SIJAISJALOISTA.

Ei kuitenkaan voi seurata laajuusperiaatettakaan äärimäisyyksiin asti, eikä se ole tavotettavaakaan, koska runomitta — etenkin yksinkertainen, samoista jaloista sepitetty siten tulisi yksitoikkoinen. Runoilijalla tulee aina olla vapaus käyttää sijaisjalkojakin varsinaisten asemesta. Tämä on hänellä yksi ja tärkeäkin keino tilapäiseen sisällön vaatimaan rytmillä-kuvaamiseen. Vapaus on hänellä suurempi luettavaksi aiotun runon sepittämisessä kuin sellaisen, jonka on tarkotus olla kaikin puolin musiikkimiehiäkin tyydyttävä.

Tavallisessa puheessa samat tavut voivat eri asemissa olla johonkin määrin eri pitkät. Siten voi pitkä tavu vieläkin pidetä ja lyhyt entisestään lyhetä. Paitsi täten saattaa, joskaan ei niin kernaasti, laajuuden muutos tapahtua myöskin niin, että pitkä tavu vähän lyhenee ja lyhyt pitenee. Mutta tämä tavujen kimmoavaisuus ei suinkaan ulotu niin pitkälle, että luonnoltaan lyhyt tavu muuttuisi pitkäksi tai pitkä lyhyeksi, paitsi joissakin erikoistapauksissa. Puolipitkä tavu sen sijaan voi käydä pitkästä ja lyhyestä. Runoudessa tavujen kimmoavaisuus on samojen lakien alainen kuin puheessa.

Tämän mukaan siis, ensin pitkän tavun sijaisista puhuakseni, sopii puolipitkä tavu panna vastaamaan pitkää. Puolipitkän esiintymisestä runomitassa on jo (ks. [1] ed.) tarkemmin sanottu.

Lyhyttä tavua sitä vastoin ei sovi panna pitkän vastineeksi. (Viite [2] Jälj.) Sanakorollinen, etenkin pääkorollinen lyhyt nousussa kaikkein vähimmän soveltuu pitkän tavun sijaiseksi, koska se laulettaissa pitkäksi venytettynä kuuluu varsin pahalta. Tätä vastaan runoilijamme kuitenkin enimmän rikkovat. Lyhyen tavun asettaminen pitkän sijaan ei tähän asti hyväksytyissä runomitoissamme muualla niin usein ole tullut kysymykseenkään, sillä laskussa lyhyt (lyhyet) on ollut paikallaan ja sanakoroton lyhyt taas ei muuten ole varsin usein sopinut nousuun. Sanakorottoman lyhyen tavun venyttäminen ei tunnu niin kielikorvaa loukkaavalta. Lauteessamme säkeen

I|säsi majas|sa

voimme huomata, että sanan toinen tavu (-sä-) pitkäksi laulettuna ei tunnu niin luonnottomalta kuin pääkorollinen (ma-) pitkänä. Sanan viimeinen koroton tavukaan (-sa) venytettynä ei toukkaa korvaa niin pahoin, vaikka se laulettaissa tulee kaksi kertaa niin pitkäksi kuin sanan ensi tavu. On myös otettava huomioon se seikka, että lyhyen tavun venyttäminen silloin, kun sillä tavalla syntyy kokonaan toinen, oikean mielikuvan ehkä pahastikin särkevä sana tai muuta epäselvyyttä, on vielä kiusallisempi kuin muulloin.

Lyhyen tavun asettaminen pitkän sijaan voi joskus olla hyväksyttävä siinä tapauksessa, että sen jälkeen täydennykseksi tulee paussi, kuten säkeen lopussa ja isommissa jako- eli sesuurikohdissa. Esim.:

(Loppusoinnuksi lyhyt tavu ei kernaasti sovi. Siitä enemmän soinnuista puhuessani.)

Tällainen paussi saattaa tietysti esiintyä vain kahden sanan välissä, mutta ei sanan sisässä. Yleensäkin runojalan tavujen varsinaisen laajuuden samoinkuin koronkin muuttaminen paremmin on sallittava, milloin se tapahtuu — samassa jalassa — kahden sanan, etenkin yksitavuisen, rajalla kuin useampitavuisen sanan sisässä. Säkeistä

Tuikah|tavat, | sammuvat

Lämmin|tä ei | niistä lähde

jälkimäinen on rytmiltään parempi.

