DAKTYLIMITTOJA.

Ensi- l. perusdaktylinen säe:

Sortuvi | niin kuni | juureton puu.

Toisdaktylinen säe on seuraava:

Niin | musta, niin | synkkä yö | syksyinen | lie.

Kolmasdaktylista mittaa:

Sua | kutsuu se: | jälleen se voita, jos voit.

Viidesdaktylista mittaa olisi esim. seuraava säe:

Se oli | ihana | elämän | kevät. J.n.e.

PEONIMITTOJA.

Ensi- l. peruspeonista mittaa olisi esim. seuraava:

Tätä myrskyä ja | viuhinata, | taistelua | tuimaa.

Yhdeksäspeoninen säe:

Minä olin | kivellä ja | kivi oli | sileä.
J.n.e.

Näitä kolmea päälajia ja kutakin niiden alalajia sopii nimittää yksinkertaisiksi mitoiksi, jos niissä ei ole muuhun pääryhmään kuuluvia jalkoja muualla kuin silloin tällöin varsinaisten jalkojen sijaisina ja säkeiden liitekohdassa. Jos taas säkeessä on muun, tavallisimmin viereisen runojalkaryhmän jalkoja enemmän, itsenäisinä jalkoina, niin se on yhdistettyä eli sekamittaa.

Olen edellä esittänyt kaksi-, kolmi- ja nelitavujalat, jotka hyvinkin voivat runoudessamme esiintyä, vieläpä muodostaa eri mittoja. Kun kuitenkin perusmitat, joissa korko- ja laajuussuhteet ovat niin sanoakseni yhteistoiminnassa, toinen toistaan tukemassa, ovat rytmiltään voimakkaimpia, on luonnollista, että juuri näitä etupäässä viljellään. Muut harvoin ovat suositeltavia yhtenäiseksi, esim. koko runoa muodostavaksi mitaksi. Mutta ettei meidän kielemme mukaista ole viljellä ainoastaan perusmittoja, siitä olen jo myöskin puhunut. Eikä muidenkaan runojalkojen ja -mittojen käyttäminen ole mikään rytmillinen rikos, päinvastoin omansa elähyttämään poljentoa, kunhan ne vain osataan asettaa sopiviin kohtiin.

Koska jo olen käsitellyt seikkoja, jotka sijaisjalkoja valitessa mielestäni olisivat huomioon otettavat, en enää erittäin puhu siitä miten luulisin perusmittojemme rytmin saatavan nykyistä paremmaksi. Sen sijaan on vielä sanottava muutamia sanoja sekamitoista.

Voimme jakaa sekamitat kahteen päälajiin: sellaisiin, joissa toisen jalkaryhmän jalkoja on eri säkeissä kuinka monta ja missä kohdin kulloinkin, ja sellaisiin, joissa on vain määrätty luku niitä ja ne aina määrätyssä säkeenkohdassa. Edellistä voisimme nimittää vapaaksi, jälkimäistä sidotuksi sekamitaksi.

Vapaa sekamitta on paljoa helpporakenteisempi, ollen myöskin varsin sopiva rytmimaalaukseen. Se onkin hyvin yleinen meilläkin. Esim.:

Ettei tämä ole sidottua sekamittaa, näemme muista värsyistä, esim. seuraavasta, jossa itsenäiset trokeet ovat toisissa säkeenkohdissa:

Kuten näistä esimerkeistä näkyy, voi vapaissa sekasäkeissä olla milloin yksi-, milloin useampitavuinen esitahti, olematta pituudeltaan toisia vastaava. Saattaapa vapaus näissä mennä vieläkin pitemmälle, joten esitahti jää toisissa säkeissä kokonaan pois, toisissa taas on yksi- tai useampitavuinen esitahti.

