HUOLIA.
Asessori ei saanut enää koskaan tulla Annetten luo, vaikka tämä alkoikin olla ylhäällä. Kuin lapsi joka opettelee kävelemään, tuki hän itseään huonekaluista ja uskalsi lattialle; mutta hän hymyili ollessaan vähällä kompastua, ja iloitsi kovasti, kun hänen onnistui päästä ikkunan ääreen ja nyökätä kiitokset kapteenin rouvalle kimpuista kukkia, jotka Löfstedt oli noutanut Söderin puutarhurilta.
Mutta samassa määrin kuin Annette parantui, samassa määrin näytti kamreerin rouvan ilo häipyvän ja vaihtuvan rauhattomuuteen. Hän ei ollut enää sisällä Annetten luona yhtä paljon kuin ennen, mutta jotakin ikävää täytyi esteen olla, sillä hyvällä äidillä ei ollut hetkenkään rauhaa sinne tullessaan.
"Mutta hyvä, jalo mammani," sanoi asessori, joka kamreerin rouvan sisimmässä huoneessa istui hautautuneena paperilappujen sekaan. "Mutta jalo mammani, teidän väitteenne on aivan liian tunnontarkka. Muistakaa, hän oli kuolemaisillaan, hän tiesi tuskin mitä sanoi; ja te olette aiheuttaneet tilanteen itse. Voi, jospa mamma olisi kysynyt minulta."
"Mutta mitä tuli minun tehdä? Eikö minun tullut totella mieheni viimeistä toivomusta, tuliko minun rikkoa se lupaus, jonka annoin hänelle hänen viimeisenä hetkenään?"
"Varjelkoon ei, mutta…"
"Ei, rakas Svaning, minä kirjoitin niinkuin hän oli pyytänyt minua kirjoittamaan, minä kirjoitin ja sanoin, ettei autuas mieheni tahtonut jättää jälkeensä ainoatakaan, joka oli häneen tyytymätön, sanoin tietäväni, että ainut lähempi sukulainen, jonka ehkä tarvitsisi jakaa perintö, eli köyhissä olosuhteissa ja hänellä oli useita lapsia; sanoin, että olin halukas jättämään sen, mitä he pitäisivät kohtuullisena, mutta muistutin heitä siitä, että lainvoimainen tuomio teki siitä kaikesta meidän omaisuuttamme."
"Ja he vastasivat?" kysyi asessori jännittyneen tarkkaavaisena.
"Niin, tuo siveä väki pyysi minun määräämään summan. Minä esitin niille kymmenen tuhatta riksiä, jonka Miller vainaja sanoi mahdollisesti, jos valvominen olisi tapahtunut, voivan tulla heille sivuperintönä."
"Ja he?"
"Selittivät tyytyvänsä; sillä ne voivat nyt hyvin eivätkä taistele köyhyyden kanssa. Hän on kunniallinen ihminen, tuo hyvä Lindner, vaikk'ei hän ole juuri milloinkaan ymmärtänyt koota rahoja. Mieheni tahtoi niitä lähestyä, mutta niin kauan kuin Lindnerin vanha setä, ahne ja voiton haluinen, eli, ei hän tutustunut, sillä rahat olisivat langenneet silloin hänelle … ja Lindner ei olisi saanut mitään."
"Kuitenkin huomaamme ettei saa karhua herättää sen maatessa. Mamman jalomielisyys on nyt herättänyt koko joukon sukulaisia. Jumala tietää paraiten mistä ne ovat tulleet, mutta ne kuuluvat kaikki tuhansien sivuhaarain ja oksain kautta tuohon jaloon Sidenkronan perheesen päärynä silmikolla."
"Mutta onko se todella mitään?"
"On, valitettavasti, mamma kulta! Minä olen kuulustanut ritarihuoneessa, ja on tosiaankin kaksi Sidenkronaa eli oikeammin on löydetty, nimittäin Jojakim Sidenkrona Pietarinhaasta ja Pekka Sidenkrona Lappasalmelta, niinmuodoin suomalaista sukua. Pappa vainaa oli viimeisen suvun jälkeläinen, mutta toisilla on tosiaankin oikeus puolellansa."
"Onko niillä oikeus puolellansa?"
"On, mamma, minä tarkoitan lain kuollutta kirjainta; mutta löytyy korkeampi oikeus, paitsi sitä on koko tuo kunnioitettava suku vaan roskaväkeä."
"Niillä on siis laki puolellansa?"
"On, mamma, hyvä mammani, mutta sillä ovat hyvät puolensa, kun vaan saamme aikaa. Mammalla on varoja pitkittää käräjöimistä elinaikansa, ja kyllä minä taidan sitä jatkaa minun ja Annetten ikäkauden."
