KUPLIA.
Lehdon siimehessä
istun luona lähtehen,
siinä leikkiessä
kirjokuplien.
Taivas kuvansa korkean
kaarsi kuplan pintahan,
kunnes varjojen
kuoli kuplanen.
Itse lähdeveessä yhä
päilyi syvällä taivas pyhä.
Metsän laulumailta
käkösen kukku pulppuaa.
Ah, kuin autuailta
kuplat kaiahtaa!
Minkä kukku helkähtää,
toivon taivas välkähtää.
Painui pilven taa
kuplain kultamaa:
lemmen lauluvuossa yhä
soipi toivon taivas pyhä.
Istun siimehessä
luona päilyn pulpukkaan,
luonnon leikkiessä
kirjokuplillaan.
Lieto oonpa kuplanen
ihmis-ulapan läikkyisen.
Korkeudesta saan
kotvaonnen vaan.
Aavan uumenissa yhä
auvon taivaspuunto pyhä.