ENNUSTUKSIA.
Dora tultuaan muuanna aamuna ystävänsä luokse, istui hän tavallisesti työtänsä tekemässä. Annette oli muuttunut toiseksi ihmiseksi; hän oli nyt oppinut oikean tavan ajan kuolettamiseksi — saadaksensa sen kulumaan. Aika vihaa kaikkea työtä, itse mataa se esille työttömiin saleihin, hiipii kuin simpukka pitkin samettihienoja mattoja ja istuikse aivan kohteliaasti sohville; se tuskin liikkuu, vaan venyttää päivän ijankaikkisuudeksi. Mutta jos se huomaa että joku tekee työtä halulla, tulee hänelle kiiru, ja sellaisen luona kuullaan alituisesti: minä en voi käsittää mihin aika menee.
Niin oli nyt Annetten kanssa laita, hän ei oikein tietänyt minne aika joutui, se kiiruhti pois työn tieltä ja lievitti sitä ahdistusta, jonka hänen tukala tilansa, hänen tuntonsa nuhteet vaikuttivat hänelle.
Annette nyökkäsi ystävällensä.
"Jos eilen illalla ei olisi ollut niin kylmä, olisin minä tullut teille. Oliko teillä pidot?"
"Ei, ei, miten niin voit luulla?" kysyi Dora ja punehtui.
"Niin, näetkös, siellä seisoi kaksi kynttilää pöydällä ikkunain välissä ja kaksi sillä pöydällä, joka sijaitsee sohvan edessä, sen näin minä aivan hyvin teidän sinisten rullakartiinien lävitse."
"Vai niin, vai niin, mamma viritti niin monta kynttilätä … hän niin teki."
"No, istuitteko siellä ja huvittelitte itseänne, katselemalla miten paloivat?"
"Ei, mutta mammalla oli vieraita, muuan mamman nuoruuden ystävän poika."
"Kuka?"
"Niin, huomaatkos, hän on sama Rauhanen, jonka minä ennen olen maininnut."
Annette ei voinut olla nauramatta, sillä tyttö raukka oli aivan punainen.
Annette katseli häntä ja naurahteli: sepä oli oikein hauskaa. Dora raukka oli nimittäin, puhuessaan yhtymisestänsä täti Printfellin luona, sanonut: "hän näytti oikein sievältä … hän oli oikein kohtelias, ja jos hän kosisi minua, saisi hän myötäisen vastauksen."
Näin oli hän sanonut siinä lujassa vakuutuksessa, ettei hän milloinkaan enää kohtaa mainittua henkilöä; se ei tuntunut hänestä pahemmalta, kuin jos hän olisi puhunut vaksikammion kuvasta; mutta nyt tuli tuo miettimätön sana pian perässä.
"Vai niin, hän on sama, joka oli niin kohtelias," nauroi Annette, mutta synkistyi samassa, sillä muisto omasta liitostansa pisti häntä sydämeen.
"Mutta enhän minä voinut uskoa että ihminen tulee takaisin," sanoi Dora melkeen itkien. "Sinä voit uskoa minua, se on sentähden, että hän on erään mamman ystävän poika…"
"Dora kulta, minä uskon sinua, mutta sinä punehduit niin, että pienet kasvosi leimusivat. No, onko hän sievä mies?"
"On, hän matkustaa nyt kotia papiksi vihittäväksi… Kenties sinä tahdot lähettää jotain äitillesi."
"Niin, Dora, sen tahdon, mutta auta minua keksimään jotain, joka häntä ilahuttaisi."
"Se johtuu siitä jos hän voi ottaa mukaansa suurempaa pakettia."
"No, voithan sinä puhua siitä hänelle."
"En minä tunne ihmistä, mutta mamma ihastui, saatuaan kuulla jotain eräästä nuoruuden ystävästä, että hän kutsui hänen tulemaan useampia kertoja… Minä en käsitä mammaa."
"Älä moiti äitiäsi, Dora kulta, vaikka sinä kenties saat punastua muutamia kettoja minun edessäni, joka on ainoa kun tietää, että tuo hyvänluontoinen pappi olisi mies, josta Doraseni pitäisi."
"Älä minua kiusaa, hyvä Annette; mutta ensi kutsun laittaa mamma … sillä minä en käsitä mammaa; hän lähetti eilen illalla hedelmä-kaupasta noutamaan koko korillisen omenia, joita Rauhanen söi niinkuin ne ei olisi maksaneet kolme killinkiä kappale… Mutta kun näet ne neljä kynttilää, niin tule ylös, Annette kulta, saat nähdä hänen ja tulet käsittämään, että mini vaan hulluttelin."