Tuo hyvä mummo vetäytyi takaperin niinkuin käärme olisi häntä pistänyt.
"Onko oikein niin tehdä?" kysyi hän.
"Oikein? Hm, mikä on siis ihmisen varsinainen oikeus perinnön vaatimuksessa. Palkinto, hyvä mamma, on meillä oikeus saada omasta työstämme; mutta perintö on saanti paitsi minkäänlaisen oman ansion vaikutuksetta, on jonkinlaatuinen arpajaisvoitto, jonka yksi voi yhtähyvin voittaa kuin toinen. Mutta laillista se on, sekä heidän vakuutuksensa että…"
"Mutta jos me venytämme lainkäyntiä ikuisiin aikoihin, jos me hävitämme ne, heidän hakiessansa laillista oikeutta?"
Asessori kohotti olkapäitänsä ja sanoi: "Sekin on laillista. Laki myöntää pitkityksen; mutta se maksaa luonnollisesti rahoja, vaan sillä aikaa ne köyhtyvät, ja niin tulee sovinto mahdolliseksi."
"Lindner on läheisin perillinen."
"Niin, mutta kun hän on ilmoittanut tyytyvänsä kymmeneen tuhanteen riksiin, on hänen puhevaltansa lopussa. Mutta kun tuo kymmenen tuhatta, hyvä mamma, on ainoastaan vähä osa perinnöstä, on toisilla sukulaisilla oikeus vaatia loppu, sillä Lindnerillä ei ole heidän valtakirjaansa mennä mihinkään sopimukseen."
"Mutta jos Lindner ei suostuisi minkäänlaiseen sovintoon."
"Silloin hän voi ottaa kaikki ja toiset eivät saisi mitään, sillä
Lindnerillä on suuri lapsilauma, niin olen kuullut."
Kamreerin rouva, jonka rehellinen sydän vihasi vilppiä vaikka se ilmestyisi kauniissakin muodossa, haki paperein seasta Lindner'in ystävällisen kirjeen, lähetetty Teljestä muuan kuukausi sitten. "Tässä on Lindnerin kuitti," virkkoi hän, "hän on oikea perillinen, hänen pitäisi saaman kaikki."
"Niinpä kyllä, jos mies ei olisi ollut yksinkertainen, mutta hän taitaa olla säyseä eläin, tuo maisteri Lindner."
"Minä luulen niin; hän ymmärtää lakia yhtä vähän kuin minä."
"Mutta toiset ymmärtävät sitä paremmin; niistä on moni rikas, ja heidän vaatimuksensa ovat kireimmät."
"Onko Lindnerillä täysi perintövalta omaisuuteensa?"
"Onpa niinkin! Jos minä olisin heti tietänyt, olisi pappa vainaja testamentin verosta lahjoittanut lämpösin käsin kaikki Annettelle, eroittaen pois myydyn talon; sillä pääomat ovat irtain omaisuus ja voidaan hukata, lahjoittaa, tahi miten mielitään, mutta testamentin tehtyä ja laillistettua ei asia ole autettavissa. Jos se ei olisi raastuan oikeuden pöytäkirjoissa, voisi sen tehdä mitättömäksi…"
"Ei herra asessori," sanoi rouva ja nousi kopeasti ylös, "mieheni tahtoa en suinkaan riko, vaikka kerjäisin. — Tee oikein … minä en tiedä jos se on oikein, vaikka asiamieheni niin sanoi; niin puhui mieheni viimeisillänsä — tee oikein minun tähteni."
"Erinomaista kun hän ei sitä ajatellut terveytensä päivinä."
"Hän selitti senkin," toisti rouva, "ei yhtään tahraa ole miehessäni. Hän ei ollut lakimies, mutta alkoi viimeisinä aikoina tutkia lakia, joka huvitti häntä. Muuan sana, jonka joku hänen ystävistään lausui, herätti hänen huomionsa, ja … ja siitä syystä hän ei tahtonut tehdä testamenttia, tarvittiin teidän suostuttamistaitonne ja hänen rakkautensa minuun ja Annetteen voittomaan hänen vastenmielisyyttänsä; mutta se on arvoton paperi, sanoi hän minulle, jos jollain toisella on parempi oikeus."
"Niin, hyvä mammani, toiveet ovat tosiaankin jotenkin synkät, mutta ne selviävät jos ei muutoin niin viivyttämisen kautta."
