TITTUT.
"Tapahtui kerran — niin kertoi vanha muori, silloin kuin hän oli yli kahdeksan kymmenen vuoden; te muistatte hänet, vanhan muorimme. Minä olin silloin pieni, niin pieni, että minä kiipesin hänen syliinsä ja tavallisesti nukuin minä hänen kertoessaan, ja siis en minä koskaan kuullut tarinaa kokonaisuudessa, vaan minä olen sittemmin koonnut katkelmat, ja se on minulla nyt taasen kokonaisena. — Niin, sanoi muori, oli kerran pieni tyttö, juuri kuin sinä, joka juoksi ja leikki suuressa ja ihanassa puistossa. Siellä oli, sanoi muori, korkeita leveä- ja vaaleanvihreä-lehtisiä, kirkkaita palmupuita kuni smaragdi, sanoi muori, ja puitten latvoilla istui pieniä lintusia, jotka loistivat kuni jalokivet ja lauloivat niin kauniisti, että oikein helisi koko puistossa. Ja näettekö te, lapsi luuli kuulleensa kuinka kesätuuli kuiskasi kukkien seasta; tule kanssani! tule kanssani avaraan maailmaan!
"Silloin kuuli hän myös, kuinka kukkaiset maassa sanoivat. Älä mene, jää, tyttöseni, jää kotiin, jää kotiin! Varsinkin muuan pieni sinisilmäinen kukka, joka ojan äyräällä huuhtoi pieniä jalkojansa, pieni ja vieno kukka, nimeltä Lemmikki, rukoili enin; jää kotiin! jää kotiin! Ja eräs toinen, yhtä vieno ja yhtä sininen silmiltään, hyvittelihe keinuen puissa, sillä hän luikerteleiksi ylös tammea pitkin; se oli päivänkukka, joka kapueli ylös ja alas ja kumarteli tuota pientä tyttöä, sanoen: Älä tottele kesä-tuulta. Oi! hän on käskenyt minuakin seuraansa; mutta minä olin hänelle liian viisas — nyökäytti hän päätänsä, niin kuin pienet aina tekevät, luullen jotakin mainiota puhuneensa.
"Tiedätkö, sanoi eräs vanha tammi, joka oli kokenut, tiedätkö, tyttö, se on viisainta jäädä kotiin. Tuo kesätuuli on veijari; tuolla alhaalla teidän luonanne, kukkien seassa, on hän niin hyvänluontoinen ja lempeä, mutta minä saan kokea hänen itse-valtaansa. Joskus hän tahtoo painiskella kanssani — mutta mies on mies — ja kun ei se onnistu, lähtee hän merelle, ja kun hän siellä matkailee, niin kysyy hän laivalta, jonka hän kohtaa: Oletko sinä tuolla poissa olevien puitten sukua, ehkä sinä olet tammen? ja jos niin on, vihastuu hän ja jyskyttää laivaa kallioihin, niin että se särkyy; se on vaan sentähden, etten minä tahdo seurata, enkä anna tehdä kanssani niinkuin hän tahtoo, enkä kumartele kun armollinen herra tulee — mutta mies on mies aina.
"Tuo pieni tyttö kikki näin vuodet umpeen; mutta vihdoin eräänä kauniina päivänä puhui tuuli niin kauniisti, että hän tahtoi seurata. Asetu selkääni! sanoi pääsky, ja pikemmin kuin hän luulikaan mentiin kallioiden, järvien, metsien ja niittyjen yli kauas, kauas pois maailmaan. Kaikki tämä oli hyvin hauskaa, sillä se kävi niin äkkiä. Mutta sitten istui pääsky liimavipaleelle, jolla pieniä lintuja pyydetään — sellaisia liimavipaleita tavataan usialla — ja pääskynen kävi kiinni siivistänsä siihen. Silloin tuli sinne pitkä, laiha mamselli — se oli hänen liimavipaleensa ja hän näki tuon pienen tytön ja hän otti sen luoksensa.