"Mutta, Dora, en minä voi kulkea yksistäni yli kadun niin myöhällä."
"Et, se on tosi; mutta minä tahdon johdattaa hänen tänne, jos voin.
Muutoin tuntuu hän olevan sävyisä ja on oikein; huvittava ja iloinen
suojelija; mammakin suosi häntä. Hän puhui lähetyksestänsä täti
Printfellille ja on lepyttänyt tuon hyvän mummon; tänään juo hän kahvia
Printfell tätillä."
"Ja te … onko täti kutsunut teitä?"
"No, niin harmillista! Nyt saat sinä ainetta; niin, onpa niinkin hän kutsunut."
"Se ilahuttaa minua sydämellisesti, Dora kulta," sanoi Annette kujeellisesti.
"No, oletkos sinä nähnyt asessoriasi? Mutta siinä teit sinä yksinkertaisesti, Annette. Herra Jumala, minä en olisi milloinkaan sanonut niin paljon, jos sinä olisit hypännyt kaivoon, mutta mennä miehelle epätoivossa tuntuu minusta kuin jos ihminen päättäisi juoda itsensä kuoliaaksi. Onko hän täällä usein?"
"Joka ilta."
"Vai niin; ja silloin te istutte ja tarinoitte?"
"Ei, minä en näe häntä milloinkaan."
"Sulhaista?"
"Niin."
"Mutta sehän tuntuu ihmeelliseltä."
"Lienee mahdollista, mutta minä en milloinkaan mene sisälle, vaan hän istuu mamman luona, ja sitte kuin hän on lähtemäisillään, haetaan minä nyökkäämään."
"Sepä on siis kummallista."
"Niin kai."
"Mutta' sinun ei pitäisi mennä milloinkaan naimiseen hänen kanssansa,
Annette raukka."
"Miksi niin sanot?"
"Oi voi! sinä olet muuttunut vaaleaksi näinä aikoina; sinä kärsit enemmän kuin tahdot sanoa."
"En, hyvä Dora."
"Sinä et mahda maata öillä, sillä kynttilä palaa myöhään yöllä; minä olen kurkistanut tänne myöhään ja aikaisin, ja alituisesti näen kammoittavan valkean. Annette raukka!"
"Ei, minä istun ja teen työtä; sitä et kenties ole huomannut, sinä et näe miten paljon minä ennätän."
"Annette raukka, sinä olet todellakin muuttunut laihaksi, kalveaksi, sinä tulet vihdoin kipeäksi."
"Kipeäksi? Eikö mitä, ei sellaisesta kipeäksi tulla."
"Mutta," lisäsi Dora ja pyyhki ystävänsä otsaa, "sinä palat kuin valkea, sinä olet kipeä."
"Dora, nyt sinä luulottelet… Ei, tyttöseni, minä olen terve … en aivan, minä olen kylmettynyt, mutta kyllä siitä pian pääsen. Anna minun vaan nähdä että sinä juot mukavasti kahvia täti Printfellillä ja sitten miten kynttilät palavat pienessä vierashuoneessanne, se ilahuttaa minua, en tiedä minkätähden minäkin pidän siitä nuoresta miehestä."
"Häntä tuntematta."
"Niin, se on sielun myötätuntoisuutta."
"Todellakin, jos minä valitsisin asessorin ja hänen välillä, niin…"
"Ottaisitko asessorin," hymyili Annette ja huokasi.
"Ei, sitä en tekisi; mieluummin muutan Norrlantiin ja tulen apupapin rouvaksi. Oi, miten siellä mahtaa olla hauskaa!"
"Onpa niinkin, siellä minä olisin saanut elää," sanoi Annette synkästi; "mutta elämän vaiheita en voi hallita."
"Hyljää Jumalan nimessä se ihminen, sinä tulet sairaaksi ja kurjaksi, Annette kulta, tiedätkös, kun minä kuulin tämän historian, harmistuin minä sinulle; mutta sitten arvelin että se on synti sinun suhteesi. Mutta se on sinulle romaanien lukemisesta. Juuri tuo siunattu romaanien lukeminen, jolla kostutetaan heikompaa sukupuolta, aivan kuin kaktusta haalealla vedellä. Ja niin paisuu se äärettömän suureksi ja loistosaksi kukaksi, joka on nupuissa kolme kuukautta, ja kun se vihdoin puhkeaa, jos ei ole jo sitä ennen levinnyt, pysyy se kokonaisen päivän."
"Voinko tehdä muutoin, taidanko itseäni paeta?"
"Pakenetko itseäsi, kun sitout asessoriin?… Onko se myllynkivi, joka saa sinun vaipumaan unhotuksen syvyyteen. Sitä tuskin uskon."
