RUNOJALKAMME.

[Julkaistu yleensä samallaisena »Ajan» 3. n:ossa 1908.]

Kuten meillä ei ole jambisia eikä anapestisia, samoin ei myöskään voi olla muitakaan varsinaisemmin nousevia säkeitä kuin esitahtisia, laskevista runojaloista kokoonpantuja. Runojalkojemme luvusta on siis täysi syy jättää pois nousevat jalat.

Laskevia runojalkoja meillä sitävastoin on sangen runsaasti. Ottaen näet huomioon sanojen sekä koron että laajuuden saamme paljon uusia runojalkoja, joita ei meillä tähän asti ole hyväksytty, kun on vierasten kielten tavallisimmat jalat ja mitat pidetty meilläkin ainoina kelvollisina.

Järjestän runojalkamme tavulukunsa mukaan kolmeen ryhmään. (Viite [1] jälj.) Kunkin ryhmän jalat koetan esittää koron ja laajuuden vaatimassa arvojärjestyksessään, mikäli siten järjestyksen selvyyden kärsimättä käy laatuun. Kun kaikissa runojaloissamme runokorko eli nousu on ensi tavulla, muiden tavujen ollessa runokorottomina, ei korkoa tarvitse erittäin merkitä. Sopiikin sen vuoksi tavujen laajuutta osottaa kreikkalaisten ja roomalaisten käyttämillä laajuusmerkeillä (— ja -), joilla tähän asti on etupäässä merkitty runotyylimme korkosuhteita.

Korolla tarkotan tässä runokorkoa, joka on sekä sana- että lausekorosta osaksi riippumaton. Laajuusmerkeillä taas merkitsen varsinaisesti tavujen "luonnollista" pituutta ja lyhyyttä. Paitsi pitkiä ja lyhyitä on meillä myöskin luonnoltaan puolipitkiä eli keskiarvoisia tavuja. Jänneksen mukaan keskiarvoinen on jokainen lyhytdiftonginen tai suljettu lyhytvokaalinen tavu. Puolipitkä tavu on runokorollisena yleensä pitkän arvoinen, varsinkin jos sillä samalla on sanan pääkorko. Runokoroton puolipitkä tavu käy yleensä lyhyestä, etenkin milloin sillä ei ole sanan pääkorkoa. Puolipitkä voi kuitenkin vastoin edellisiä sääntöjäkin käydä milloin pitkästä, milloin lyhyestä.

Puuttumatta enempää kielemme prosodiaan, luettelen nyt runojalkamme. Esimerkeiksi panen vain sanaisjalkoja ja mikäli mahdollista näiden samain sanain muotoja, jotta jalkojen vertaaminen toisiinsa olisi helpompi.

Yksi tavu ei semmoisenaan muodosta täydellistä runojalkaa, joskin se muutamissa tapauksissa pidennyksen tai paussin tahi kumpaisenkin avulla sellaisesta voi käydä.

Kaksitavujalat eli trokeet:

Ensimäinen trokee | — - | päivä.
Toinen trokee | — — | päivää.
Kolmas trokee | - - | sana.
Neljäs trokee | - — | sanaa.

Koimitavujalat eli daktylit:

Ensimäinen daktyli | — - - | päivänä.
Toinen daktyli | — - — | päiväkään.
Kolmas daktyli | — — - | päivääni.
Neljäs daktyli | — — — | päivääkään.
Viides daktyli | - - - | sanana.
Kuudes daktyli | - - — | sanakaan.
Seitsemäs daktyli | - — - | sanaani.
Kahdeksas.daktyli | - — — | sanaakaan.

Nelitavujalat eli peonit:

Ensimäinen peoni | — - - - | päiviäni.
Toinen peoni | — - - — | päiviäkään.
Kolmas peoni | — — - - | päivääsikö.
Neljäs peoni | — - — - | päiviäänpä.
Viides peoni | — — - — | päiväänikään.
Kuudes peoni | — - — — | päiviäänkään.
Seitsemäs peoni | — — — - | päivääkäänkö.
Kahdeksas peoni | — — — — | päätteeseenkään.
Yhdeksäs peoni | - - - - | sanojani.
Kymmenes peoni | - - - — | sanojakaan.
Yhdestoista peoni | - — - - | sanaasiko.
Kahdestoista " . | - - — - | sanojaanpa.
Kolmastoista peoni | - — - — | sanaanikaan.
Neljästoista peoni | - - — — | sanojaankaan.
Viidestoista peoni | - — — - | sanaakaanko.
Kuudestoista peoni | - — — — | sateeseenkaan.

Viisitavujalkoja meidän runoudessamme tuskin vielä on tavattavissa. Sellaisiakin tietysti voisi esiintyä. Niinpä niiden perusmuoto (———, esim. päiviänikö) mennee yhtä hyvin tai paremminkin yhden nousutavun varassa kuin 16:s peoni. Ainakin sopivat parhaat viisitavujalat luontevammin meidän runokieleemme — meillä kun on runsaasti laskuun sopivia aivan lyhyitä tavuja — kuin esim. Ruotsin, jossa niitä kuitenkin joskus tavataan, etupäässä kahden säkeen liittymäkohdassa, milloin nousujen väliin jää neljä laskutavua, tai nelitavujalkojen sijaisina muuallakin.