"Siellä ei ollut kukkia, vaan sellaisia, joita neiti oli paperille piirtänyt, ei muuta lemuavaa kuin eau-de-cologne-pullo, ei muuta puhekumppania kuin häkissä oleva pieni paljaspäinen lintu, sirkku, joka sanoi: Minä tahdon ruokaa! minä tahdon ruokaa! sitten söi se koko päivän. Mutta tyttö suuttui, istui ja kuoli. Oli aamuhetki ja aurinko paistoi akkunasta kun kulta ja paistoi häkkiin ja sirkkuun joka sanoi: Nyt ovat hampunsiemenet loppuneet, minä tahdon ruokaa, pilivitt, pilivitt! Silloin sai tyttö nähdä kuinka auringonpaiste muka muodostui kuvaksi, josta tuli pieni poika, varustettu siivillä ja hopea-avaimet kädessä ja mustat renkaat niissä — ja hän seisoi siten hänen edessänsä.
"'Älä ole vihainen, tyttöseni — sanoi hän; — sinun ei tarvitse olla täällä, kyllä minä, jos sinä tahdot, lukitsen sinut, niin että sinä pääset mamsellista, linnusta ja koko vankeudesta'.
"'Kiitos! kiitos! poikaseni! Seuraatko sinäkin?'
"'Siihen ei minulla ole aikaa, mutta minä tulen joskus, ja kun kaikki ikävyys on ohitse, aukasen minä sinulle taasen. Kuitenkin kuvailen minä sinulle kauniita tauluja, ja niin saat silloin ja tällöin leikkiä tittut avainreijästä'.
"Silloin otti poika tuota pientä tyttöä kädestä ja sulki hänen pieneen konttoriin rappujen alle, varsin semmoiseen, johonka pieniä lapsia teljetään, kun eivät he ole kilttiä. Mutta siellä oli hyvin hauskaa ja valosaa, vaikkei siellä ollut akkunaa; mutta tuo pieni poika nyppi muutamia höyheniä siivistänsä, ja ne loistivat kuni kirkkaat tähdet ja kiuhtivat kaikissa muodoissa, niin että siellä, jossa lapsi oli, ei ollut pimeätä. Ja niin lukitsi poika taasen konttoorin ja kurkisti sisään avainreijästä. — 'Katso, näetkö minua?'
"'Kyllä, minä näen sinun hyvät silmäsi'.
"'Mitä sinä nyt näet?' — kysyi poika, ja antoi avaimen reijän olla avoinna.
"'Niin, minä näen isäni puiston ja kaikki kukat, ja kuulen kaikkien lintujen ja puitten puhuvan — ja purojen ja tuulen, kaikki kuni ennen'.
"'Hyvä', — sanoi poika, — 'nyt olet sinä nähnyt kyllin'. Ja niin työnsi hän tittut'in kiini.
"Tuskin oli hän poissa kun tyttö kuuli nimeänsä mainittavan: — Se tavatonta kuinka Amanda nyt on tullut hyväksi; hän lukee läksynsä ja istuu niin hiljaa ja niin siivosti eikä laisinkaan tahdo leikkiä — se on todellakin hauskaa kasvattaa tuota tyttöä.
"Niin, ajatteli lapsi, — nyt olet sinä löytänyt sen; minä istun täällä, enkä opi, Jumalan kiitos, sanaakaan sinun tyhmyyksistäsi — ja sitten nauroi hän.
"'Nyt menee koko katkismus häneltä ulkoa kuin vesi' — sanoi tuo laiha mamselli.
"'Mitä vielä', — nauroi lapsi, — 'enhän minä osaa katkismusta'.
"Ja näin puhuttiin alinomaa, niin että hän kuuli jokaisen sanan, sillä oli ainoastaan ohut seinä hänen ja toisten välillä.
"Silloin tuli tuo pieni poika, ja avasi avainreijän hänelle, joka luuli ainoastaan muutaman hetken kuluneen, ja sanoi: kurkista ulos, Amanda kurkista!
"'Oletko se sinä? Anna minun nähdä!'