Kamreerin rouva meni sisään tyttärensä luokse, ja hänen synkeä katsantonsa ei johtunut omaisuutensa vaarassa olemisesta, vaan siitä että hänen petti ihminen, jota hän uskoi enemmän kuin omia ajatuksiaan.
Ja nyt hän näki miten hän kiinnitti Annetten siihen ihmiseen ja repi siteen, jonka rakkaus oli pyhittänyt. Hänen ankaran käsityksensä mukaan ei kihlausta voitu rikkoa, tekemättä todellista rikosta. Lupaus oli annettu Jumalan edessä, samoin kuin hän antoi miehelleen hänen viimeisillä hetkillänsä.
Hyvälle mummolle oli kiusallista nähdessään Annetten kirkastuneet kasvot, miten ilo säteili hänen silmistänsä, kun puhui Hjalmarin viattomuudesta. "Ja kun jälleen," mietti äiti, "käsität lupauksesi merkityksen, silloin et voi, et saa sitä murtaa … mutta oi, jos sinä sen taitaisit, Svaning ei ole ansiollinen nimittämään sinua puolisoksensa."
Rouva, saatuaan useain keskusteluin kautta valoa sekaantuneesta asiasta, antoi muuanna kauniina päivänä valjastaa vaununsa ja tuli Annetten luokse.
Vanhuksen kasvot olivat tyynet, vakavat, mutta kuitenkin tavallista valoisammat.
"Minä matkustan pois tänään, kenties viivyn huomiseen asti," sanoi hän Annettelle; "Dora ja katteinin rouva jää luoksesi, minä olen puhunut niiden molempain kanssa."
"Minne mamma matkustaa?"
"Maalle, lapseni, eräässä tehtävässä, jonka pappa jätti minulle ja jota minä olen viivyttänyt ylen kauan."
"Matkustakaa Jumalan nimessä, mamma!" kuiskasi tyttö ja suuteli äitinsä kättä.
Rouva sulki hänen syliinsä ja sanoi: "Lapsi, lapsi! Sinä et kadu minun tekoani."
"En milloinkaan, en milloinkaan, rakas mamma; minä näen teidän silmistänne että se on jalo teko. Niin näytitte silloin kuin otitte minun … ja silloin kun kerta juuri kuin nyt otitte minun syliinne, suutelitte otsaani ja sanoitte: sinä olet todella minun tyttäreni, silloin katsoitte niin päälleni … mutta ei milloinkaan sitten ennenkuin nyt. Jumala olkoon kanssanne mamma, matkustakaa hänen nimessänsä."
Hyvä mummo erkani hiljaa, ja vaunuin istuttuaan heitti hän vielä
Annetteen silmäyksen.
Hän seisoi ikkunan ääressä ja nyökkäsi ja liikutti huuliansa. Sanoja ei kuulunut, mutta äiti tunsi että tyttö sanoi; "matkustakaa Jumalan kanssa, mamma, Jumala siunatkoon teitä."
"Minä en tiedä miten se tulee," sanoi Annette Doralle, joka tuli heti nähtyään kamreerin rouvan vaunujen pois pyörivän, "minä en ymmärrä, Dora, mutta mamman matkustaminen ilahuttaa minua; minä tunnen itseni köykäiseksi kuin leivonen ja luulen leijailevani laulussa ja ilossa. Oi, Dora, minä en tiedä miten se tulee."
"Sinä olet koko ajan ollut niin iloinen."
"Ei, ei! Ei se ole mitään kuin nyt … nyt, oi nyt! Vaan miten se voi olla?
"No, tiedätkös mitä?" alkoi Dora, "minua oikein haittaa Rauhanen, hän tulee aikaisin ja myöhään ja…"
"Vai niin, oletko todella?"
"Niin, todella."
"Mutta jos…"
"No ei, älä nyt alota sinun historijoinesi."
"Mutta minä sanon jos."
"Vaan minä sanon mutta."
"Mitä?"
"Mutta, sanon minä, jos hän kosii, niinkuin sinä luulet, niin olen minä ylen viisas."
"Viisas?"
"Niin, viisas. Jäisikö mamma yksinänsä? Voipiko apulaispappi ruokkia vaimoa ja hänen äitiänsä?"
"Ei, se näyttää liian tukalasta."
"No, ja siis?"
"Siis sanot sinä luonnollisesti ei, se on ymmärrettävä," sanoi Annette ilkullisesti nauraen; "sillä viisas tyttö laskee aina näin: minä tarvitsen neljä leiviskää voita, viisitoista markkaa leiviskästä, neljä kertaa viisitoista on kuusikymmentä; siis kuusikymmentä."
"Ole nyt vaiti, Annette kulta."
