E. DOLL'IN HYLKEENPYYNTIRETKET LIIVINMAAN RANNIKOILLA.
Minun isän-isän iso-isän isän nimi oli Juhani ja hän oli kotoisin Hollannista. Lieneepä hänelläkin ollut esi-isänsä, vaan kun minulla ei heistä mitään tietoa ole, niin luen hänestä syntyperäni. Hän oli purjehtinut Itä-Intiassa, Länsi-Intiassa ja monissa muissa maissa. Vieläpä syvälle Itämereenkin ohjasi hän kauppalaivansa. Joka retkellä hän yhä rikastui, kunnes vihdoin lastasi kauppa-aluksensa täyteen kalliita mausteita ja merikiveä, ja lähti purjehtimaan Räävelin hansakaupunkiin, mutta joutuikin Teufelkarilla haaksirikkoon. Kallis lasti vajosi meren syvyyteen, jossa se ukon jälkeläisten suureksi kaipuuksi vieläkin on. Ihmeen kautta pelastui hän itse Saarenmaan ulkopuolella olevalle isolle Vielsand nimiselle saarelle, jossa meni uuteen avioliittoon ja levitti sukuaan. Minkälaisen luonteen olen perinyt, huomaa eräästä suvussamme polvi polvelta säilyneestä suullisesta kertomuksesta isän-isän iso-isän isästä. Kun hän perin köyhänä ajausi maihin Vielsandin saarelle, teki hän itselleen purren ja teroitti raudan kappaleen tuohustaakseen sillä kaloja. Tapahtuipa kerran, että hän, palava tervassoihtu veneen keulassa, haalausi eteenpäin meren ruovostossa, muutaman rantakallion sivua. Äkki arvaamatta yhytti hän Pirun, joka myöskin oli tuohustamassa; mutta Pirulla ei ollut minkäänlaista venettä, vaan istua törötti kaksin reisin aidaksella. Tulta ei Pirulla ollut myöskään, ja kun ukko vaarin iso-isän isä iski lohen toisensa perästä, ei Piru saanutkaan muuta kuin iki-vanhan, laihan ahvenen. Tämä häntä suututti, eikähän sitä ole ihmettelemistäkään. Piru sai pahat aikeet ja aidaksellaan ajaen hän aivan salakavalasti lähestyi vaarin iso-isän isää; mutta tämäpä olikin varoillaan ja paholaisen huomaamatta iski hän tuohusraudan tälle niskaan ja painoi koko otuksen niin syvälle tulikivensekaiseen liejuun, että tuohusrauta irtausi. Sen perästä ei sukuni ole pelännyt Piruakaan.
Vielsand on, kuten mainittu, Saarenmaan ulkopuolella ja kuuluu korkealle ruunulle. Vanhaa. synkkää honkametsää kasvoi yli koko saaren ja moneen vuosikymmeneen ei sieltä oltu vedätetty muita kuin rytöpuita. Maa oli vuoroin hiekkakangasta, vuoroin erämaista, louhikko-vuoria, joiden piikkuloisille, reikäisille ja valkeille kallioille oli vaikea päästä. En ole koskaan nähnyt metsän sydämmessä niin jylhää ja suuremmoista näkyä kuin tällä saarella. Metsälintuja ei ollut, jäniksiä vain niukalti, mutta kettuja runsaasti, ja isot merikotkat asuivat noissa pilviä tavoittelevissa satavuotisissa hongissa. Rannoilla pesi lukemattomat joukot vesilintuja, ja me pojat saimme runsaan saaliin kaiken suuruisia ja värisiä munia.
Metsäntarkastajan toimi ynnä virkatalo ovat kauan perintönä menneet suvussani, isältä vanhimmalle pojalle. Aina vaarin isän-isän isästä alkaen ovat esivanhempani olleet uskaliaita metsästäjiä, kalastajia ja salakulettajia. Ennen vanhaan he sen aikaisen tavan mukaan ryöstivät kaikki haaksirikkoon joutuneet laivat, joilla Herramme siunasi heidän rantojansa; mutta he lienevät tointaan harjoittaneet enemmän urheiluna kuin ammattina, sillä kellään heistä ei ole minkäänlaista rikkautta ollut aina sen jälkeen kuin vaarin iso-isän isän haaksirikko Teufelkarilla tapahtui. Vanhin poika en minä ollut, joten osakseni tuli kaukana kotoa etsiä toimeentuloa ja ansiota; mutta vilkkaassa muistossa ovat vielä nuoruuteni päivät ja tuo reipas elämä saloilla jo merellä. Hehkuvalla mielellä otin jo varhain osaa uhkarohkeihin hylkeenpyyntiretkiin Itämeren ajojäillä, enkä vääjännyt tuota melkein yhtä vaarallista kalastusneuvojen pärjäämistä myrskystä ja arju-aallokosta. Monta kertaa olin mukana kaljaasilla, kun sateessa, ukonilmassa ja viuhuvassa raju-myrskyssä synkkänä syysyönä tuolla meren ulapalla purettiin lastia salakuletuslaivasta ja haalattiin noita kalliita tavaroita maihin johonkin pääsemättömään paikkaan rannan terävien ukonkivikallioiden välissä. Nämä uskaliaat ja salaperäiset salakuletusretket, joita aina kovimmilla ilmoilla toimitettiin, viehättivät ja kiihoittivat minua. Jos näin olisin jatkanut olisin tietenkin tullut taitavaksi salakulettajaksi ja ehkä voittanut enemmän kuin mitä myöhemmin on vaivojeni palkaksi tullut; mutta ehkäpä ovat ne polut, joita olen käynyt, olleet vakavammat ja tulos luotettavampi. Varma vain on, ett'eivät silloin mitkään pahat omantunnon vaivat peloittaneet minua, ilman omanvoiton pyyntöä, auttamasta tuota ravakkaa saarelaiskansaa tuossa tulliasetusta vastaan sotivassa maahantuonnin tavassa.
