SOINNUISTA.
Soinnuista on meillä alkusointu (allitteratsioni) vanhin ja omaperäisin. Se oli vanhassa kansanrunoudessamme myöskin ainoa sointulaji, jota yleisesti viljeltiin runokielen kaunistuskeinona. Ovatpa jotkut arvelleet, että vain se on nykyisenkin runokielemme kaunistuskeinoksi sopiva ja sellaiseksi muka hyvin riittäväkin.
Alkusointu on taitavasti käytettynä oiva tyylillinen kaunistuskeino. Se voi esiintyä myöskin rytmillisenä keinona, säkeitä ja säejaksoja toiselta puolen rajottavana, toiselta puolen yhdistävänä. Näin oli alkusointu rytmin palveluksessa muinaisskandinaavialaisessa runoudessa. Myöskin nykyisessä taiderunoudessa se joskus esiintyy tällaisenakin. Säkeet
Ikkunat verhoo jo illan harmaja hämy
tuntuvat pelkällä alkusoinnulla rytmillisesti rajotetuilta, säkeiden ensimäinen ja viimeinen sana kun alkavat samalla äänteellä. Mahdollisesti täten hyvinkin sopisi alkusoinnulla ulkonaisesti merkitä esim. loppusoinnuttomain säkeiden loppua.
Säkeitä yhdistävänä alkusointu voi esiintyä monella tavalla, esim. siten että säkeessä muutamat sanat, etenkin viimeinen, ja seuraavassa joku tai jotkut, varsinkin ensimäinen, ovat alkusoinnussa keskenään, tai siten, että yhteenkuuluvat säkeet tai säejakson kaikki tai äärimäiset säkeet alkavat samoilla äänteillä. Esimerkkinä säkeistöä sitovasta alkusoinnun käytöstä olkoon seuraava säkeistö:
Kuusten alla seisoo suojus,
sepä kattotorvestaan
sukkelasti suitsuttavi
säkeniä ilmahan.
Kun alkusointu rytmillisen tehtävänsä ohessa vielä hyvin täyttää varsinaisemman, tyylillisen tarkotuksensa, kuten edellisessä esimerkissä, jossa äännemaalausta (onomatopoieesis) on taitavasti käytetty, on vaikutus vielä parempi.
Rytmillisine ja tyylillis-soitannollisine edellytyksineen alkusointu hyvinkin pystyy korvaamaan loppusoinnun puutetta useissa tapauksissa, etenkin vaihtelevien, poljennollisessa suhteessa täsmällisten runomittojen yhteydessä, jolloin loppusointu ei aina ole oikein paikallaan.
Loppusointuakaan (l. riimiä) ei toki sentään ole syytä hylätä, kuten jotkut vaatisivat, joskin meillä olisi paljon rajotettava ja parannettava sen viljelemistä.
Runojalkojen laajuussuhteista jo olen kyllä puhunutkin, mutta en malta olla sanomatta niistä pari sanaa tässäkin yhteydessä, koska niiden halveksiminen loppusoinnuissamme ilmenee sikäli suuremmassa määrässä kuin lyhytalkuiset, varsinkin kaksitavuiset loppusoinnut ovat saaneet enemmän jalansijaa. Kun saman runon toisiaan vastaavien säkeistöjen vastaavaisina riimeinä on näen (väen) — aatteet (vaatteet), joista edellinen laajuudeltaan on vain puoli jälkimäisestä, niin se ei suinkaan tunnu hyvältä eikä seurattavalta. Samoin muodot loisto|si — vois ja turun — poistaa — hyvyys — voisi ovat laajuudeltaan liian kirjavat sopiakseen saman runon vastaavaisiksi riimeiksi. Sisällyskään ei tee täyttä vaikutustaan jos muotoa vastaan näinkin paljon rikotaan. Täysin hyväksyttävinä ei näet mitenkään voi pitää sellaisia vastaavaisuuksia.
Mitä erityisesti tulee sellaisiin loppusointuihin kuin syksyllä — elämä — kevättä, joita parhaatkin runoilijamme viljelevät, ne täyttävät perin huonosti tehtävänsä. Puhumattakaan nyt siitä, että loppusoinnuiksi paraiten sopivat sellaiset sanat ja tavut, joilla muutenkin sana-, mieluimmin pääkoron, ja lausekoron vaikutuksesta on huomattavampi asema kuin vain pelkän runokoron antama — kuten alku- ja puolisointukin ovat tällaisissa kohdissa vaikuttavimmat — puhumattakaan siis tästä ovat esimerkkeinä mainittujen kaltaiset loppusoinnut aivan liian lyhyet. Niiden keksimiseen uhrattu vaiva on jotenkin tuloksetonta, sillä mainittavaa soinnun vaikutusta ne tuskin tekevät. Pääasiallisesti juuri foneettisesta syystä lyhyet yksitavuiset riimit olisivat hylättävät meillä, kuten ovat enimmäkseen hylätyt muuallakin. Eivät siis sellaisetkaan tavut kuin esim. ma — tuulilla eivätkä edes vastakohtaiset se — he ole riimeinä oikein hyväksyttävät, vaikka ovatkin paremmat kuin ainoastaan runokorolliset tavut.