"Ja nyt näki hän avainreijästä mamselin kamarin, ja pöydän ääressä istui rukinpää, sorvattu varreltansa hoikaksi ja se oli kankea niinkuin semmoiset päät aina ovat.
"'Kuka on tuo rukinpää?'
"'Niin, he luulevat sen sinuksi; sillä minä panin sen sinun sijaasi, sulkiessani sinut ja minä käänsin heidän silmänsä niin, että he luulevat sen sinuksi'.
"'Ja tuota he kehuvat niin monista hyveistä', — sanoi tyttö, nauraen; — 'ja tuo taitaa katkismuksenkin kuni vettä'.
"'Tiedätkö mitä', — kuiskasi poika; — 'katso ulos taasen; mitä sinä näet? Sano kaikki minulle mitä näet'.
"'Kyllä, minä näen taivaan tähtiä täynnä — nyt näen minä taivaan herttaisia esineitä täynnä — nyt köyhän naisen rukoilevan, — ei, nyt tulee tuolla kaunis poika kuni sinä, hänen luoksensa'.
"'Mitä vielä?' — kysyi poika.
"'No, nyt hän muuttui lapseksi — sitä en minä ymmärrä'.
"'Niin, se on hänen rukouksensa vuoksi', — sanoi poika.
"'Nyt leijailee hän ylöspäin. Nyt näen minä — minä en taida sitä kuvailla, en, sitä en minä voi. Sellaisia värejä, sellaista loistoa lempeydestä en minä ole ennen nähnyt. — Nyt kuulen minä laulua, tuhannen tuhatta laulavan: — kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!'
"'Noh, mitäs sanot!'
"'Ah minä en tiedä mitä sanon — olen vaan niin ilonen, niin ilonen; ah, niin ilosena en koskaan ole ollut'.
"'Näetkös', — sanoi poika, — 'tuo on katkismuksen sisältö, mutta sitä ei rukinpää ymmärrä. ja se ei tee mitään, kun sinä vaan sen ymmärrät'.
"'Niin, minä en ymmärrä sitä, mutta minä tiedän sen', — sanoi lapsi, taputellen käsiänsä. Ja poika katosi.
"Nyt kuuli hän puhuttavan, että Amandan piti mennä naimiseen; hän oli rikas ja hänen pitäisi saaman rikkaan miehen, ja tuumittiin kuka se olisi. Sitten häät — mutta lapsi oli niin onnellinen konttoorissansa rappusten alla, kun ei hän ollut myötä.
"Mutta Amanda raukkaa minun tulee surkeen, — kuuli hän monen sanovan; — sillä hän ei voi rakastaa sitä ihmistä. Kova, ylpeä ja omanvoiton-pyyntöinen ihminen. Mutta Amanda on, Jumalan kiitos, puukuva, joka ei muuta ajattele kuin pukemista.
"'Jumalan kiitos, täällä istun minä hyvässä rauhassa!' — ajatteli tyttö; 'naittakoot vain rukinpään kuinka he tahtovat, kun he antavat vaan minun olla rauhassa'.
"'Oletko kuullut?' — kysyi poika vähän ajan päästä. — 'Tahdotko sinä nähdä?'
"Tyttö katsoi ulos. Ah. kuinka oli hauskaa katsella. Joukko herroja oli rukinpään ympärillä, ja he arvelivat, ett'ei mitään kauniimpaa muka löytyisi luonnossa — sillä se oli lakierattu ja kiiltävä, sorvatun nuken muotoinen. — Ja he arvelivat sen olevan nerokkaan, 'puupää', ja että sillä oli jaloin sydän tappuroitten sisässä — ah, se oli varsin naurettavaa.
"'Mutta ovatko ne varsin viisaita?' kysyi lapsi ystävältänsä.
"'Kyllä, he ovat hyvinkin viisaita, sillä he ovat muka viisaimpia kuin Jumala itse', — sanoi poikaa — 'siinä on suuri joukko ihmisiä, jotka eivät pidä muusta, kuin siitä, joka on tehty ihmiskäsillä. Kankaasta tehdyistä kukista, rullotuista paperilipuista, posliinista tehdyistä linnuista; peililasi lähteistä, taivaasta, kattoon kuvattuna ja valaistuna kynttilöillä kyntteliruunussa tähtien asemasta, siitä he pitävät'.