Suurin huvitukseni oli kuitenkin hylkeenpyynti. Talvella kynttilänpäivän aikoina alkoi tämä pyynti jalkaisin ajojäillä monen peninkulman päässä, ja myöhemmin keväällä ulkona meren ulapalla irtonaisten jääkappalten seassa. Usein kestivät nämä retket yhtämittaa viikkokauden tai enemmänkin. Mitä suuremmat vaivat ja kieltäymykset olivat, sitä muistettavammaksi tuli sellainen retki. Kylmyys ja niukka ruoka olivat pahimpia kärsimyksiämme; mutta ponnistusten ja mainetyön kautta saatu saalis sekä ravakka ottelu tuulen ja meren kanssa vahvistivat ruumista ja sielua ja hurmaavatpa minua vieläkin katoamattomilla muistoillansa.
Kotitaloni oli kauniin lahden rannalla. Vakava, tuoksuva havumetsä kehysti sitä pientä viljeltyä maapalstaa, joka ympäröi asuntoamme. Isoja ranta-aittoja ja talaksia oli rannalla ja salakuletuskaljaasia keinui ankkurissaan mainingissa lahdelmalla.
Ajatuksissani minä vielä usein palaudun niihin moniin kisoihin ripustettujen pyydyksien ja veneiden välissä noilla ranta-aittojen ympärillä olevilla keikkuvilla palkeilla. Onpa kuin tervan, suolakalan ja merihauraan haju nenässäni vieläkin tuntuisi, ja tämä lapsuuteni vuosien kangastus saattaa mieleni niin haikeaksi.
Jo 12-vuoden vanhana seurasin isääni, vaikka aseetonna, ampumaan lintuja kaavikkaalta. Kaikenlaatuisia merilintuja kierteli yksinäisten kallioiden ympärillä ja etempää kuului metsähanhien, joutsenien, allien, sorsien, koskeloiden, haapanoin y.m. lintulajien ääniä, joita en enää nimeltä muista. Joka kerta kun isäni ampui, juoksin minä rannalle ja työnsin vesille pienen venosen, joka oli vedettynä muutamalle liekoheinistä ja merenruohoista hyökyaallokossa muodostuneelle pengerrykselle. Kotiin palatessamme oli useinkin koko veneen kokka täynnä hienoja, pehmoisia hanhen sukuisia lintuja, joilla oli solakat kaulat, kirjavat uimajalat ja nokat. Näitä komeita lintuja ajatellessani juohtuu mieleeni äitini täyteläiset untuvavuoteet, ja miten oivallisesti niillä sitten makasi pitkien retkeilyjen jälkeen merellä.
Kun täytin 14 vuotta, sain isältä melkoisen pitkän, isoreikäisen ja nallilukolla varustetun yksipiippuisen pyssyn; siihen aikaan pidettiin näitä nallilukkoisia uutena parannuksena, joka kuitenkaan ei ollut vielä kokonaan kerennyt saattaa vanhat piilukot käytännöstä. En koskaan unohda millä riemulla kannoin ensimmäisen joutseneni kotiin. Ulohtaalla kauas ulospistävällä niemellä odotin päivänlaskun aikana vesilintujen tulevan kuvaini luo; mutta vihdoin olin nukahtanut silmälleni eräälle kivelle pyssyä molemmin käsin kiinni pitäen. Heräsin, kun kaksi joutsenta suhisten lensi ohitseni ja laskeutui alas pitkän ampumamatkan päähän. Ne noukiskelivat vettä, järjestelivät siipiään ja ääntelivät omituisia, pitkiä kurkkusäveleitään. Toinen niistä lähestyi vihdoin hiukan, ja minä laukasin. Molemmat kohousivat raskaasti siivillään räpistellen, ja kauan aikaa vettä pieksivät, ennenkuin nousivat ilmaan. Äkkiä putosi toinen suin päin alas, ja vesi pärskyi korkealle ympärillä; se pyörähti selälleen, ja tuo pitkä kaula jäi kellumaan veden päälle. Minä sousin kotiin saaliineni, ja kun kannoin tuota pulskaa lintua rannasta, kuulin jälkeenjääneen puolison surulaulun meren ulapalta. — Jo sinä kesänä ammuin useita nauloja ruutia ja tapoin kurppia sekä sorsia Saarenmaan ja Vielsandin väliseltä salmelta, ja koko joukon erilajisia hanhia saaren ulkorannoilta.
Kynttilänpäivän aikana seuraavana talvena, kun saaren rohkeimmat hylkeenampujat varustausivat tuolle vaaralliselle kävelyretkelle ajojäille kauas merelle maakiinteisen jään ulkopuolelle, pyysin isältäni päästä mukaan, vaan hän kielsi "äitin tähden," kuten hän sanoi. Hän oli jo itsekin luopunut näistä retkistä, ehkäpä samasta syystä; ehkäpä tunsi hän myöskin, ett'ei hänessä enää ollut varhaisemman miehuuden karaistua voimaa ja notkeutta kestämään niitä rasittavia vaivoja, joita noilla seikkailuperäisillä retkillä välttämättömästi on tarjolla. Jo 40:n vuotiaana katsotaan reippainkin mies, vieläpä kuuluisain Runosaaren miestenkin kesken, liian kankeaksi tällaiselle retkelle liikkuvilla jääkappaleilla.