Voiko näillä ehdoilla ja myönnetyillä vapauksilla kaikissa mitoissa aina välttää lyhyen tavun panemista pitkän sijaiseksi, meillä kun on lyhyitä tavuja, pääkorollisiakin, niin runsaasti? Ken on yrittänyt sepittää ensi- eli perustrokeista tai -daktylista mittaa, on huomannut, että on melkein mahdotonta nousuun aina saada sijotetuksi pitkä tai pitkän arvoinen tavu. Jos juuri voikin kielemme siten pukea pakkopaitaan, niin jää silloin tavallisesti sanomatta ainakin osa siitä, mitä oli sanottava, ja sisällön puutteellisuus on toki pahempi kuin muodon.

Meillä on onneksi vielä keino saada pitkäin tavujen vastineita, tavallisesti paljoa puollettavampi kuin lyhyen käyttäminen sellaisena. Tarkotan sitä, että yksi pitkä tavu korvataan kahdella lyhyellä. Muinaiskreikkalaiset ja roomalaiset jo käyttivät tätä tapaa, joten se ei ole mikään uusi keksintö. Eikä se olisi vaikea keksittäväksi nykyäänkään, koska on huomattu kahden lyhyen tavun pituudeltaan yleensä paljon paremmin vastaavan yhtä pitkää kuin yhden lyhyen. Kuitenkaan tätä nykyiskansain runoudessa ei paljoa ole otettu seurattavaksi, kumma kyllä. Esimerkiksi ruotsalaisessa runoudessa tätä muinaisten kansain tapaa on jotenkin tarkoin kartettu, jota vastoin se Tanskan ja Saksan runoudessa ei ole niin harvinainen.

Meidän runokielessä on tapa osaksi saanut jalansijaa. Kansanrunoudessamme se jo varhain on esiintynyt. Säkeiden ensi jalkana tapaamme Kalevalassa trokeen sijaisena silloin tällöin viidennen daktylin. Esim.

Vesi on | vanhin voitehista.

Salliipa kansanrunous tässä kohdin suurempaakin vapautta, joten pitempiä daktyleja ja peonejakin, pitkiäkin tavuja sisältäviä, tavataan trokeiden sijaisina, samoinkuin perusdaktylien sijaisina on pitkätavuisiakin peoneja.

Näin paljon pitemmät sijaisjalat eivät ole nykyisessä taiderunoudessa hyväksyttävät, vaikka niitä siinä käytetään. Sitä vastoin seuraavien-laiset säkeet hyvin sopivat trokeiseen mittaan:

Onko | vapaus vaiko orjuus.

Useimmat käsittänevät sanan [vapaus] kolmitavuiseksi, vaikka äänneyhtymää au tässä voi pitää diftonginakin.

Ah niin, kirkas | Jumalalan|poika.

Edellä on jo esitetty sekä hyviä että huonompia esimerkkejä sellaisista säkeistä, joissa daktylien sijaisjalkoina on peoneja. (Viite [3] ed.)

Hyviä tällaiset varsinaisia monitavuisemmat sijaisjalat ovat, kuten sanottu, jos niissä kaksi vierekkäistä lyhyttä tavua on vastaamassa yhtä varsinaisen jalan pitkää, — tietysti tässä kuten muualla edellyttäen, ettei korkoa, runomittamme tärkeintä tekijää, vastaan rikota.

Mainitsin, että esim. tanskan- ja saksankielisessä runoudessa tällaisia sijaisjalkoja viljellään. Kun otamme huomioon mainittujen kielten ja omamme erilaisuuden, myönnämme, että meidän kielemme on paljoa sopivampi näiden sijaisjalkojen käyttöön kuin mainitut germaanilaiset. Ovathan meidän lyhyet tavut enimmäkseen lyhyemmät kuin germaanilaisten kielten, nämä kun usein — konsonanttipäätteisinä — vastaavat paremmin meidän puolipitkiä; pitkät taas ovat yleensä yhtä pitkät kuin meidänkin. Kun siis esim. Goethe voi panna sellaisen muodon kuin himmlischen perustrokeen sijaan, pitäisi meidän erinomaisesti voida hyväksyä perustrokeen sijaiseksi viides daktyli.