"Kuusi tynnyriä rukiita, viisikolmatta markkaa tynnyri tekee sata viisikymmentä, yhteensä kaksisataa kymmenen. Kahvia ja sokuria…"
"Ei, hiljaa nyt."
"Ei — ei, viisas tyttö ajattelee vielä: mamma tarvitsee kahvia aamulla, kupillinen kymmenenpenniä, ja jälkeen puolenpäivän, kymmenenpenniä, ja pikku lisätippa, puolitoista kupillista, niukasti laskettu…"
"Mutta mihin se menee?"
"Niin, Dora kulta, se todistaa että viisas tyttö opetteleikse qvatuor species ja sitten laskee kaikki hyvin tarkasti, ja saatuaan numerot järjestykseen kääntyy hän rakastettunsa puoleen ja kysyy: onko sinulla kolmesataa viisiseitsemättä riksiä pankossa, sillä vähemmällä määrällä ei käy laatuun; ja jos hän vastaa kolmesataa, antaa viisas tyttö hänelle rukkaset, siitä kun puuttuu viisiseitsemättä riksiä."
"Minä olen kuullut koko saarnan, enkä taida huomata muuta kuin että se on aivan viisaasti ettei tee itseänsä … ei, se voi olla sama, mutta äitiänsä onnettomaksi."
"Mutta, Dora kulta, sinä rakastat papiksi aikovaa?"
"Sinun kanssasi ei voi puhua vakavasti, muutoin olisi minulla jotain sanottavaa."
"No, puhu!"
"Niin, näetkös, hän on kosinut."
"Siinä sen näet!"
"Niin, mutta minä harmistuin."
"Miksi siis?"
"Herra Jumala," toisti Dora, ja suuret, kirkkaat kyyneleet välkkyivät silmissä. "Herra Jumala, minä suosin tuota alhaista ihmistä, mutta hän ei voi ottaa mammaa kanssansa apupapin palkalle eli kappalaispapin virkataloon … me laskimme, me."
"Mutta sinä et miettinyt pientä pää-omaa, jonka suljit pois laskuistasi," sanoi Annette vakaasti ja hellästi, "kuules, Dora kulta, miten paljon luulet Jumalan siunauksen tekevän huoneessa?"
Dora katsoi ylös, se ikäänkuin kummastutti häntä, ettei hän aavistanut noita varoja.
"Jumalan siunaus… Sinä sanot jotain, mamma voi siis meitä seurata. Neljätoista tynnyriä jyviä, vähäinen virkatalo … ja Jumalan siunaus, kyllä se riittää; niin, nyt minä sen käsitän."
"No se on hyvä, Jumala siunatkoon sinua, Dora, Jumala auttakoon teitä molempia! Mutta mitä sanoo äitisi?"
"Se käy laatuun, hän on yhtä paljon ihastunut Rauhaseen kuin sinun äitisi asessoriin. Miehillä on kuitenkin kyky miellyttää mammoja, niin että jos me tytöt emme ajattelisi itseämme kävisi ehkä nurinpäin."
"Niin, siltä se näyttää," huokasi Annette.
"Tiedätkös mitä minä olen aina huomannut?"
"Niin, huomaatkos, kun mammat hankkivat naimista, menee se aina takaperin; ne arvelevat kuin avioliitto olisi arpajaiset ja joka koettaa laskea numeroja, petaa itsensä köyhäksi; sillä eihän siinä ole muu kuin mammojen kokemus, joka pilaa kaikki."
"Sinä saatat olla oikeassa."
"Kuules nyt, kokemus ei ole mitään muuta kuin kokemuksesta solmittuja pätkiä … koko elämän yhteen solmittuja tutkaimia … ja sitten tahtovat sovittaa vanhaa uuteen kankaasen, hienoa kuin silkkiharja, ja niin repeää se jokaisesta solmusta, jotka mamma liitti muinoin. Aikansa tulee jokaiselle laittaa kaikki katkenneet langat kuntoon, solmita itse tutkaimensa."
"Onko äitisi tullut kokemuksilla?"
"Onpa niinkin vähän, hän on ihastunut Rauhaseen, mutta arvelee että hänen pitäisi hakea itsensä kaupunkiin."
"Miksikä niin. Se oli…"
"Ihmeellinen aate, eikö todella? Niin, huomaas nyt, kun pappa vainaja hävisi maanviljelyksessä, se tahtoo sanoa maalla, niin pitäisi kaikkein ihmisten asua kaupungissa, sillä siellä olisi papalle käynyt paremmin."