"'Ja he ovat viisaita?' kysyi tyttö.
"'Kyllä, kai he ovat, koska he hylkäävät kaikki Jumalan tekemät'.
"'Se olisi hauskaa päästä ulos niitten joukkoon', — sanoi lapsi. —
'Pikku poika, päästä minut ulos vähäsen'.
"'Kyllä pääset, mutta minä ennustan, että sinä pian hiivit takaisin'.
"Silloin avasi hän oven, mutta tuskin oli tuo pienokainen näyttäytynyt, kuin kaikki ylenkatseellisesti nauraen käänsivät hänelle selkänsä. Muuan vanha rouva kysyi häneltä, kuka oli hänet käskenyt; täällä ei ollut mitkään lasten kemut. Eräs vanha herra otti hänet kainaloonsa ja viskasi hänet sivulle, ja vihdoin tahtoi eräs papukaija, joka taisi puhua, silputa hänellä silmät, ja eräs koira, joka saattoi istua puupala kuonolla ja laskea viiteentoista, tahtoi purra häntä. Juuri parhaasen aikaan tuli hän takaisin konttoorinsa rappusten alle ja sanoi: Jumalan kiitos! Niin paljon näen minä, että paras on vaan katsoa avainreijästä. — Ja niin katosi poika.
"Nyt kuuli hän. kuinka Amandan mies oli onnellinen, kuinka hän kävi rappuja myöten hänen yllänsä, kuinka hän raappi ja kumarteli jokaisella astuimella ja talutti rukinpäätä kanssansa ylös. Molempia viimasi, ja nyt avasi poika avaimenreijän; kurkista!
"Ja nyt näki tyttö tuon uljaan miehen monine riippuvine mitaleinensa, ja hän oli kalpea ja laiha, elähtänyt ja kaljupää, ja vieressänsä rukinpää, ylpeänä, puettuna silkkiin ja kultaan, mutta suru kasvoilla, molemmat seisoivat he komeassa huoneessa ja lähellä erästä kullattua valta-istuinta, jolla eräs toinen kelmeä ja alakuloinen ihminen istui.
"'Mitä he puuhaavat, nuot onnettomat ihmiset?' — kysyi lapsi.
"'He puuhaavat' — sanoi poika, 'olla onnellisia'.
"'Onnellisiako? Mutta näyttäväthän he vallan onnettomilta'.
"'Niin, siltä se näyttää; mutta tämä on sellainen onnellisuus, jota ihmiset tahtovat. Vaan Jumala lahjoittaa heille jokainen silmänräpäys: kaikkea armoa, kaikkea rakkautta, kaikkea autuutta joka kuni vesi löytyy kaikkialla ja tuhansissa pienissä juotissa juoksee luomisen kautta, kasteesta, joka tulee ylhäältä, eivät he tahdo maistaa, eivätkä tunnustaa. Ei, näet, värjätyllä sammalella ympäröitty peili on heille rakkaampi, kuin lähde, jonka reunalla pieniä lemmikkiä on laskeutunut ruohoon'.
"'Mutta eivät suinkaan he ole oikein viisaita?' arveli tyttö.
"'No, kyllä se niin mahtaa olla, koska he ymmärtävät itse luoda onnen, kauniimman kuin Jumala heille tarjoaa'. — Taasen katosi poika; ja nyt kuuli hän kuinka tuo korkea pariskunta kukertui portailta; heidän entiset ystävänsä auttoivat toisiansa heitä alas heittäessä, ja nyt he olivat onnettomia ja köyhiä.