Myöhemmin kevättalvella, kun jää jo on ruhjoutunut irti rannikoista ja suurempina sekä pienempinä telineinä ajelehtelee Itämerellä, aiottiin ensi hyleretki isoilla veneillä panna toimeen. Vielä en ollut saanut isältä varmaa lupausta pääsenkö mukaan vai en. Iltaa ennen lähtöä sanoi hän minulle, että muutamia vuosia vanhemman ystäväni Pekka Menderin kanssa soutaisimme ison veneen kotirannasta niemen toisella puolen olevaan valkamaan, sillä jos nousi tuuli, oli seuraavana päivänä vaikeaa sivuuttaa se näiden monien, kauas merelle ulottuvien salakarien tähden. Pekka Mender oli toverini sekä leikeissä että tositoimissa. Vanhempi veljeni kävi ensin kaupunginkoulua ja oli sitten metsäopistossa, ja hän ei ole niinkään hyvin säilynyt muistissani noilta kaukaisilta ajoilta, kuin tuo ravakka Pekka Mender. Hän oli erään silloin luuvaloisen, mutta aikanaan uskaliaan hylkeenampujan, Vielsandin metsävahdin poika. Pekka olikin ripeä ja hilpeä hulivili, ja monta kotkanpesää olemme yhdessä ryöstäneet ja jakaneet eväspussit, vaivat ja huvit noilla laajoilla muna retkillä saariston kallioisilla rannoilla. Kun nyt soutaen pääsimme niemen sivu, luuli Pekka terävänäköisillä ja tarkkaavilla silmillään näkevänsä hylkeen ulkona merellä muutamalla kelluvalla jääkappaleella. Herkesimme soutamasta ja otimme esiin erään veneessämme olevista kiikareista. Tällä näimme ihan selvään suuren harmaanhylkeen makaavan siinä kylellään, valkea vatsa aurinkoa kohden käännettynä. Arvelimme välimatkan yhdeksi meripeninkulmaksi ja päätimme soutaa sinne ja keihästää otuksen. Sousimme voimakkaasti ja tuossa tyynessä ilmassa menikin raskas veneemme hyvää vauhtia; kohta huomasimme kuitenkin, kuinka vahva virta kuletti jääkappaletta etelään päin. Hetkisen neuvottelimme, pitkittäisimmekö ajoa vai emmekö. Pekka Mender ratkaisi asian; hän selitti meidän kyllä voivan löytää kotiin takaisin pimeässä yössäkin, jos näet taivas jäi pilvettömäksi ja tähdet näkyivät; ja niin pitkitimmekin soutoa jännitetyin jänterin. Meillä ei ollut ruuhta perässä, ja kun pyssyäkään ei ollut veneessä, täytyi meidän tuolla suurella veneellä soutaa jään laiteelle ja jalkasin mennä hylettä keihästämään. Se tapa on aina paras, sillä jos luoti on haavoittanut hylkeen, heittäytyy se useinkin mereen ja uppoaa; vaan kuin tuolla lailla salaa on soudettava jään laidalle, käytetään siihen pientä valkeaksi maalattua, ja ainoastaan 2 henkeä kantavaa venosta eikä tällaista isoa merivenettä. Olipa miten tahansa: meillä ei mitään valikoimista ollut. Pekka Menderin hyvä sydän taivutti hänet suomaan minun ensi kertaa koettaa hylettä keihästää keinuvalla jäällä. Tahdoin sitoa köyden irtonaisen pään vyötärykseni ympäri, vaan sen Pekka kerrassaan kielsi. Hän neuvoi minua pitämään väkäkeihästä oikeassa kädessä ja vyyhteämään nuoran vasempaan. Hän ei ollutkaan syyttä vanhan Menderin poika, ja harvoin satuttiin merellä sellaisiin oloihin, ettei Pekalla olisi ollut joku isältä peritty neuvo, johon nojautua, jos hänellä näet ei jo itsellään ollut kokemusta siinä. Minun silmissäni oli hän aina kaiken vastustelun yläpuolella oleva auktoriteetti ja hätäisissä hetkissä tottelin häntä sokeasti, kysymättä syytä, miksi hän sitä vaati.
Vene lipui Pekan varovaisista aironvedoista yhä likemmäksi. Näin jäätelin pinnan olevan ainoastaan 4 à 5 neliösyltä laajan, paksuutta en voinut erottaa tuossa tyvenessä vedessä, johon taivas kuvastui. "Hyppää pois, ennenkuin vene laitaan töksähtää!" sanoi Pekka matalalla äänellä. Minä loikkasin veneestä ja astuin pari horjahtelevaa askelta jäätelillä, joka hyppäyksestä kovasti keikkui; mutta hyle ei vielä ennättänyt oikein valveutuakaan ennen kuin jo sujautin ahinkaan sille ruumiisen. Samassa halkesi jääteli keskeltä kahtia, ja se puoli, jolla minä seisoin, keikahti ja pyörähti ylösalaisin. Minä lensin takaperin kylmään veteen, samalla kertaa kuin hyle propellin tavoin syöksi syvyyteen, ruumiissaan tuo heitetty keihäs. Pekka ojentausi veneen keulan yli ja käski lyhyesti: "Anna köysi tänne!" — Muutamia voimakkaita vetoja uin häntä kohden ja ojensin köyden hänelle. — "Tartu tuosta airosta kiinni!" Levollisesti, vaan nopeaan sitaisi hän köyden pari puolkierrosta keulavantaan ympäri ja ojensihe sitten eteen päin, tarttui minua kauluksesta ja haalasi miehen veneesen. — Sillä välin oli hyle lappanut koko köyden pituuden ja meillä oli pitkä ottelu tuon merkillisesti sitkeähenkisen eläimen kanssa, ennen kuin vihdoin saimme sen veneesen. Se oli harmaahyle; en muista erittäin tämän eläimen mittoja ja painoa, niitä tavattiin näillä tienoilla yli viiden kyynärän pituisia ja sikäli oli tietysti paksuuskin.
"No niin," sanoi Pekka, "riisu nyt pian vaatteesi, niin väännämme niistä veden pois!" Merivesi oli kylmää, mutta lämpimänä kun olin soutamisesta ja taistelun jälkeen kovassa jännityksessä, niin ei minua juuri erittäin palellutkaan.
Pukeuduttuani tartuin airoihin ja sain taas lämpimäni. Aurinko oli juuri laskeutumaisillaan. Neljä tuntia oli kulunut siitä, kun rannikolta poistuimme, ja emmekä siis voineet toivoa ennättävämme kotiin ennen keskiyötä. Sakea sumu alkoi kohota merestä, mutta niin kauan kuin iltarusko punasti luoteisen taivaan, oli meillä hyvä ohje. Ei kukaan näillä seuduin lähde merelle ilman kompassia, vaan kun tällä kertaa emme aikoneetkaan ulapalle, niin emme mitään sellaista olleet ottaneet mukaamme. Pimeni yhä enemmän, sumu eneni, ja lopulta sousimme ilman minkäänlaista johtoa, koettaen kuitenkin tarkasti vaarinottaa, että soudettiin molemmilla airoilla yhtä kovasti. Oli aivan tyven, koko Itämeri oli rasvatyyneenä; emme edes maininkia viimeisen tuulen jälkeen voineet huomata ohjaukseksi ilmansuunnille. Kun vihdoinkin olimme soutaneet niin kauan, että meidän olisi pitänyt olla Vielsandin läheisyydessä, ja kun emme vieläkään olleet kuulleet mitään vesilinnun ääntä emmekä minkäänlaista muutakaan merkkiä huomanneet, että maata olisi lähellä, aloimme jo arvella, että jokohan oli jouduttu eksyksiin. Minulle juolahti mieleen hyvä juoni: vuolasin airosta lastun, heitin sen veteen ja tuumasin: "katsotaanpas minne päin lastu kulkee; virta menee etelään päin." Pekka Mender myhähti: "emme tiedä mitä kohti vene liikkuu viimeisten aironvetojen jälkeen; jos odotammekin, kunnes niiden vaikutus on lakannut, niin lipuuhan vene virran muassa ja on sillä aina jonkulainen käänne, jonka kautta lastu saa eksyttävän liikkeen." Hänellä oli oikein, kuten tavallisesti, ja ilman vastaväitteitä seurasin hänen neuvoaan, että lakkaisimme soutamasta, jott'emme mahdollisesti poikkeaisi yhä kauemmaksi oikealta uralta. Pekka Mender osasi huononlaisesti lukea ja kirjoittaa, mutta minkä hän tunsi, sen hän tunsi perusteellisesti, ja meren hän tunsi.