Nelitavujalatkin ovat taiderunoudessamme yleensä harvinaisia. Eri maissa toiset metrikot ovat niitä pitäneet mahdottomina tai muuten vastustettavina, toiset taas ovat niitä puolustaneet. Vastustuksesta huolimatta ne ulkomaisessa taiderunoudessa ovat päässeet yhä yleisempään suosioon. Kansanrunoudessa ne kaikkialla jo kauemmin ovat esiintyneet.

Meillä on näihin asti — teorian mukaan — päästy nelitavujaloista hyvin vähällä. On vain sanottu: "Kreikan ja latinan runoudessa on nelitavuisiakin jalkoja", tai: "Kreikkalaiset puhuivat nelitavuisistakin runojaloista, — — mutta nykyajan runoudessa niillä ei ole mitään merkitystä." Aivan viime aikoina vasta on niille meillä yleisemmin myönnetty olemassaolon oikeus ainakin kansanrunoudessamme. Tässä nelitavujalkoja onkin jo ammoisina aikoina käytelty, ja nykyisissä kansanlauluissamme ne ovat hyvinkin tavallisia. Esimerkeiksi panen tähän muutamia vanhasta ja uudemmasta kansanrunoudestamme poimittuja, peoneja sisältäviä säkeitä. (Viite [3] jälj.):

Vaski- oli | hattu | harti|oilla.

Minua on | vyötty | miehen | vyöllä.

Taiderunoudessammekin nelitavujalkoja jo vähän on viljelty sijaisjalkoina. Esim.:

Honkain | humina ja | luonto | muu.

Yks' | voima | sydämehen | kätketty | on.

Nelitavujalkamme sopivatkin erinomaisesti sekä daktylien sijaisjaloiksi — kun vain laajuussuhteetkin otetaan asianmukaisesti huomioon — että sekasäkeihin itsenäisiksi jaloiksi, vieläpä yksinkertaisia eri runomittoja muodostamaan, sikäli kuin yksi nousutavu pystyy kannattamaan kolmea laskutavua. Peoneissakaan näet, ollakseen eri runojalkoja, ei saa olla muuta kuin yksi nousu, vaikka kolmas tavu voikin saada pienen sivukoron, jalan silti muuttumatta kahdeksi trokeeksi.

Mitä runojalkojen nimiin tulee, en katso olevan syytä lainata niitä semmoisinaan kreikkalaisilta. Eroavathan runojalkamme oleellisestikin kreikkalaisten ja roomalaisten käyttämistä, meillä kun aina on runokorko ensi tavulla. Nimitän niitä kaikkia selvyyden vuoksi tavulukunsa mukaan tai myöskin ensimäisten eli perusjalkojensa kreikkalaisilla nimillä, joita jälkimäisiä lyhemmyytensä takia sopii suosittaa, varsinkin koska ne jo — ainakin kahden ensimäisen ryhmän — ovat ennallaan tutut. Klassillisilta kansoilta lainattuja monia nimiä on vaikea muistaakin, jota vastoin minun ehdottamani muistaa ensi näkemältä. Nimien ja jalkakaavojen yhdistämisen toisiinsa oppii niinikään vähällä, koska jalkojen järjestyksen määräävät seikat on helppo jokaisen huomata. Muistamista helpottaa sekin, että kunkin ryhmän ensimäisessä ja viimeisessä jalassa ovat laajuussuhteet aivan päinvastaiset ja samoin aina seuraavissa jaloissa parittain keskustaa kohden. Luulisinkin juuri ehdottamani arvojärjestyksen olevan parhaan, koska tässä saman ryhmän jalkojen rytmillinen etevämmyys toistensa suhteen on ollut määräävänä sikäli, että joka jalkaryhmän kummankin puoliskon eri jalkojen — pitkä- ja lyhytnousuisten — runomitallinen paremmuus on koetettu ottaa huomioon.

Olen siis täten merkinnyt kaikkiaan 28 eri runojalkaa, sen sijaan että meillä tähän asti on tunnettu ja tunnustettu pääasiallisesti vain 4. Sävellettäväksi aiotussa runoudessa sopii vielä puolipitkillekin tavuille antaa oma itsenäinen arvonsa ja käyttää monellaisia yhdysjalkoja, joten runojalkojen luku oikeastaan edelleen lisääntyy moninkertaiseksi. Vaikkei kaikkia edellä esittämiänikään hyväksyttäisi yleisempään käytäntöön, on jo aika hyväksyä niistä ainakin niin monta, että kaikki kielemme sanat ulkomuotonsa estämättä saavat täyden oikeuden esiintyä runoudessamme, mikäli kukin puolestaan omassa asemassaan siihen parhaiten kelpaa.