"Silloin tuli poika taasen, ja iltakin tuli. Kurkista! sanoi hän ja tyttö näki kaksi vanhaa ihmistä istuvan erään lähteen reunalla metsässä ja he joivat vettä siitä; ja he sanoivat: Jumala on kuitenkin hyvä, joka antaa meille virvoitusjuomaa, kun ihmiset ovat karkoittaneet meidät. — Eräs koira makasi heidän jaloissaan, hän oli heidän ainoa ystävänsä, mutta hän ei taitanut mitään muita konsteja, paitsi huiskutella häntäänsä ja olla ystävällinen, ja sitä ei hän koskaan ollut opetellut.
"'Nyt he ovat onnettomampia kuin ennen', — tuumasi tyttö.
"'Ei mar. Kun ruvetaan ajattelemaan Jumalaa, ja huomataan kuinka vähästä kaikki on hänen rinnallansa, niin ollaan onnellisiksi tulossa; etkö sinä näe kuinka he hymyilevät. — Niitten luo saat kernaasti mennä'.
"Ja tyttö meni pois niitten luo, ja molemmat hymyilivät iloisesti; mutta rukinpää putosi tomuksi, ja lapsi istui siinä puhumassa tarinaa toiselle lapselle. Ja niin, kun lapset parhaillaan leikkivät, tuli poika taasen, kurottaen kätensä ystävälleen ja hän sanoi: Näetkös, on aamu, punottaa jo idässä. Ja hän seurasi nöyrästi kulettajaansa; mutta kun he menivät portaitten alaisen konttoorin ohitse, kas, silloin oli kaikki poissa ja muuttunut, konttoori oli poissa ja portaat olivat tähtirikkaina tikapuina, jotka ulettuivat maasta taivaasen, ja tuhannen lasta kiipesi, kuni päivän kukkasen köynnökset, noita korkeita tikapuita ylös; mutta alhaalla oli kukkula, viheriäinen, kukkarikas kukkula, ja kukkulalla korkea huone, josta valo lähti yli koko maailman; mutta kukkula oli hauta. — Se oli koko maa.
"'Näetkö', — sanoi enkeli lapselle, — 'kuinka kauan luulet olleesi rappujen alla'.
"'Oh, yhden päivän, tiedän mä', — arveli lapsi.
"'Ei, kahdeksankymmentä vuotta olet sinä istunut siellä piilossa; hyvä sinulle, ett'et sinä antanut pukea itseäsi — hyvä sinulle, että sinä piilotit itseäsi, silloin kun vielä olit lapsi'.
"Ja se oli niin helppoa käydä tikapuita myöten, ja kun he siellä seisoivat, niin tuli Pyhä Pietari, joka avaa taivaan portit lapsille.
"'Mikä on nimesi?' — kysyi Pyhä Pietari.
"'Amanda', — vastasi lapsi.
"'Amanda, sinä olet ollut ylpeä, pöyhkeä ja röyhkeä köyhille ja matelevainen ja pelkääväinen mahtavien edessä; sinä et pääse tänne sisälle'.
"'Suloinen Pyh Pietari, minä olen istunut suljettuna konttooriin koko ajan ja minä olen vaan kurkistanut ulos avaimenreijästä toisinaan, ja minusta ovat he kaikki olleet hulluja; sitäpaitsi niin se oli vaan puetettu rukinpää minun sijaisenani; minä olen istunut koko päivän samallaisena, mutta minä en ole koskaan saanut muuta kuin tirkistää vähäsen'.
"'Hänellä on oikeus', — sanoi poika, jonka siivet olivat kasvaneet joutsenen siipien kokoisiksi ja ne kiilsivät kuni helmitetty hopea, — 'hänellä on oikeus; salahuoneessa, jonka ylitse maalliset otukset ovat kulkeneet ylös ja alas, on lapsi istunut koko ajan ja leikkinyt muistoinensa, viattomine ajatuksine ja minun kanssani'.
"'Mutta kuka olet sinä?' — kysyi tyttö; — 'me olemme kauan olleet tuttuja'.
"'Minulla on kolme nimeä: Toivo, silloinkuin minua rakastetaan — Kuolema, silloin kuin minua pelätään — Totuus, silloin kuin minut tunnetaan, jonka lapset aina tekevät, niinkuin sinäkin'.