Hän kertoi, miten hylkeenpyynnin aikana jalkaisin ajojäillä meren ulapalla oltaessa tutkitaan virran suuntaa. Tätä jahtausta voi toimeen panna ainoastaan silloin, kun tuuli ja virta ovat ajojään pakanneet maakiinteistä jäätä vasten. Täytyy vähän väliä tutkia alkaako virta kulkea maalta päin, ja se tutkiminen tapahtuu näin. Etsitään joku aukko kelluvien jäätelien välistä, tai hakataan avanto jäätyneesen railoon ja sylkäistään leivänpuraa avantoon; kun nyt pitää silmänsä likellä vedenkalvoa, näkee selvään mihin päin leivänmurut alkavat liikkua, sitten kuin ovat uponneet jääkappalten alalaidan syvyydelle. Jos virta käy maalta käsin, täytyy nyt kiirehtimällä kulkea tuo useinkin pitkä matka rantajäälle saakka.
Noiden pitkien tuntien kuluessa, jotka nyt saimme, airot veneesen vedettyinä, pimeässä ja sumussa odottaa jotakin ilmestystä, joka näyttäisi mitä kohden kotiranta tuli, oli Pekka Mender tavallista puheliaampi. Hän kai tahtoi siten pitää minua hyvällä tuulella. Ei minulla sentään vielä hätää ollut: olenhan jo kertonut mitä esi-isiltä olen perinyt, ja kun Pekka vielä oli mukana, niin oli minulla vielä vähemmin syytä pelkoon. Hyle, joka suorana makasi veneen pohjalla, ei ollut vielä aivan kuollut; koko sen ruumis tärisi toisinaan aika lailla, vaan rajut ponnistukset olivat jo lakanneet. Hylkeenrasvaa ja lämmintä verta oli paljo juossut tuosta ammottelevasta haavasta, ja Pekka neuvoi minua pitämään jalkojani alaalla kelsissä, sillä ei millään voi sen paremmasti merisaappaita pehmittää kuin että liottaa niitä hylkeenveressä, joka ei vielä ole ennättänyt jähmettyä.
Minä selitin miten somalta tuntui käteen kun työnsin ahinkaan hylkeen läpi. "Tunnen kyllä sen!" virkki Pekka Mender; "aivan tuntui kuin pistäisi keihäällä ruissäkin läpi." Vertaus olikin hyvin sattuva ja kylläpä hyle taisi ollakin aivan yhtä paksu kuin tavallisen kokoinen täytetty puolentynnyrinsäkki. Muistuttaen Pekalle sitä kiihkoa, jolla hän esti minua sitomasta ahinkaan köyttä vyötäisilleni, ennen kuin keikauhutin jäätelin, kysyin häneltä syytä siihen. Hän sanoi suuren harmaahylkeen sillä tavoin voivan vetää vahvimmankin miehen meren syvyyteen eli kiskoa köyden hänen käsistään vaikkapa hän olisi varavassakin veneessä, köyden täytyy sen tähden olla vakavasti kiinnitettynä. Pieneen ruuheen, sellaiseen, mitä tavallisesti kuletetaan ison veneen perässä ja käytetään soutaessa jäätelille, jolle hyle on noussut loikomaan, pitää nuora kiinnittää joko etu- tai perävantaasen, sillä hyle voi kaataa kumoon tuollaisen kaksi miestä kantavan venosen, jos nuora sidotaan kiinni keskeltä. Hän kertoi erään hirvittävän tapauksen, jonka hän oli kuullut isältään. Ajelehtavasta silliverkosta oli muudan venekunta, jonka mukana Pekka Mender'in isoisäkin oli ollut, syvyydestä vetänyt esiin puoleksi märänneen harmaahylkeen ja ahinkanuoran päähän sidotun, petokalojen nakertaman ihmisenrungon. Huh!