Yhtä suositeltava kuin nykyään suosittu ei vapaa sekamitta kuitenkaan ole, ainakaan säveltäjän kannalta katsottuna. Varsinaisessa laulurunoudessa näyttäisikin olevan syytä tyytyä etupäässä vanhempaan sekamitan lajiin, sidottuun sekamittaan, joka kukoisti jo muinaiskreikkalaisten ja roomalaisten runoudessa ja jota heidän esimerkkiään seuraten nykyiskansatkin ovat runsaasti viljelleet. Tämä laji on sävellettäväksi edellistä paljon sopivampi, kun kaikissa säkeistöissä vastaavat kohdat ovat todella toisiansa vastaavat, samallaiset. Sidottuja sekamittoja olivat Sapphon, Asklepiadeen ja Alkaioksen säkeet ja säkeistöt ynnä monta muuta kaksi- ja kolmitavujaloista muodostettua säe- ja säkeistölajia. Ne olivat sangen vaihtelevia säännöllisestä rakenteestaan huolimatta. Niiden poljento oli niin soitannollinen ja täsmällinen ja säkeistöjen muoto poljennolla niin määrätty, että nykyiskansain runojen tavalliset kaunistuskeinot, eri sointulajit, olivat tarpeettomat. Klassillisessa runoudessa ei käytettykään alku- eikä loppusointuakaan kuin joskus aivan satunnaisesti.

Vanhain kansain esimerkkien mukaisia uusiakin sidottuja sekasäkeistöjä on monellaisia, myöskin loppusointuisia. Esimerkkinä sidotusta sekamitasta mainittakoon Oksasen "Koskenlaskijan morsiamet", jonka ensi värsy kuuluu:

Saman kaavan mukaan menee koko runo. On nautinto lukea näin rytmikästä runoa, jossa laajuus on siihen määrään otettu huomioon, ettei yksikään nousutavu ole lyhyt, paitsi säkeiden lopputavuina olevista muutamat harvat. Nämätkään eivät riko rytmiä, koska jokaisen jälkeen on selvä paussi. (Kts. [2] ed.). Laskutavujen laajuus on myöskin yleensä moitteeton. Korkoa sen sijaan on joissakin paikoin loukattu.

Näytteeksi siitä, millä vapaudella meillä nykyään sekasäkeiden erilaisia jalkoja liitetään vierekkäin, pantakoon tähän joitakin säkeitä:

On | louhikko harmaata | kive|ä.

Yks | oli, | yksi, mun | kohta|loni.

Terve, | taistelo | tasa|pää.

Kuten huomaa näistäkin esimerkeistä, eivät parhaatkaan nykyiset runoilijamme ole tarkkoja rytmin suhteen. En tiedä, millä pätevillä syillä tällaista vapautta puolustetaan tai voidaan puolustaa. Kun ylimalkaan kaikissa säkeissä pitemmät jalat etupäässä määräävät tempon silloinkin, kun niitä on vain harvoja, täytyy esimerkkeinä olevien tapaisissa säkeissä pitkänousuistenkin trokeiden oikeata tempoa lukiessa vähän hidastuttaa. Että lyhytnousuiset, jotka yksinkertaisissakin säkeissä usein tuntuvat pitkänousuisten rinnalla liian lyhyiltä tai muuten rytmiä liiaksi muuttavilta, esimerkkisäkeidenlaisissa vielä huonommin täyttävät paikkansa, on selvä. Vieläkin kehnommin sopivat lyhytnousuiset trokeet sellaiseen sekasäkeeseen, jossa on sekä kaksi- ja kolmi- että nelitavujalkoja, esim.:

Esimerkin viimeisen edellinen jalka on tässä yhteydessä aivan liian lyhyt. Jos viimeisen sanan sijalle panisimme itkeväinen, olisi rytmin kompastus pienempi, mutta vasta sana sellainen kuin kaipaavainen soveltuu rytmiltään tähän säkeeseen.

Vapaiden sekamittojen luontoisia ovat tähän asti yleensä olleet yksinkertaisetkin runomittamme, niissä kun on sekaisin hyvinkin erilaisia saman jalkaryhmän jalkoja, jotka eivät rytmiltään sovi varsinaisten sijaisiksi. Tällaisten vapaiden sekatrokeisten, -daktylisten ja -peonisten mittojen sijaan olisi etenkin varsinaisten laulurunojemme rytmin parantamiseksi saatava sidottuja, joten siis samankin ryhmän erilaiset jalat pantaisiin vastaaviin määrättyihin kohtiinsa. Minkälaiset runojalat ja missä järjestyksessä täten sopivat kunkinkertaiseksi runomitaksi, sen määräävät runon sisällön mukaiset poljennolliset näkökohdat, joihin musiikin rytmiteoriakin osaltaan luo valaistusta, asettaen omat vaatimuksensa.