TEORIAN JA KÄYTÄNNÖN HEIKKOUKSIA.
Teorian ja käytännön heikkouksia on näet sekin, että lukemattomat supi suomalaiset sanat tähän asti on katsottu runomittaan sopimattomiksi tai, milloin niitä on käytetty, niitä on sijotettu sopimattomiin kohtiin. Niinpä ne sanat, joiden ensi tavu on lyhyt, ovat korollisina ankarimpien sääntöjen mukaan olleet runokieleen mahdottomat. Kun niitä kuitenkin on täytynyt viljellä, ne ovat huonosti täyttäneet tehtävänsä niissä asemissa, joihin niitä on sovitettu. Ei tarvitse muuta kuin laulaa joku suomalainen laulu, melkein mikä tahansa, niin huomaa, kuinka luonnottomasti lyhyitä tavuja käytetään pitkien asemesta. Laulamme esim.:
Syttynyt on soota julma,
viihan liekki leimuaa,
puunainen on j.n.e.!
Säveltäjissäkin tietysti on syytä, että täten suomalaisiinkin sanoihin sepitetyillä sävelmillä alennamme omaa kieltämme, mutta mahdotontahan yleensä on säveltää tähänastisia runojamme kielen laajuussuhteita pahasti loukkaamatta, jollei anna joka säkeistölle johonkin määrään eri sävelmää. Että tämä on epäkohta, ei voitane kieltää.
Rytmin puutteellisuus on runokielemme yleinen vika, kuten jo on edellä mainittu. Kun meillä esim. on neljä laajuudeltaan toisistaan selvästi eroavaa trokeejalkaa ja niitä ilman muuta viljellään rinnan miten sattuu, niin on luonnollista, että rytmi on pilalla. Onhan suuri rytmillinen ero esim. ilo ja taatkoon sanojen välillä, samoinkuin daktylien yleni ja taivaaseen välillä. Ja kuitenkin niin erilaisia jalkoja asetetaan toistensa vastineiksi. Runoilijamme ovat siinä kohdin menetelleet aivan kuin olisivat vain ylimalkaisesti seuranneet runousopeissamme esitettyä määrittelyä: "Runomitta on nousujen ja laskujen säännöllinen järjestys." Jos säännöllisyydellä vaadittaisiin ainoastaan sitä, että nousut ja laskut vuorotellen seuraavat toisiaan, niin esimerkkien-laiset runojalat olisivat sikin-sokin käytettyinä säännön mukaan yhtä hyväksyttäviä kuin ne ovat siten "säännöllisesti" esiintyviä. Jos taas käsitämme säännöllisyyden niin, että saman mitan eri jalkojen tulee lisäksi olla suunnilleen yhtä pitkät, niin olisi meillä runomitan määritys, joka voisi tyydyttää moniaan muun kielen vaatimukset, mutta ei meidän. Onhan selvää, että suomessa, jossa korko ja laajuus eivät mainittavasti yhdy, pitää erikseen ottaa huomioon kumpikin niistä. Ei ole suinkaan rytmin kannaltakaan yhdentekevää, sanommeko saama vaiko samaa, tuuleman vaiko tulemaan, vaikka näiden jalkojen pituus onkin jotenkin sama. Kun meillä kuitenkin tällaisia on hyväksytty toistensa vastineina, jopa pidetään esim. neljättä trokeeta parempana perustrokeen sijaisena kuin kolmatta, niin voi sitä joskus puoltaa runojen luettavuuden kannalta, mutta kummaa ei ole, että säveltäjät tuskaantuvat sellaista tekstiä käsitellessään. Laulaessa tuntuu näet paljoa pahemmin kuin lukiessa sellainen saman jalan sekä nousun että laskun laajuuden muuttaminen. Koettakaamme esim. oikealla sävelmällä laulaa:
Syttynyt on sotaa julmaa, vihaa liekki leimuaa,
niin huomaamme, miten onnistumatonta itse asiassa on tällainen "rytmin säännöttömyyden tasaantuminen sen kautta, että eri tavut täydentävät toisiansa", jota runo-oppimme puoltavat.