Pekka toivoi, että nouseva aurinko hajoittaisi usvan ja luuli että virta ei sitä ennen veisi meitä maan näkyviltä. Hän kummasteli, ett'ei Vielsandin vilkkumajakkakaan voinut välkkyä sumun läpi. Tunsinpa vilun tunkeutuvan märkiin vaatteihini ja olin juuri peittäytymäisilläni purjeisiin, kun Pekka saatti minut vaikenemaan ja pani molemmat kädet korvainsa taakse kuunnellakseen. "Luulin kuulleeni vesilintujen ääniä", sanoi hän. Kauan aikaa kuuntelimme molemmat, vaan minä vain en voinut kuulla mitään. Pekka viittasi kädellään, että yhä edelleenkin olisin hiljaa ja vihdoin osoitti hän kädellään oikeanpuolista ylihankaa kohti. "Tuolla päin kuulustavat hanhet kaikattavan." Hän otti sauvomen ja viskasi sen niin kauas kuin jaksoi sinne päin, josta hanhenäänen oli kuullut. "Nouse ylös", huusi hän, "ja souda itsesi lämpimäksi!" Itse tarttui hän peräsimeen ja piti suoraan kohti sauvonta, jonka aseman laineet ilmaisivat. — "Nyt on pysyttävä suorassa viivassa kööliveden kanssa, kunnes tulemme niin kauas, että voimme soutaa kuulon mukaan. Kun olet tullut parhaiksi lämpimäksi, niin käyn minä sinun sijaasi, vaan elä soudakaan itseäsi hikeen, sillä meillä ei ole ollenkaan kiirettä. Jos tulemme niille kallioille, joilla hanhet ovat, niin teemme niille seuraa, kunnes aurinko on hajoittanut huurun." Kun olin soutanut hyvän aikaa, kuulimme selvään hanhien kaikatuksen. "Luulenpa tulleemme Teufelkarille", virkki Pekka, "sillä jos se olisi joku muu luoto likellä maata, niin varmaankin kuuluisi useampia lintulajia." Sepä koetteli Pekka Menderin tarkkaa näköä tuossa sysimustassa pimeässä peräkeulan yli nojautuen vanaveden johdolla ohjata oikeaa uraa. Hän tuli nyt minun sijaani ja minä tartuin peräsimeen. Lintujen ääntelyt kuuluivat yhä selvemmin. Yöllisen soudon aikana satutimme usein yksinäisiä jääkappaleita ja monet kerrat kuulimme loiskahtavaa ääntä, joka varmaan tuli siitä, että joku hyle meidän soudostamme pelästyen heittäysi mereen.
Nauraen sanoi Pekka muutamakseen: "koetetaanpa soutaa hiljaa hiipimällä ja aivan äkkiarvaamatta tavata hanhia." Niiden kaikatukset kuuluivat aivan veneen edestä ja vihdoin puikahti veneemme keskelle parvea. Korvia vihlovasti huutaen ja satamäärin yhtä haavaa ilmaan kohoutuen lensivät ne tiehensä läiskien ja suhistellen siivenlyönneillänsä. Kauan kiertelivät linnut sinne tänne päämme yli, vaan hakivat sen jälkeen jonkun turvallisen lepopaikan jälellä olevaa yötä varten. Ne eivät tarvitse aurinkoa eivätkä kompassiakaan osataksensa perille. Tutkimalla tunsimme karipohjan olevan kahden sylen syvyydessä ja heitimme ankkurin. Mitään luotoa ei näkynyt tuossa sakeassa pimeässä ja pelottipa, että taas mahdollisesti joutuisimme eksyksiin, jos koettaisimme hakea karia. Pekka sanoi, ett'ei se voinut olla muu kuin "Teufelkari", ja kun Pekka sen sanoi, niin tiesin, että niin oli asia.
Teufelkari on salakari. Muutamin paikoin ovat kivet ainoastaan viisi jalkaa vedenpinnan alapuolella. Tyynellä ilmalla voi rotkoissa kallionlouhien välissä nähdä kaikenlaisia jäännöksiä niistä monen monituisista haaksirikoista, jotka tässä ovat tapahtuneet, siitä onnettomasta päivästä lähtein, jona vaarin iso-isän isä tässä kauppalaivansa menetti, aina näihin päiviin saakka. Pekka Mender kertoi kauhistuttavan haaksirikon, joka oli tapahtunut hänen lapsuutensa ajoilla. Suuri suoloilla lastattu parkkilaiva laski ja tarttui Teufelkarin kallioiden lomaan; miehistö pelastettiin, ja sen jälkeen valloitti tuon hylkylaivan lukuisa joukko Vielsandin ja Saarenmaan asukkaita, jotka kilvalla ja kiistäen "pelastivat" kaikki, mikä arvokasta oli ja kiskomalla irti lähti. Paljo rannikkoveneitä oli sidottu hylkyyn kiinni. Tämäpä oli sillä välin, suolan sulaessa, tullut niin paljoa keveämmäksi, että tuo mahtavissa hyrskyissä aaltoileva meri hiljalleen irroitteli laivan karin äyräältä. Äkkiä keskeyttivät pelastajat hakkaamisensa ja ryöstämisensä; hirmuinen huuto sekoittui meren kohinaan. — Laiva upposi syvyyteen ja vei muassaan nuo lyhyillä nuorilla kiinni sidotut rannikkolais-veneet. Tässä hukkui useita kymmeniä ihmisiä; niiden joukossa eräs jo vanha mies, parooni von Nolcken, tilanomistaja Saarenmaalla. Muutamat miehet pelastuivat mastonraakapuihin, jotka olivat vedenpinnan yläpuolella. Myrsky kiihtyi ja aallot vyöryivät heidän ylitsensä. Niiden joukossa, jotka näin viettivät useita päiviä ilman ruokaa, köyttäytyneinä tuohon hirvittävään asemaan, oli neljä veljestä. Kun vihdoin eräs norjalainen priki pelasti nuo ihmisraukat, oli yksi veljeksistä jo kuollut. Prikissä kuoli toinen, ja kun tulivat perille Haminaan, kuoli kolmas. Nuorin — Risto — palasi yksinään maisin Suomenlahden ympäri kotiin surevien vanhojen vanhempiensa luo, jotka asuivat pienellä Vielsand'in saarella. Riston rohkeus ei vähentynyt ärjyaallokossa ja hänen voimansa ei murtunut tuosta pitkällisestä nälästä, sillä muistelenpa hänen olleen rohkeimman ja taitavimman ahinkaan heittäjän koko rannikolla.
Toinen haaksirikko tapahtui Teufelkarilla, poikasena vielä ollessani. Eräs riikalainen laiva laski sen päälle, miehistön pelastivat Vielsandin asukkaat ja laiva ajautui luodolta sekä upposi kahdentoista sylen syvyyteen. Tyynellä ilmalla olen monet kerrat nähnyt peräpuun, ruorirattaan ja harmaaksi maalatun kelan. Käytettiin omituista näkötorvea, että voisi nähdä merenpohjan syvemmällekin. Molemmat pohjat lyödään pois nassakasta ja lasketaan se puoliväliin vedenpinnan alapuolelle; kun sitten nojaa päänsä ylimmäiselle aukolle ei näköä haittaa mitkään heijastukset, ja kirkkaassa merivedessä näkee nyt uskomattoman syvälle. Sellaisen tilapäisesti tehdyn kaukoputken avulla voi Teufelkarin onkaloissa nähdä paljo arvokkaita kapineita. Luulenpa, että sieltä nyt jo, kun sukeltamistaito on niin suuresti edistynyt, on korjattu joukko haaksirikkoista tammea, ankkureita, kettinkejä y.m. Pekka Mender arveli veden Itämeressä olevan niin suolaista, kun se on, niistä monista suolalasteista, jotka ovat haaksirikkoutuneet Teufelkarilla.
