaan nähdä miten se selviää.
"Minä en käsitä Svaningia," sanoi eno keskustelun ajalla; "minä en käsitä häntä; mutta hän ei ole ollut tähän aikaan itsensä lainen ja on silloin tällöin näyttänyt nuoruuden ajattelemattomuuksia — nyt minä muistan sen — puhunut kihlauksista, niinkuin kummin puolinen mietintö on muodostanut, mutta järki ei hyväksy, ja niin edespäin."
"Kaiken johdon mukaan huomaa hän olevansa sellaisessa tilassa," sanoin minä.
Nyt näet mitä minä olen tehnyt, mutta enempää en voi tehdä; sillä mennä naimiseen tytön kanssa, ainoa mikä näyttää olevan jälillä, minä en voi, koska, niinkuin tiedät, minä olen jo sitoutunut. Siis täytyy sinun tulla tänne ales, vaikka rakastetun näkö "lävistää" herra katteinin ja komppaniapäällikön hellän sydämen. Niin sinä itse sanot. Mutta, niinkuin sanottu on, sinä et hyväksynyt minun edellistä kirjettäni, ja tästä tulet kenties vallan neuvottomaksi; mutta siitä minä en pidä väliä, vaan tahdon suurimmalla mielihyvällä olla marssalkkina häissä.
Ystäväsi Konrad.