Jos vertaa toisiinsa muotoja: halvan (murteell. hal(a)van) ja halavan, taloon ja talohon, halvaksi (hal(a)vaksi) ja halavaksi j.n.e., niin huomaa kaksi lyhyttä laajuudeltaan hyvin sopivan yhden pitkän vastineeksi.

Täten voisi kaksi lyhyttä panna pitkän sijaan sekä nousuun että laskuun, ei kuitenkaan samaan jalkaan useamman kuin yhden pitkän sijaiseksi, jottei jalan varsinainen luonne liiaksi muuttuisi. Peoneissa tuskin ollenkaan on sopivaa tätä tapaa seurata, viisitavujalat kun tuntunevat liian oudoilta, ainakin toistaiseksi.

Tällaiset sijaisjalat ovat vielä sopivat estämään yksitoikkoisuutta, joka muuten voi haitata joitakin, etupäässä samoista jaloista kokoonpantuja mittoja, joten ne siltäkin kannalta ovat suositettavia. Kuten muutkin sijaisjalat ne ovat mahdollisuuden mukaan otettavat rytmimaalauksen palvelukseen.

Vielä on näkökohta, joka puhuu näiden sijaisjalkain puolesta. Suomenkieli on, kuten luonnollista, vielä pitkäveteistä verrattuna vanhempiin sivistyskieliin. Käyttämällä edellä esitettyä menettelytapaa runokielemme tulisi tiiviimmäksi, täyteläisemmäksi, jota seikkaa ei ole aivan vähäksi arvattava. On suotavampaa, että runoratsumme ottaa silloin tällöin pari lyhyttä juoksuaskelta, kuin että se kompastumalla pidentää liian lyhyttä askelta tahtia tyydyttäväksi. Mikä etu tästä olisi runoja suomennettaessakin, on ilmeistä. Sitenhän voisi alkuperäisellä runomitalla ja lyhyydellä tyhjentävämmin suomentaa kuin nykyään, jolloin runokielemme on tarpeettomasti pidennettyä, sanojen oikea aikamitta (tempo) pitkien tavujen sijaisina olevissa lyhyissä hidastettuna.

Säveltäjille tällaiset varsinaisia jalkoja monitavuisemmat sijaiset eivät tuottane vaikeutta. Kaikissa tapauksissa ne yleensä ovat laulun lausutukseenkin nähden paremmat kuin nykyään käytännössä olevat, joissa yksi lyhyt tavu vastaa pitkää.

Mitä tulee lyhyitten tavujen sijaistavuihin, kelpaavat sellaisiksi puolipitkät, kuten ennen jo on sanottu.

Pitkä tavu sitävastoin ei kernaasti sovi lyhyttä korvaamaan. Varsinkaan sellaista tavua, jossa on pitkä vokaali, ei saisi lyhyen sijaan asettaa. Helpommin sujuu — laulaessakin — lyhyen arvoisena pitkän diftongin, varsinkin i-päätteisen, sisältävä tavu.

Koska yksi pitkä tavu pituudeltaan vastaa kahta lyhyttä, saattaa kahden vierekkäin olevan lyhyen asemesta kolmi- ja nelitavujaloissa käyttää yhtä pitkää, niinkuin yleisesti on tehtykin kolmitavujalkojen laskussa sekä vanhain että nykyiskansain runoudessa.

Samassa jalassa ei kernaasti käy tekeminen yhtä useampia laajuuden muutoksia eikä samassa säkeessäkään kuin vain harvoissa — ei vierekkäin olevissa — jaloissa. Poikkeuksia voi esiintyä, mikäli mitan perusrytmi ei niistä sanottavasti kärsi tai milloin rytmimaalaus niitä oikeuttaa. Rytmin varsinainen luonne saakoonkin yleensä olla määräämässä, kuinka usein tilapäiset poikkeukset ovat luvallisia. Tässä on sanojen väliset paussit y.m. poljentoon vaikuttavat seikat otettava huomioon asianhaarain mukaan.