"Mutta miten sitten kävisi talonpoikain kanssa? Niiden on jotenkin hankala…"
"Asua kaupungissa, aivan oikein, samaten minäkin sanoin, mutta, katsos, mammalla on kokemuksensa ja sen kanssa ei kukaan tule toimeen."
"Mutta enempää hän ei tahdo lyödä kankaan sisään?"
"Ei, ei. Mamma on kehoittanut minun ottamaan mainitun henkilön, vaikka hän maallakin asuisi; ja tiedätkös, tahtoisin saada hänen, kun vaan olisin selvillä ettei huonosti kävisi."
"Mutta sinä nyt tiedät pääoman," sanoi Annette; "kaikki käy hyvin, sillä raamattu sanoo: Herran siunaus rakentaa puoli huonetta."
"Niinpä, niin!… Ahaa, näetkös, tuolla hän istuu mamman luona ikkunan vieressä, nyt saat hänen nähdä."
Dora nyökkäsi ja ikäänkuin esitti ystävänsä, ja rakastaja kumarsi syvästi ja näytti sydämellisesti iloiselta, sillä Doran rukkaskori oli varmaan niin huonosti palmikoittu, että rakkaus pilkisti jokaisen silmukan lävitse.
* * * * *
Teljessä syntyi hälinä, kun kamreerin rouvan viheriäksi kieratut vaunut vierivät pitkin katua ja pysähtyivät koulun luokse.
"Tuo vaunu ei ole reivin."
"On, hän on ostanut itsellensä uudet."
"Vai niin, mutta tuo vanha rouva ei ollut reivinna.
"Oli, hän oli sama."
"Ja minäkö en tuntisi reivinnaa, jonka olen nähnyt ja puhunut hänen kanssansa tuhansia kertoja?"
Tällaiseen jankkaukseen rouvien kesken antoivat kamreerin rouvan vaunut johtoa.
Koulumestari, maisteri Lindner istui kohtuullisessa päivällispöydässänsä, vaunujen seisahtuessa oven eteen. Se oli suuri pöytä, sillä hänellä itsellään oli yhdeksän lasta ja siihen lisäksi kaksi kasvatus-koululaista, jotka oppivat kohtuullisuutta samalla kuin latinaa ja kreikkaa. Siinä oli siis suurehko pöytä.
Kamreerin rouva astui sisälle. Hän ei ollut sitä perhettä nähnyt milloinkaan ennen; mutta hän kohtasi pulskea-näköisen, keski-ikäisen miehen. Hänen aikaisin harmaantuneet hiuksensa lepäsivät järjestyksessä ja somasti, hänen kulunut koulutakkinsa näytti mukavalta, vaikka se oli hiuki kulunut, ja erittäin valkoinen kaulaliina täytti puvun. Sama siisteys ja somuus näkyi lapsissa ja kasvatus-oppilaissa. Ei ainoakaan kengännauha ollut pilalla, ei yksikään käsi likainen, ei leivän murenaista pöytäliinalla, joka lumen valkoisena lepäsi pöydälle levitettynä ja jonka reijät — sillä muutamia näkyi sellaisia — olivat huolellisesti vatien olkimatoilla peitettyinä.
Perheen isäntä ja rouvansa nousi ylös; mutta koko lapsilauma raappasi jalallansa ja istui sitten pitkittämään ateriaansa.
Herra Lindner vei vieraansa sisimmäiseen huoneesen, joka piti kuvaileman kaikkein pyhintä, sillä se oli varustettu lukuisilla tauluilla, jotka somasti ladotuilla paperikehyksillä hienojen kultareunuksien kanssa kaunistivat seiniä.
Hän katseli vierastansa kysyvästi ja osoitti pienelle sohvalle.
"Minun nimeni on Miller," sanoi kamreerin rouva. "Te tunnette nimeni?"
"Tunnen," sanoi Lindner; "tervetuloa! Tämä on minun vaimoni ja tuolla näitte lapseni; ne tulevat pian sisälle."
"Minä tulin tänne…"
"Kuulemaan jos minä ryhdyn käräjöimään teitä vastaan; ei, sitä en tahdo tehdä."
"Hyvä herra Lindner, tässä on teidän sovintokirjeenne takaisin, minä teen teidän jälleen vapaaksi."
Lindner katseli paperia.
"Niin, sen minä olen kirjoittanut."
"Mutta teillä on, minä olen saanut kuulla sittemmin, enempi oikeuksia."