"Ja taivaan portit aukenivat, ja Pyhä Pietari kumartui lapsen edessä; sillä Vapahtaja on sanonut: 'Sallikaat lasten tulla minun tyköni!' Totisesti, totisesti sanon minä teille, jokainen, joka ei ole niinkuin lapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle".
— Mitä pidätte kertomuksesta? — kysyi Göthilda.
— Kiitos! hyvin, suloinen Göthilda.
— Tiedättekös, nyt minun mielestäni on, jos tuo lapsi olisi vanha muori ja minä tuo toinen.
— Nyt on ruoka valmisna, — sanoi äiti, sisään tultuansa.
— Onko teillä ollut hauskaa?
— On, sanoi Maria; — Berndt, hän vei meidät korkealle vuorelle, mutta
Göthilda on vienyt meidät aina ylös taivaasen.
— Nyt — sanoi isä, — saadaan nähdä kenestä Loppiaiskuningas tulee; puurossa on manteli, ja joka sen saapi, hänestä tulee kuningas.
— No, sitten se olen minä tai isä, — sanoi Berndt, — tai sinä, — lisäsi hän, — sillä valta-istuin ei saa mennä vaimon puolelle, aina sittenkuin kuningatar Kristina tuli paavilaiseksi ja Fredrikin puoliso antoi pois ruunun.
— Jumala paratkoon, kuinka hän on rikkiviisas, — arvikoi Maria; — mutta niin paljon mekin tiedämme.
— No, mutta kenestä sitten kuningas tulee? — kysäsi väliin jokainen.
— Se taitaa minusta tulla, — hymyili Göthilda.
— No se on hyvä, sinun hallitukseesi olen minä tyytyväinen, — sanoi Berndt; — jos Mariasta olisi tullut, niin olisin minä paikalla tehnyt kapinan.
— Ja se, aprikoi Maria ivallisella muodolla kauniissa silmissänsä, — tulee tiedän mä siitä, että sinun ruunusi nyt on ehjä.
— Hm, — mutisi Berndt, joka ei taasen tahtonut takaisin tuohon lakki kapitteliin.
Kun oli pöydästä päästy, niin asetettiin Göthilda kuninkaalliselle valta-istuimellensa, vaatetetulle istuimelle, jonka yli oli taivas, ja isä sanoi: — Nyt tulee jokaisen pyytää armoa kuningattareltamme; minä alan: Mitä teidän majesteettinne tahtoo antaa alimmalle palvelijallensa.
— Suudelman, isä, syleilyn ja kiitoksia tästä illasta, koko ajasta! — sanoi tyttö, kurottaen laihoja käsiänsä.
— Kiitos! Jumala sinua siunatkoon, tyttöseni! sanoi kapteeni, häntä syleillen.
— Ja minä? — sanoi äiti.
— No, äitille annan minä koko taruni, Berndt saa kyllä kirjoittaa sen muistiin, ja se on äitillä oleva, silloin kun lapsi seisoo tähti-tikapuilla. Minun ei, Jumalan kiitos, ole tarvinnut piiloittaa itseäni; sen saa äitiseni, hyvä, rakas äiti — sanoi tyttö ja suuri kyynel pari kimmelsi hänen mielevissä, viisaissa silmissänsä. — Ja minä, sanoi Berndt sittenkuin tuo syvä liikutus oli loppunut ja kaikki näyttivät tyyneltä; — mitä teidän majesteettinne minulle antaa?
— Sitä, jota tahdot, Berndt; tahdo jotakin.
— Minä haluan tulla rikkaaksi, mainioksi ja mahtavaksi.
— Sen Jumala voi sinulle antaa rakas Berndt; mutta minä rukoilen
Jumalaa sinun puolestasi; sen minä lupaan.
Silloin tuli Maria, joka oli hiljaisesti katsellut juhlallisuutta, syleilemään sisartansa kaulasta, ja hän itki katkerasti.