Kauan istuimme näin tuossa läpipääsemättömässä pimeydessä. Hehku Pekan piipunkänässä näytti etäiseltä majakalta. Aika kului nopeaan, kiitos olkoon noille monille merkillisille meritapahtumille, joita minun hyvämuistinen ystäväni kertoili. Kun vuorostani kerroin hänelle, miten vaarin iso-isän isä tuulasti Pirun, sanoi Pekka Mender: "Mutta kuitenkin elää Piru vielä, sillä minä olen nähnyt hänen". Hän oli jo monet kerrat kuullut tuon historian tuohustamisesta ja minä olin yhtä monesti saanut kuulla siitä tilaisuudesta, jolloin hän näki Pirun, mutta sellaisia harvinaisia tapahtumia voi kuunnella montakin kertaa. Pekka kertoi: "sousinpa kuutamolla eräänä utuisena kevät-yönä Adlersteinille, auringon noustessa ampuakseni harmaita hanhia, ja juuri kun olin heittämäisilläni naaran halkeamaan, näin Pirun ylinnä tuolla yksinäisellä kalliolla — ruumiin toinen puoli oli kallion takana, vaan yläpuoli näkyi selvästi kuun valaisemaa taivasta vasten. Erotin ihan selvään sen lyhyet sarvet ja silmät paloivat päässä kuin hehkuvat hiilet. Joll'ei heikko usva olisi himmentänyt kuun valoa, niin olisin ehkä voinut tähdätä tarkemmasti, vaan uskonpa kuitenkin, että minun karkeat haulini hänen kuonoansa hyvän sijalta kärventivät. Kun ruutinsavu oli hajonnut, ei Pirua näkynyt eikä löytynyt enää koko kalliotakaan." — Minä huomautin ukko Menderin tuonnottain Pekan kertomuksen johdosta arvelleen sen olleenkin ison huuhkajan. — "Niin sanoi isä, kun ei nähnyt Pirua, vaan minäpä näin senkin, että sillä oli leveä parta", sanoi Pekka. En huolinut epäilystäni ilmaista, mutta luulenpa sittenkin, että vanha Mender ehkä oli oikeassa. Eihän pidä kieltää, mitä ei omin silmin ole nähnyt, vaan kyllä se ihmeellistä olisi, jos Piru olisi päässyt ylös mudasta, johon kanta-isäni hänet kerran jätti.
Heti päivän sarastaessa huomasimme, että olimme laskeneet ankkuriin aivan noiden suurien jääkasojen luona, jotka talven kuluessa olivat pinoutuneet ja toisiinsa jäätyneet Teufelkarilla. Harmaa usva kävi yhä hienommaksi ja auringon säteet hajoittivat sen vihdoin kerrassaan. Me hilasimme ankkurin veneesen ja sousimme Vielsand'ia kohden. Kohta karehteli vieno tuuli meren pinnalla ja me vedimme purjeet ylös. Myöhemmin päivällä kotirantaa lähestyessämme näimme siellä paljo ihmisiä, jotka huiskuttivat valkeita ja kirjavia liinoja. Kun maihin pääsimme, tervehtivät kaikki meitä suurella riemulla. Ollenkaan tavatonta ei ollut, että me useita päiviä perätysten viivyimme meren ulapalla, vaan tällä kertaa olimme saaneet isältä toimeksemme viedä vene niemen ympäri, ja sille tielle olimme jälkeä jättämättä kadonneet. Äiti syleili minua ja torui hymyilevin, kostein katsein. Isä seisoi ja katseli tuota isoa hylettä. "Anna sinä vain pojan olla; hänestä on kerran tuleva isänsä kaltainen", sanoi hän äitille. — "Menkää nyt sisään, pojat, niin laittaa äiti teille ruokaa; minä pidän kyllä huolen hylkeestä ja veneestä. Emme lähde kaukaiselle retkelle, ennenkuin huomenna. Pojat saavat siis levähtää yön yli." Pekka ja minä katsoimme hiukan kummastellen toisiimme; olimme näet odottaneet, ettemme luvattoman katoamisemme rangaistukseksi saisikaan tulla mukaan.
Äiti pani eteemme ison kivivatin täynnä puoleksi suolattua turskaa ja kastaketta, jossa oli runsaasti palasiksi hakattuja vesilinnun munia; söimme ahmien ja kauan. Onpa kummallista miten ruoka toisinaan hyvältä maistuu. Emme olleet vuorokauteen syöneet, muuta kuin jääpalasia Teufelkarilla janoa sammuttaaksemme.
Hetkisen isää autettuamme hänen toimissaan ranta-aittojen luona, menimme mökkiin ja nukuimme aamuvartioon saakka. Merkillistä, kuinka oivallisesti nukkuu oikein hyvin täytetyillä haahkan-untuvaisilla patjoilla! — Olimmehan valvoneetkin 32 tuntia.
Siltä pyyntiretkeltä, joka aloitettiin seuraavana päivänä, on minulla paljo muistoja. Isoon veneesen varustettiin monta pyssyä eri tarkoituksia varten, neljä ahingasta, useita kaukoputkia, kompasseja y.m. Eväslaukussa oli suuria happamia limppuja, suolakalaa, savustettuja hanhen-paisteja ja paloviinaa. Puolenpäivän aikaan lähdimme rannasta, äitin hellästi varottaessa ett'emme suinkaan olisi kovin huimapäisiä. Isä istui peräsin kädessä ja keulaan lyhmistyneenä tähystäjäksi. Pekka Mender ja Risto Vähä-Vielsandista sousivat ylähangan airoilla ja neljää vankkaa Vielsandilaista kulin omalla airollaan, kaksi miestä aina teljollaan. Ilma oli kaunis ja nyt keskellä päivää niin lämmin, että istuimme kudotuissa villapuseroissamme, purjevaatteella päällystetyt lammasnahkanutut allamme teljolla. Soudettuamme pitkän polven niemen nenässä olevan kivisen matalikon ympäri, vedimme ylös molemmat laitapurjeet, ja heikon etelätuulen puhaltaessa ohjasimme matkamme suoraan meren ulapalle.