"Voi olla mahdollista, mutta minä olen kirjoittanut sen tieten taiten enkä peräytä sanojani. Se olisi vahinko," lisäsi hän, "jos joukko henkilöitä, jotka ennallaan ovat rikkaat, jakaisivat varallisuuden. Köyhien kanssa on toisin asian laita. Paitsi sitä tulee jako-osuus vähäpätöiseksi, sillä niitä on miten kuullut olen lähes kolmesataa sukulaista vaimoin ja lasten kanssa. Tuskin nyt on enää ketään, joka ei olisi sukua Sidenkronan heimon kanssa."
"Mutta onhan niillä lailliset oikeudet."
"Ei, rouvani, lailliset oikeudet ovat minun oikeuteni; mutta siinä ei löydy mitään siveellistä oikeusperustetta, miksi minun pitäisi saada paremmin ne rahat kuin Kiinan keisarin. Minulla ei ollut käsitystä Sidenkronista, ennenkuin minulle selitettiin että äitini äitin isän nimi oli Sidenkrona päärynä silmikolla, joka nyt on merkillisin kohta missä oikeus riippuu."
"Mutta…"
"Niin muodoin olen minä … sillä minulle on lähetetty täydellinen sukuluettelo … niin muodoin olen minä lähimmäinen, mutta se ei mitään merkitse, voitte olla rauhassa minulta. Kymmentuhat-riksiin olen minä tyytyväinen, kun minä ne saan lahjaksi; enkä minä ole milloinkaan aikonut vihata miestänne, sillä hän voi yhtä vähän siihen, ettei ollut suorasti etenevää sukua, kuin minä ollessani nyt niin sattumalta."
"Mutta," alkoi kamreerin rouva, "kun itse katsotte rahain jakamisen vääräksi, niin tulee teidän auttaa minua käyttämään oikeutta sen äärettömän perijäjoukon välillä, joka on kaikilta suunnilta kokoon käsketty."
"Niinkuin on sanottu, niillä ei ole oikeutta saada mitään," sanoi herra Lindner; "mutta minä hävittäisin teidän, jos ottaisin luopumukseni takaisin."
"Hävittäisin?" Ei, herra Lindner, minulla on säästettyjä korkoja, jotka riittävät minulle ja tyttärelleni."
"Koko asia on ilkeä; sillä todellakin on inhoittava nähdä miten sukulais joukko kuin nälkäiset korpit heittäytyvät kullan ylitse, kun joku toinen, heille aivan tuntematon ja väliäpitämätön henkilö, on sen koonnut kokonaan toista tarkoitusta varten, kuin heille antaaksensa."
"Ja teidän mielestänne on siis käräjöiminen lakkautettava?"
"Niin sanotulla sovinnolla, niin."
"Miten voitte te sovittaa minun lähes kolmen sadan henkilön kanssa, joista minä en yhtään tunne?"
"Sillä asialla on vastuksensa."
"Mutta nyt," alkoi rouva, "tunnen minä teidät, vaan en myönny teidän kieltäymykseenne. Teillä ei ole oikeus luopua laillisesta perinnöstänne, — mutta te voitte sen lahjoittaa."
"Minä?"
"Niin, juuri te, herra Lindner! Puhukaamme suorasti! Minä tahdon että te käytätte oikeuttanne."
"Erinomaista, rouvani; mutta kun niin tahdotte, perintö on minun," sanoi herra Lindner ja repi palasiksi luovuttamuskirjeen. "Nyt olen rikas, vaan mitä sitte teen?"
"Se johtuu teistä."
"Teidän käytöksenne on merkillinen, rouvani," toisti herra Lindner, "mutta minun näyttää teille kenties vielä merkillisemmältä, kenties se on väärin, mutta minä olen suuttunut niihin ihmisiin. Tiedättekö mitä, ne pelkäsivät enimmin että minä peruuttaisin luovutukseni, ja seuraus siitä pelosta oli, että minulle luvattiin yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Yksi osa tahtoi jakaa keskenänsä, toinen antaa toisellensa arvopapereita. Minulle on tarjottu virkoja — kunnioittavia toimia — ja esitetty kunniamerkkejä, kun vaan antaisin kieltäymykseni pysyä. Se on alentavaa, tahi mitä?"
"Niin, ei se ole suora tie."
"Ei, rouvani, ei laisinkaan suora tie, vaan koreasti mutkallinen."
"Te päästätte siis minun käräjöimästä korkoja?"
Herra Lindner nauroi lempeästi ja sydämellisesti; näkyi selvästi että tuo soma mies nauroi mielellänsä.