"Älä nuhtele minua, Dora; kenties olet oikeassa, mutta sitä en voi toisentaa."
"Toisentaa voipi. Ota rakastettu asessorisi kouluun ja sano hänelle: se on selvä totuus ettette rakasta minua, vaan minun ulkomuotoani ja rahojani."
"Olenhan sen sanonut."
"No, sano se vieläkin ja peruuta naimispuuhat; anna hänelle ruumiinkokoinen valokuvasi, Södermarkin maalaama; sen saa hän panna riippumaan huoneesensa, ja lupaa hänelle perintösi, sitten kuin olet sen saanut, totta kai hän sinun päästää."
Heikko hymyily oli Annetten ainoa vastaus.
"Sinä olet kipeä, Annette, sinä olet kipeä, lasken sohvalle… Kätesi ovat jääkylmät. Herra Jumala, lasken sohvalle, lasken levolle."
"Minä voin todellakin huonosti… Hyvästi Dora! Tule taas huomenna ilmoituksinesi."
* * * * *
Kun Dora tuli seuraavana päivänä olivat rullakartiinit alhaalla Annetten kamarissa ja pöytää kaunisti lääkepullonen. Hyvä rouva istui sängyn vieressä ja viittasi Doraa hiljaa kävelemään.
Sillä sairas makasi.
"Hän sai yöllä kuumeen ja on nyt kovasti kipeä," kuiskasi hän. "Asessori on lohduttamaton, hän istuu vierashuoneessa, mutta ei saa tulla sisälle."
"Hyvä rouvani, minä en käsitä mitä hänellä on täällä tekemistä."
"Kenellä? Sulhasellako?"
"Niin, mutta hänen näkemisensä surmaisi hänen."
* * * * *
Annetten tauti tuli joka päivä vaarallisemmaksi. Tietysti neljä kynttilää olivat viritetyt katteinin rouvalla ja Doran täytyi olla kotona auttamassa äitiään vieraittensa kanssa; mutta hänellä ei ollut lepoa ennenkuin vieraat menivät; sillä hän ajatteli lakkaamatta ystäväänsä ylhäällä.
"Voimat vaipuvat yhä enemmän," virkkoi lääkäri, "mutta toivokaamme parasta; hän on nuori."
Mutta voimat vaipuivat yhä enemmän.
"Mamseli tuolla ylhäällä taitaa voida huonosti," sanoi Löfstedt, kun hän muuanna aamuna tuli katteinin rouvan luokse saamaan käytöskäskyjä, "tahi mitä sanoo mamseli Dora?"
"Hän ei vielä ole ollut kotona, mutta eilen illalla oli sairas erittäin heikko."
"Hm, niin se on sentähden kun eivät hae kuolontohtoria, sillä niin nimitetään hän siitä syystä, että kuolema pelkää häntä eikä uskalla mennä sinne, johon hän menee; mutta ohoh, ne luulevat ettei ukko ole aivan ruusunpehmoinen eikä sekoita hilloa lääkkeisin."
"Mutta siellä on hyvin taitava lääkäri."
"No annas olla, että hän kuolee … se on hyvästi se."
"Mutta ei lääkäri voi kaikkein henkeä pelastaa."
"Vai niin, sen kyllä uskon; mutta mitä lääkäreillä tehdään, jos ei ne ymmärrä pitää hengen kitua koossa, sentähden kuningas antaa niille ruoan ja palkan ja toiset saavat maksaa. Mutta siinä voi kyllä olla rouva oikeassa, ettei ole juuri helppo säilyttää elämää sellaisessa pienessä 'lellilasissa,' joka on niinkuin hän olisi tehty posliinista ja hämähäkinverkosta. Ei, minä tahdon kiittää kuolontohtoria, hän ei anna useita lajia ja ne maistaa kuin 'hyi häpeä,' mutta tauti muuttuu kuin kaalinkanta."
Dora ei tullut. Sairas jaksoi siis kovin heikosti.
* * * * *
Oli yhdeksäs vuorokausi, kaikki oli hiljaista huoneessa, sillä lääkäri oli niin käskenyt; odotettiin taudin käännettä, jota ei saatu häiritä.
Rouva, valvottuaan koko yön, oli mennyt huoneesensa. Dora istui yksistään sisällä. Mitä piti hänen tekemän? Hämärä oli neuloa. Hän selaili muutamia kirjoja; mutta kaikki näyttivät hänestä ikävystyttäviltä, hän heitti ne taas pois.
Silloin näki hän yhden sanomalehden; hän otti sen konemaisesti ja katsoi päällekirjoitukseen:
Julkisia huvituksia. Hän huokasi.