Yksitavuisia sanoja, jotka paraiten sopisivat yksitavuisiksi loppusoinnuiksi, on meillä vähän. Edellä esitetyn mukaan olisi näidenkin kuten muiden yksitavuisten loppusointujen käyttöä vielä rajotettava. Täten niiden muutenkin pieni määrä yhä pienenee. Kun useimmat jäljelle jääneistä harvoista jo väkisinkin tuntuvat liian jokapäiväisiltä, pitäisi siis turvautua muihin keinoihin. Yksinkertaisin sellainen olisi tietysti jättää miespuoliset riimit ilman muuta kokonaan pois. Muutamat näyttävätkin suosivan sitä menettelyä, että käytettäisiin vain etupäässä kaksi- ja useampitavuisia loppusointuja. Kieltämättä nämä, etenkin kaksitavuiset, ovatkin paljoa paremmin kielemme mukaisia kuin yksitavuiset. Kun kuitenkin runon luonne usein vaatii säkeen loppuun nousutavun eikä kahta jalkaa täyttäviä loppusointujakaan ole näihin kohtiin varsin viljalti sovitettavissa, voi tällaiset säkeet useassa tapauksessa vahingotta jättää ilman loppusointua, tietysti silloin runon kaikki vastaavaiset säkeet. Tämä käy hyvin laatuun esim. milloin alkusointu on otettu erikoisesti rytmin palvelukseen. Sellaisissa tapauksissa, jolloin kaksi- tai useampitavuinen loppusointu selvästi päättää säejakson, säe niinikään riimittömänäkin sopivasti liittyy kokonaisuuteen jakson osana, varsinkin lyhyissä perioodeissa. Esim.:
Ja kolme veljestä voittaja | nyt
näki tuotavan tuomitta|vaksi.
Oli yksi jäykkä ja ylpe|ä,
mut nöyrää, kalpeeta | kaksi.
Täten voisi säästää yksitavuiset loppusoinnut tarpeellisempiin kohtiin, etupäässä säejaksojen loppuun, milloin jakso loppuu nousutavulla. Esim.:
Päivän viime säteet | lankee
yli tutun piha|maan.
Mieleni on ahdas, | ankee
kuin ei ennen konsanaan.
Etenkin jos säejakson muut säkeet ovat loppusoinnuttomat, tuntuu yksitavuinen riimi jakson nousutavuilla päättyvissä loppusäkeissä tarpeelliselta. Esim.:
Ma yksin kannelta | soitan,
niin hiljaa hiipii | yö;
niin kummasti sävel | värjyy,
niin oudosti sydän | lyö.
Riimin tehtävä ei ole ainoastaan rytmillinen, säkeitä toisistaan erottava ja samalla niitä säejaksoiksi ja säkeistöiksi yhdistävä, vaan se on myös ja ennen kaikkia musiikillinen ja tyylillinen. Milloin näistä tai muista syistä yksitavuisiakin riimejä pitäisi runsaammin käyttää, saattaisi sellaisiksi joskus vastaavaisiin kohtiin hyväksyä edellä esitettyjä lyhyitäkin, esim. siten vahvistettuina, että pannaan edellisen jalan täyttävä puolisointu niiden eteen. Esim. aamusi — saapuvi tuntuu täyteläisemmältä kuin aamusi — pääsevi, joskaan viimeinen tavu ei edellisessäkään tapauksessa tule sen huomatummaksi.
Loppusointumme eivät tavallisesti ole niin vaikuttavia kuin muiden kielten painokkaat riimit, meillä kun kielemme luonnon mukaisesti niinä runsaasti viljellään sivukorollisia ja sanakorottomiakin tavuja. Mutta väärin olisi, jos tässäkin taas asetettaisiin vieraat kielet määräämään, mikä meillä on kelvollista, mikä kokonaan hylättävää. Joskin riimimme yleensä ovat heikommat, on kielellämme sen sijaan muihin verraten useita sekä rytmillisiä että soitannollisia ja tyylillisiä etevämmyyksiä. Näitä kun taitavasti käytellään, loppusointumme kernaasti voivat ollakin miedompia kuin muilla. Liian heikkoja ja tyhjiä ei tietysti sovi viljellä. Ne ovat yhtä tarpeetonta ja paheksittavaa voiteen haaskausta kuin sekin, että asetetaan riimit liian etäälle toisistaan tai muuten mutkallisesti, jotteivät kuulijaan tee muuta kuin kiusallista vaikutusta.
Puolisointu (assonansi) ei useimpien maiden taiderunoudessa ole oikein hyvässä maineessa. Romaanilaisten kansain, etenkin espanjalaisten runoudessa se kuitenkin on yleinen kaunistuskeino. Saattaisi mahdollisesti tämäkin sointulaji meillä olla armoihin otettava. Etenkin sellaiset puolisoinnut, joissa vokaalit ovat keskenään täydellisessä soinnussa, näyttäisivät meidän vokaalirikkaan kielemme mukaisilta. Yksitavuiset puolisoinnut esimerkiksi voisivat joskus olla paikallaan, miespuolisten loppusointujen puutetta korvaamassa. Tällöin tulisivat kysymykseen pitkävokaaliset tai -diftongiset tavut, sellaiset kuin saan — maat, pois — loi j.n.e. Nämä sopisivat ehkä paremmin säkeiden loppuun kuin lyhyet loppusoinnut, koska pitkät tavut lopussa tuntuvat pontevammilta. Laulussakin säe usein loppuu pitkällä sävelellä. Puolisoinnut olisivat vain pantavat vastaaviin kohtiinsa runon alusta alkain, jotteivät vaikuttaisi puutteellisilta loppusoinnuilta.
Jälkilause.
Näin kosketeltuani muutamia runomittakysymyksemme eri kohtia, mielestäni nykyään sen tärkeimpiä, olenkin jo sanottavani sanonut ja samalla esittänyt joitakin uuden runomittaopin alkeita. Toivon vain, että esitykseni onnistuisi kaikista puutteistaan huolimatta tai ehkäpä juuri niiden johdosta saada osakseen edes joitakin asiallisia arvosteluja, joista kysymyksen myöhempi käsittely hyötyisi.
Virtain Toisveden kansakoululla marraskuussa 1907.