Illemmalla samana päivänä keihästettiin isonlaiselta jääteliltä kaksi lihavaa, kaunisnahkaista ja tumman väristä viikaria. Yöksi tyyntyi jälleen ja me iskimme naaran kiinni muutamaan kelluvaan jääkappaleesen. Kotvasen aikaa kului hauskasti leikkiä laskiessa ja juttuja kertoessa. Myöhäisen illallisemme olimme jo syöneet ja yön pimeys valtasi meren; mutta taivas oli tähtikirkas ja ilma kolea, Kukin meistä tunnusti jo olevan halukas käymään levolle. Mastot laskettiin alas ja asetettiin pitkin venettä kannattamaan purjeita, joista tehtiin telttakatto, suojaksi kosteutta ja kylmää vastaan. Äkkiä kuului kova suhina, ja iso merikotka laskeusi tuohon kokoutuneiden jäätelien huipulle. Isäni tarttui kivääriin ja ampui; kotka lensi, vaan oli nähtävästi haavoittunut ja putosikin kohta mereen. Minä hyppäsin ison veneen perässä olevaan kaksi miestä kantavaan ruuheen, ja sousin korjaamaan tuota suurta lintua; mutta sepä ei ollutkaan niin helppo tehtävä. Se ei näyttänyt olevan juuri kovin pahasti haavoitettu; toinen siipi vain oli vialla, mutta kun se nyt kerran oli pudonnut alas vedenpinnalle, niin ei se voinut päästäkään lentoon. Isäni huusi, että hän halusi saada sen elävänä. Minun täytyi soutaa takaisin isolle veneelle noutamaan Pekka avukseni. Sillä aikaa, kun hän sousi ja piti ruuhta kohallaan, sain minä kotkan suletuksi isän öljyttyyn sadetakkiin. Kotkalle piti minun nyt luovuttaa hyvä paikkani ison veneen keulassa, johon peite-vaatteista laitettiin katettu kammari; Pekan kanssa valmistimme me itsellemme yösijan ruuheen. Tuo pulska kotka eli sitten monta vuotta ja elää ehkä vieläkin suuressa häkissä rannalla ranta-aittojen välissä. Vaivatta nieli se nelinaulaisen turskan vuorokaudessa. — Pekka kertoi, että hänen isänsä oli koettanut syödä merikotkan lihaa. Oli koko viikon päivät keitetty herneitä linnun kanssa, vaan se jäi kuitenkin mauttomaksi syödä.
Päivän valetessa herätti isä joka miehen. Ruokakirsta avattiin, ja sitten kun kukin oli asettunut paikoilleen, pidettiin äännetön rukous, n.k. syytvesti (merimiesten hattu) kädessä; tämän päälle otettiin hyvä ryyppy ja syötiin vahva ateria. Ne, jotka eivät pitäneet Itämeren vedestä, hakkasivat itselleen muutamia jääpuikkoja ja sitten varustettiin kaikki valmiiksi lähtöön. "Poika", sanoi isäni minulle, "sinun täytyy oppia juomaan merivettä; ei ole aina jäätä saatavissa."
Aamulla ei näkynyt ajojäitä ollenkaan, ja turskanpyydykset heitettiin 15-20 sylen syvyyteen; vaan tyynellä ilmalla näykkii turska huonosti. Pari päivää myöhemmin saimme useita leivisköitä ongella. Vasta puolenpäiväni jälkeen huomasi isä pitkällä kaukoputkella jäätelin, jolla yksinäinen hyle makasi. Laimea tuuli puhalsi suoraan meitä vastaan ja meidän täytyi soutaa tuo pitkä matka. Kun lähenimme, pyysin minä, että Pekka Menderin kanssa saisin ruuhella soutaa jään laiteelle ja keihästää hylkeen; mutta kun se ei näyttänyt olevan aivan lähellä avovettä, katsoi isä ammunnan varmemmaksi, sillä jäässäkin oli mahdollisesti niin heikkoja paikkoja ett'ei jalkamies voinut päästä eläimen luo.
Varovaisesti soudettiin nyt iso vene jään luo ja isä tähtäsi kauan tuolla suurella hylepyssyllään, jota hän mielellään kehasi. Pyssyn pamahtaessa näkyi, miten veri ruiskahti jäälle: mutta hyle heittäysikin muutamaan meille näkymättömään avantoon. — "Pekka, otappas ahingas ja mene rei'älle!" sanoi isä. Kovasti mutkitellen meni Pekka tuota puoleksi sulanutta jääkappaletta myöten sille paikalle, jossa hyle oli pujahtanut jään alle, ja hetkisen jälkeen näimmekin hänen iskevän keihäällä. — "Tallessa se nyt on", huusi hän. — "Arvasinhan minä sen, että se nousee vedenpintaan kuolinhuokaustaan henkäisemään", sanoi isä. Oli melkoinen työ hylettä jäälle haalatessa. Reikä oli niin ahdas, että otus hädin tuskin oli päässyt sen läpi; mutta kun nyt koetettiin sitä ahinkaasen keihästettynä nostaa poikkiteloin ylös, niin ei se mahtunutkaan rei'ästä. Risto ja minä sydimme tuurilla aukon suuremmaksi sillä välin kun Pekka piti ahingasta. Hyle oli onneksi aivan kuollut, sillä muuten olisi se ehkä irroittautunut ahinkaasta tuolla pitkällä ajalla, joka meni ennen kuin se saatiin ylös hinatuksi. En ole itse nähnyt vaan olen kuullut kerrottavan, että hyle joskus etujaloillaan on vetänyt ahinkaan ruumiistaan irti ja paennut kuollakseen rauhassa noilta julmilta surmaajiltaan. Vesi avannossa oli aivan veristä ja rasvaista. Hylkeillä on paljo jokseenkin lämmintä verta. Se hyle, jonka minä pari päivää sitten olin keihästänyt, oli tätä hiukan suurempi, vaikka tämäkin oli täysikasvuinen harmaa hyle.