"Niin, katsokaamme, rouvani, jos voimme sopia, koettakaamme. Se on kuitenkin erinomaista," lisäsi hän vakavammin, "että juuri rikkaat, jotka eivät tarvitse saalista, ovat näyttäytyneet huolellisimmaksi ettei se menisi pois käsistä; mutta köyhät ovat kirjoittaneet … luonnollisesti joukko roskaväkeä pois luettuna … ovat anoneet vaan laillista oikeuttansa. Tässä näette kirjeen."
Herra Lindner otti eräästä laatikosta suuren joukon säännöllisesti kirjainjärjestykseen pantuja kirjeitä.
"Tässä esimerkiksi erään köyhän komministerin Norrlannista. Siitä minä pidän. Kuulkaapas:
"Herrani!
"Minua on kehoitettu lisäämään erästä palkintosummaa teille, ettette sekaantumisellanne leskirouva Milleriä vastaan riitaan pannussa perintö-asiassa riistäisi meiltä oikeuksiamme. Mutta se on kuitenkin selvä, että jos teillä on yksinänne oikeus perintöön, niin meillä ei ole mitään — ja sillä se on lopussa. Siis en minä anna yhtään apua. Koko asia on minulle vastenmielinen, ja jos ei se olisi poikani tähden, en olisi laisinkaan siihen sekaantunut. Kuitenkin, kun hän nyt on täysi-ikäinen, saa hän kotiin tultuansa ja saatuaan nähdä asiakirjat itse määrätä. Hän päättää luultavasti samoin kuin minä, ettei Herran palvelijan ole sopiva antaa lahjoja.
Nöyrimmästi
Sakarias Rauhanen,"
"Sitä voi nimittää sanoiksi eikä virsiksi; näkyy selkeästi että hän katsoo minun herättäneen palkinto-ehdotuksen. Sitä miestä minä suosin. Onko teillä velkakirjoja ja sellaisia kanssanne?" kysyi herra Lindner; "tahi tahdotteko että minä haastan teitä, saadaksi asian selvälle tolalle … se olisi kenties paras."
"Kenties."
"No hyvä, pitää tapahtuman. Mutta sitten ovat rahat minun ja teidän yhteisesti, ja niin … tiedättekö mitä minä tahdoin sanoa?"
"Minä arvaan … ja sitten teemme me…"
"Niin, teemme hyvää tavaroilla niin paljon kuin ymmärrämme, ja jätämme vähimmin itsellemme."
"Te olette jalo mies."
"Ei, pyydän anteeksi, minä olen vaan koulumestari Teljessä. Olemme siis suostuneet?"
"Olemme."
"Te, rouvani, olette käyttäytyneet oikein, ette enemmän kuin oikein; mutta te olisitte voinut ja voitte vielä, jos tahdotte, saada asian vanhalle kannalle … ja venyttää käräjöimistä ikuisiin aikoihin, niin se on kietoontunut, vaikka niillä on kirjain puolellansa; mutta kirjain kuolettaa ja henki tekee eläväksi."
"Minä tiedän sen, minulle on se keino uskoteltu, mutta minä en tahdo, minä en voi. Minä alentaisin mies-vainajani muistoa, jos kulkisin jotain muuta tietä kuin mitä tuntoni hyväksyy."
"Minä näin sen jo teidän ensimäisestä kirjeestänne," sanoi herra Lindner ja suuteli jotenkin tavanmukaisella kohteliaisuudella vanhan rouvan kättä. "Me olemme pari erinomaisia ihmisiä, hyvä rouva Miller, jotka sovimme asiasta, mikä tavallisissa tapauksissa olisi herättänyt ikuisen vihamielisyyden. Mutta meidän pitää toimia niin, ettemme tarvitse punastua… Se on oikein, vaimoni, sinä ajattelet pidemmälle kuin minä," virkkoi mies, kun vaimo kertoi että päivällinen on salissa. "Kyllä sitä tarvitaan, hyvä rouva Miller; sata-tuhansittain riksiä on vierinnyt läpi käsiemme … se on väsyttävää."
Nyt esitettiin koko lapsijoukko, joka yhtä suurella hämmästyksellä kuin arvonannolla katseli vierasta rouvaa, jolle pappa ja mamma osoitti niin suurta kunnioitusta.
Voitiin huomata että rikas perintö oli perheessä tietymätön — ja niin olikin. Herra Lindner ei ollut maininnut siitä lasten kuullen sanaakaan, ja ne eivät siis tulleet siihen lapsille tavallisesti viattomaan ajatukseen, että ollaan rikkaita. Kaikki kävi yhtä kohtuullisesti huoneessa, ei ainoata sokuripalaista ollut enempi kuin ennen; oli vaan yksi piika ja rouvan täytyi siis toimia kyökissä, ja herra Lindnerin nuttu oli sama puhdistettu vaate, jota hän oli jo monta vuotta käyttänyt. Sellainen olo vaienti kielittelemisen siinä pienessä kaupungissa, sillä oltiin vakuutetut että äkkinäisellä rikkaudella mahtaa olla hänen oireensa, niinkuin jokaisella muullakin kohdanneella vammalla; mutta sellaista ei huomattu ja — mitä piti uskottaman?