— Ei, Göthilda, ei, minulle ei sinun tarvitse antaa mitään … ei mitään, ei mitään! Mutta rukoile sinä Jumalaa, että minä tulisin niin onnelliseksi kuin äiti, niin hyväksi kuin voin, kärsivälliseksi ja niin lohduttavaiseksi … näetkös, sen minä tahdon.
— Niin, tapahtukoon tahtosi, pikku Maria! — sanoi kuningatar; — nyt lienevät kuningatar-toimeni loppuneet?
— Ei, se kestää vuoden umpeen, Göthildaseni, sinä olet kuningatar tulevaan Loppiaiseen asti.
Kapteeni koetti muuttaa luonteet iloisiksi. Tuo onnistuikin, mutta siitä ei tullut tavallista riemua, tavallista lastenleikkiä; vaan siitä tuli riemu, joka oli korkeampi, jalompi, mutta tavallista hiljaisempi ja hartaampi. Näytti siltä kuin Göthilda olisi tarinallansa vihkinyt kaikki toisellaiseen iloon, että hänen laupeat silmänsä levittivät erästä juhlallista valoa kaikkein esineitten yli niin, että, sanalla sanoen, eivät kynttilät palaneet ruunussa maalatun taivaan alla, vaan siellä ja täällä kiilsi tähtiä, ja ne näyttivät, missä tikapuut seisoivat, joilla lasten kerran tulisi käydä.
Näin päättyi lasten viimeinen joulu Hagetorp'issa. Tuskin oli kuukausi kulunut, kuin Göthilda pyysi äitiltänsä eräänä ehtoona saada nähdä joulukuustansa. Se myönnettiin, sillä tyttö oli ollut tavattoman hiljainen ja äänetön koko päivän, ja nuot helevät silmät olivat saaneet omituisen huomaamattoman valon, jonkun heleän heijastuksen, juurikuin aurinko laskeutuisi metsän taakse ja kuu loisi viimeistä sädettänsä puitten ruusujen lävitse alas ja heijastuisi tyyneen veteen.
— Kuinka sinä nyt voit, Göthilda? — oli äitin kysymys.
— Hyvin, äiti, paljon paremmin, minä en ole isoon aikaan henkinyt niin keveästi kuin nyt.
— Jumalan kiitos! Kyllä saat joulukuusen sisälle.
Joulukuusi sytytettiin ja asetettiin sohvan eteen, jossa Göthilda huokaili. Sisarukset istuivat hänen vieressänsä ja laskivat leikkiä; oli taasen olevinaan joulu. Göthilda hymyili. — Taidatko sinä, Berndt, kertoa tuota tarinata, jonka minä kerroin Loppiais-iltana, tarinaa tittut?
— Taidan kyllä, ja jos minä jotakin unohdan, niin auttanette te minua langan päähän. — Ja sitten hän alkoi tarinan. — Ei, niin ei se ollut, auta minua, Maria! sanoi hän toisinaan, ja Maria auttoi; mutta loppupuolella ei hän osannut oikein kertoa tähti-tikapuista, eikä hän hyväksynyt Marian avunantoa.
— Ei, ei, niin ei se ollut … ei, nyt en minä osaa. Kulta Göthilda, kuinka oli tähtitikapuitten kanssa; jota myöten lapsi kulki enkelin keralla.
Ei vastausta.
Sisarukset hypähtivät ylös. — Göthilda makasi nukkuneena ja hymyilevänä — mutta hän ei hengittänyt. Silloin Maria juoksi isänsä tykö ja sanoi: tulkaa Göthildan luo … nyt ei ole Göthildan laita oikein, minä en uskalla huutaa äiteä.
— Miks'et, lapseni? sanoi kapteeni. — Göthilda on mennyt ylös tähtitikapuita myöten… Eikö se ole niin!
Ja hän seurasi häntä ja hän näki tuon pienen ruumiin.
— Äiti, Göthilda on Jumalan luona! oli ainoa mitä kapteeni sanoi. —
Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!
Vaan Joulukuusi sai palaa koko yön juhlavuoteen ääressä, missä vuoden kuningatar uinahti.