Kuolleita. "Oi, pian on siellä kenties Annette Miller, kahden kymmenen vuoden vanha… Hänestä puhutaan pari päivää, kansa kadulla katsoa töllistelee kukilla verhottua kirstua … ja kaikki on ohitse."
Naineita. Tuskin oli hän katsonut sen osaston lävitse, ennenkuin hän nousi niin varomattomasti että tuoli kalisi. Annette avasi silmänsä, hän heräsi levottomasta kuume-unestansa.
Dora lähestyi ja katsoi varovasti häneen. Annetten silmät tähystivät häntä.
"Oi!" huudahti Dora, jonka kyynelvirta paikalla keskeytyi. "Ei, ei, minä en voi antaa olla… Minun Annette raukkani, Annette raukka!"
Annette laski laihan kuumetautisen kätensä ystävänsä käteen.
"Etkö voi nukkua, Annette?"
"En, en," kuiskasi Annette, "minä en voi nukkua."
"No, sitten en tee vahinkoa. Tiedätkös, täällä sanomassa on sellaista joka koskee sinua."
Annette näytti aivan tyyneltä.
"Sellaista, joka koskee sinua läheltä. Neiti Constance v. M. on vihitty katteini ja kamariherra v. N:n kanssa. Hjalmarin kihlaus oli siis vaan juorupuhetta."
Annetten silmät tulivat kerrassaan vilkkaammiksi.
"Sano se vielä kerran; ethän vaan erehdy."
"En, en! Totta tosiaan, se niin on."
"Sano se vieläkin kerta, sano se monta kertaa," kuiskasi Annette ja ummisti silmänsä.
"Hjalmar ei ole nainut, ei ole ollut kihloissa, sillä joka hänellä piti olla, on nyt toisen kanssa naimisessa."
"Hjalmar on vapaa, hän on sinun, kun vaan elät," pitkitti Dora kuiskaten.
Annetten kasvonjuonteet tulivat tyveneiksi, se ponnistus, joka sairaan muodossa aina osoittautuu, ulkonainen näkö sisällisestä taistelusta, katosi vähittäin, ja pian nukahti hän hiljaa ja tyynesti, ja hymyili välistä, ikäänkuin iloiset unet olisivat leikkineet hänen mielikuvituksissaan.
Aivan varmasti ne olivat hänen mielessänsä.
Terve sielu kykeni kohentamaan majan, joka oli kukistumaisillansa, ja Annette vaipui levollisesti syvään uneen, unelmitta, tietoisuudetta, uneen, joka pelasti hänen elämänsä.
Oli myöhään illalla kun hän, äitinsä ja Doran hämmästykseksi, yhtäkkiä nousi istumaan ja katseli ympärilleen ilosta säteilevin silmin.
"Olen varmaan nähnyt unta," sanoi hän hiljaa ja hipaisi pois kiharat valkealta otsaltaan, "olen varmasti uneksinut … älkää sitten herättäkö minua; mutta näin unta, että Hjalmar oli viaton … että hän on ihana, jalo, kaikkien alhaisten laskelmien ja kohtaloiden yläpuolella, kuten rehellinen mies voi olla."
"Ei, se ei ole unta, hyvä Annette," vastasi Dora, huolimatta kamreerin rouvan katseesta, sillä häntä ei miellyttänyt asian saama uusi käänne.
"Ei siis unta … todellisuutta, totta! Ah, antakaa minun syleillä teitä," sanoi Annette ja ojensi kätensä. "Voi, olen niin onnellinen, niin onnellinen… Nyt tulen terveeksi, nyt tulee kaikki hyväksi taas."
"Et saa väsyttää itseäsi, lapsi," lausui äiti huolestuneena. "Ole nyt hiljaa ja lepää, niin on tohtori määrännyt."
"Tohtori! Oi äiti! Hän ei tiedä, mikä sieluani on vaivannut, hänellä ei ollut mitään keinoa, hän ei tiedä, mitä sielun kielille on tapahtunut. Mistä johtuu, että ne tuottavat riitasointuja, sen voi ymmärtää; mutta miten ne virittävät itse itsensä uudelleen ja soivat tuoreina ja puhtaina, sitä ei ymmärrä kukaan."
"Hiljaa, hyvä lapsi, älä puhu niin paljon."
Annette paneutui taas makuulle ja vaikeni, mutta hän katseli ympärilleen niin iloisesti, niin autuaasti.
Sairas tuntee juuri tämän helpotuksen, tämän ihanan terveyden tunteen, kun kuume on taittunut, tämän uudelleensyntymisen, joka Annettelle oli yhtä paljon henkinen kuin ruumiillinen.