"Ne eivät varmaankaan alota ennenkuin jouluksi, he tahtovat kerrassaan hämmästyttää kaupunkia turhan mammonan saamisella", virkkoi muuan.
"Aivan oikein, nythän tuota väki poloista voi kohdata niin suuri onni, niinkuin sanotaan, tulematta kopeamieliseksi".
"Mutta se on erinomaista", sanoi kolmas.
"Saamme nähdä jouluna", tuumaili vihdoin ensimäinen puhuja, ja kaikki suostuivat siihen, ettei joulua kauemmaksi voirittanut salata itseään.
Mutta joulu tuli, piikoja lähetettiin useammalta suunnalta saamaan selkoa, jos herra Lindner ei ostanut jonkinlaista saalia vaimollensa, tahi jos hän ei miettinyt silkkihametta "tuolle ihmisraukalle", mutta ei mitään sellaista tavattu. Lindnerillä paloi tavallisuuden mukaan kolmihaarainen kynttilä lasten pöydällä, jo joululahjat olivat tavalliset, kirjoja ja joitakuita vähäisiä leikkikaluja, joita herra Lindner oli itse sorvannut. Ei mitään muuta.
Aika kului yhtäläisesti eteenpäin, ja kaduttiin nyt, kun parin kuukauden ajalla oli Lindnerin herrasväelle osoitettu tavallista enemmän kunnioitusta ja kutsuttu niitä koko lapsijoukon kanssa illallisille — miehellä ei ollut mitään eikä muutoin ollut mikään, sillä lapsien opettaminen on, niinkuin muuan kirjailija aivan oikein sanoo, kiittämättömin kaikista. Koulumestari voi olla suvaittu; mutta se on kuitenkin myönnyttäminen, ettei hän ole mikään ylhäinen, eikä kenenkään mieleen milloinkaan juolahda suositella sellaista mainiona. Hän on kansan unhotuksen ja yksityisten ikuisen kiitollisuuden alainen henkilö.
Herra Lindneriä ei kuitenkaan näkynyt liikuttavan yleisön unhotus, vaan hän hoiti virkaansa halulla ja ilolla, ja huoli vähät siitä mitä maailma sanoi. Sellainen oli mies, johon kamreerin rouva luottautui ja joka verrattomalla suoruudella lausui käsityksensä kaikista sattuvista asioista.
Hän oli seudullansa, se tahtoo sanoa niin kaukana kuin hän tunnettiin, katsottu haaveksijaksi; enemmän viisastelijat, tietäjät ja joilla oli kameoli-sormus paksussa etusormessa, nimittivät häntä aivan yksinkertaiseksi narriksi. Naiset arvelivat että hänen kanssansa on oikein hauska puhua, vaikka hänen aatteensa olivat erinomaisempia; mutta lapset eivät pitäneet häntä haaveellisena eikä erinomaisena. Mitä hän sanoi oli niin puhdasta ja hyvää, että jokainen taisi sen käsittää, jos nimittäin oli tavallinen ihmis-ymmärrys; mutta tavallinen ihmis-ymmärrys on oivallinen lahja, vaikka se on kaikkein tavallisin. Niinkuin hiiliä tavataan kaikkialta, mutta timantti, sen oikea puhdas muoto, on kallis arvoinen, samoin on ymmärrys yleinen, mutta selkeä ymmärrys sitä vastaan niin oivallinen, että sen näyttäytyttyä luullaan ettei se ole ymmärrys, vaikka jälkimaailma käsittää sen ja lausuu yhdestä ja toisesta kalleudesta, jonka aikalaisensa polkivat katuun.
Rouva puhui itsestänsä, miehestänsä, tyttärestänsä herra Lindnerille, joka oli hyvin halukas kuulemaan kaikkia kertomuksia, mikä usein todisti hyvää sydäntä, mutta samalla usein heikkoa aloituskykyä.
Kun rouva lähti jälkeen puolenpäivän takaisin, seurasi herra Lindner häntä vaunuille ja näyttäytyi niin kohteliaaksi, ettei kukaan kaupungin rouvista ollut milloinkaan nähnyt tuota erinomaista miestä niin nöyränä ketään ihmistä kohtaan.