SÄE, SÄEJAKSO JA SÄKEISTÖ.
[Nimet samansuuntaisesti esitetty »Virittäjän» 5. n:ossa 1908.]
Säettä eli runoriviä nimitetään myöskin värsyksi (latin. versus). Tavallisesti meillä värsy sanalla kuitenkin tarkotetaan säkeistöä. Lieneekin selvintä käyttää sitä vain siinä merkityksessä, joka kerran on niin yleistynyt.
Säkeistöä muutamat sanovat säejaksoksi. Tämä nimitys sopii minusta paremmin merkitsemään kahta tai useampaa toisiinsa läheisesti liittyvää säettä, jotka yhteensä muodostavat säkeistön alaosan. Tällä käsitteellä ei vielä ole omaa vakaantunutta nimeään. Säejakso sopii siksi, se kun hyvin vastaa käsitteen vieraskielistäkin nimeä perioodi. Säejaksoja voi säkeistössä olla kaksi tai useampia, sekä pää- että sivusäejaksoja.
Täten on Oksasen "Eräs nälkätalven kuvia" nimisessä runossa kolme säkeistöä eli värsyä (stroofia). Kukin niistä sisältää kaksi nelisäkeistä pääsäejaksoa, joista kumpikin jakaantuu kahteen sivujaksoon (viite [4] jälj.):
Oli kolkko; mä kangasta kuljin,
lumi singoten silmihin lyö; |
jop' on päiväkin maillensa mennyt,
pian joutuvi jouluinen yö. — ||
Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla
maantietä mun eelläni päin? |
Koto kaukana lienevi sillä,
joka matkall' on tuiskussa näin! |||
Säkeen lopussa on säännöllisesti pienempi tai suurempi pysähdys, jota nimitän säkeeneroksi. Säe saattaa kuitenkin joskus liittyä seuraavaan niin läheisesti, ettei niiden välillä ole mitään varsinaista pysähdystä. Tällaista säkeiden yhtymistä (enjambement) kutsun säkeensito nimellä. Esim.:
Jo lempeäll' illalla poski (s-sito) impeni kelmenee.
Säkeeneron rinnalla on muutamia ulkonaisempiakin keinoja, joiden avulla säkeen loppu selvemmin esiintyy. Sellaisia ovat säkeen viimeisen jalan vaillinaisuus ja loppusointu.
Kaikissa säkeissä ei joka runojalka ole täydellinen, vaan saattaa niissä myöskin olla vajanaisia jalkoja, joista puuttuu joko nousu tai lasku. Tätä jalan vaillinaisuutta (katalex) nimitän runojalanvajaksi. Sellainen vajanainen jalka, jossa ei ole nousutavua ollenkaan, on esijalka l. -tahti. Säkeen lopussa taas on usein vajajalka, jossa ei ole muuta kuin nousutavu. Vielä voi joskus säkeen sisälläkin olla tällainen vajajalka. Sekä säkeen sisällä että lopussa olevan vajajalan muodostaa siis yksi ainoa, nousussa oleva tavu. Säe, jossa on jalanvaja sekä keskellä että lopussa, on esim. pentametri:
Sinne mun kultani | jäi, | sinne mun ystävän' | myös.
Voidakseen rytmiltään sopia säkeeseen saa vajajalan nousutavu lukiessa hidastetun tempon tai jälkeensä paussin, tahi yhtyvät nämä molemmat rytmin täydentäjät.
Säe, jonka kaikki jalat ovat täydelliset, on täysijalkainen (akatalektinen). Jos säkeessä on vajajalkoja, on se vajajalkainen (katalektinen). Näillä nimillä (akatalektinen ja katalektinen) tarkotetaan tavallisesti säkeen lopussa olevaa vajaa.
Näin säkeen alku ja loppu voi olla vajajalkainen, jos katsotaan irtosäettä. Mutta kun säkeet yhtyvät toisiinsa rytmilliseksi kokonaisuudeksi, vajanainen loppujalka voi saada täytteensä seuraavan säkeen esijalasta, esim.:
Kuin Väinämö nuori sä lasket | vain päin | unten ja toivojen saarta.
Säkeiden liitekohdissa varsinainen rytmi usein muuttuu, runojalkojen joko lyhetessä tai pidetessä. Joskaan se näissä kohdin ei ole niin loukkaavaa kuin säkeen sisällä, koska säkeen muutenkin enimmäkseen tulee esiintyä vähän muista erottuvana, on kuitenkin katsottava, ettei säkeen liittäminen toiseen liiaksi koettele rytmin kimmoavaisuutta.
Kuten säkeen jälkeen tavallisesti on pysähdys, säkeenero, niin säejaksonkin jälkeen on vielä yleisemmin pysähdys, edellistä suurempi: säejaksonero. Harvoin esiintyy säejaksonsito, esim.:
Kuusten alla seisoo suojus, sepä kattotorvestaan (sj-sito) sukkelasti suitsuttavi säkeniä ilmahan.
Säkeistönero on säejaksoneroakin sekä yleisempi että suurempi pysähdys. Säkeistönsitokin on joskus paikallaan, joskin se on vielä harvinaisempi kuin säejaksonsito. Sillä pitääkin olla pätevät perusteensa. Esimerkki säkeistönsidosta — muista sidoista tässä välittämättä:
Jos tuikutella voisin
mä kielin sataisin
tai kiurusena öisin
kohoova pilvihin, (säk-sidos)
niin aina kiitteleisin
suloista Suomea,
ja Jumalalle veisin
ma huokauksensa.
Tämäkään ei ole aivan hyväksyttävä säkeistönsito, koska esiintyy heti runon alussa, tässä kun säkeistöjen muoto ei vielä ole selvinnyt runoa kuulevan tajunnalle, joskin sitä näkevän. Vasta kun tällainen sito on säännön poikkeuksena ja muuten oikeutettu, saattaa sillä olla hyvä, voimakaskin vaikutus.
Säkeistöt voivat tietysti rakenteeltaan olla hyvin erilaiset. Lähemmin puuttumatta niihin teen vain yhden yleisen huomautuksen. Kun säkeistön tarkotus on muodostaa muista erottuva kokonaisuus, tulee sen muodoltaankin olla sellainen, että sen runoa kuulevakin helposti siksi huomaa. Hyvin tavallisia kuitenkin ovat sellaiset säkeistöt, jotka yhtä hyvin voisi käsittää kahdeksi tai useammaksi. Niinpä edellä esitetty Oksasen värsy[4] kuulijasta hyvinkin saattaa pääsäejaksojen mukaan tuntua kahdelta eri värsyltä.
Runosepolla on kyllä useita eri keinoja voidakseen sepittää säkeistöt kiinteämmät, jos hän vain kiinnittää huomionsa tähän kylläkin tärkeään seikkaan.
Milloin säkeistöt ovat olevinaan toisiaan muodoltaan vastaavia, on vastaavaisuutta mielestäni vaadittava nykyistä paljoa tarkemmin, ainakin mitä varsinaiseen laulurunouteen tulee. Lukurunoja sepittäessä voi kyllä käyttää monellaisia vapaampia runomittoja ja säkeistömuotoja. Kun säkeistöt eivät korko- ja laajuussuhteiltaan ole toisiaan vastaavia, ei säveltäjienkään sovi niitä sellaisina käsitellä.