Illemmalla näimme me pitkän matkan päässä olevalla pienenlaisella jäätelillä kaksi hylettä makaavan. Lähemmäksi tullessamme huomasimme niiden nukkuvan, kuten tavallisesti vatsat aurinkoon päin käännettyinä. — Veneessä olevien pyssyjen joukossa oli eräs tussari, jota isä nimitti saksariksi. Tällä hyvällä kiväärillä olin minä harjautunut hyvin tarkasti jokseenkin pitkien välimatkojen päästä ampumaan. Isän käskystä latasin tussarin ja Pekka Mender pitkäpiippuisen ja raskaan, nallilukolla varustetun hylepyssyn, jonka eräs arvossa pidetty pyssyseppä Runosaarella oli takonut. Pääkappale oli niin pieni, ett'ei se kannattanut keihästäjää, ja isä komensi meidät veneen keulaan ampumaan sieltä otuksia. Rinnatusten paneusimme nyt kotkan teltan vierelle pitkällemme ja päätimme ampua yht'aikaa kumpainenkin hylettään. Minä luen kolmeen, ja kun sanoin "yksi", niin piti lakata soutamasta. Sadan askeleen päähän tultuamme, nosti toinen hyle vitkalleen päätään ja käänsi sen jään laidalle. "Yks'", sanoin minä. — "Soutakaahan likemmäksi", sanoi isä. "Elä ammu ennen kuin se toisen kerran vainuaa vettä; kun se kolmannen kerran vainuaa, on se jo hereillä ja pujahtaa samalla jään alle." Olimme noin seitsemänkymmenen askeleen päässä, kun hyle vainusi toisen kerran, ja minä luin: "yks' — kaks' — kolme." Kuulin Pekan piin iskevän alas, ennen kuin minä painasin liipasinta; mutta minun pyssyni laukesi kuitenkin ennen kuin hänen. — Samassa sain minä kovan tyrkkäyksen kotkalta, joka uudistunein voimin pyrki vankeudestaan vapaaksi ja räpisteli muutamia syliä, ennen kuin meteen putosi.
Toinen hyle makasi liikkumatonna veressään, toinen oli sukkelaan heittäynyt mereen. Me korjasimme ensin hylkeen ja sitten oli meillä paljo vaivaa saadessamme tuo pahasisuinen kotka elävänä vangituksi. Kaksi luotia oli hylkeesen sattunut. Pekka ei ollut ymmärtänyt minua oikein, ja me olimme molemmat ampuneetkin samaa otusta. Minun tussarini luoti oli mennyt läpi pään, ja Pekka oli osannut molempien etujalkojen väliin.
Toinen yö vietettiin, kuten ensimmäinenkin, aivan tyvenellä ilmalla, vene kiinnitettynä muutamaan ajelehtavaan jääteliin. Keskellä yötä herätti minut Pekka, joka piti vahtia. Himmeässä uudenkuun ja tähtien valossa oli hän keksinyt useita hylkeitä läheisellä jäätelillä. Löysäsimme köyden ruuhesta, jossa olimme, sousimme hiljaa ison veneen sivulle ja otimme kaksi ahingasta mukaamme. Kun tulimme jään laiteelle, hyppäsi Pekka ensin jäälle; vaan tuo pieni venosemme rupesikin samassa keikkumaan niin kovasti, ett'en ennättänytkään jäälle, ennen kuin hän jo oli syössyt ahinkaansa suureen hylkeesen, jolloin toiset heti heittäysivät avantoihinsa. Hyle ponnistelihe niin voimakkaasti, että Pekka huusi minua avukseen. Minäkin työnsin väkäkeihääni hylkeesen, ja sitten viivyimme jäällä vielä niin kauan, ett'ei eläin enää liikahtanutkaan. Tämä hyle oli laatuaan mitä suurimpia, varmaankin viisi kyynärää pitkä ja mahdottoman lihava, nahka oli erittäin kaunis, vaalea-karvainen. Emme uskaltaneet ottaa tuota mahtavaa eläintä vaapperaan ruuheen, vaan jätimme sen ahdinkaineen päivineen jäälle ja sousimme isolle veneelle. Kohta olivat kaikki hereillä, ja hyle korjattiin. Vene kiinnitettiin samaan jääkappaleesen, jolla hyle keihästettiin; mutta kun ei enää ollut kaukaista aamun valkenemiseen, ei meistä yksikään paneutunut nukkumaan. Risto keitti kahvea jään päällä. Pekka ja minä puhdistimme kiväärit, suojellaksemme niitä ruosteelta yöllisen kosteuden jälkeen, ja isä katsasteli kapineiden asettelemista veneesen, jotta se saataisiin niin mukavaksi ja avaraksi kuin mahdollista. — Meillä oli jo kolme suurta harmaata hylettä ja kaksi viikaria.
Koko päivän oli ilma ollut tyven ja me soutelimme monta peninkulmaa sinne tänne niin kauas meren ulapalle, että rannikko näytti vain heikolta varjolta taivaanrannalla. Etäältä näimme kyllä montakin hylettä, vaan ampumamatkan päähän emme päässeet. Illemmalla vetäysi taivas hitaasti pilveen ja heikko itäinen tuuli saattoi tuon äärettömän vedenpinnan liikkeesen. Yöksi nostettiin ruuhi veneesen ja pari kertaa vahtia vuoroitellen purjehdimme edelleen kompassin mukaan. Keskiyön aikaan minua vahtipalvelukseen herätettäissä sateli vettä. Isä hoiti peräsintä ja minä istuin vahdissa. Enimmiten pidimme keulan laitoja tuulta vasten aina aamuhämärään saakka; ajojäät olivat nyt liikkeellä, ja vaarallista olisi ollut vauhdissa töksähtää jotakin jääteliä vasten. Sade kiihtyi yhä enemmän ja meitä jo hiukan vilusti. Isä teki lyhyitä laide-käänteitä ja piti meitä alituisesti valmiina auttamaan käännöksissä. Myöhemmin noin kymmenen aikana aamupäivällä kiihtyi tuuli ja käännähti vähän pohjoisemmaksi. Pilvet hajausivat ja aurinko valaisi noita pitkiä vihreälle vivahtavia laineita, joiden harjanteet murtuivat pitkiin, valkoisiin toisiansa tavoitteleviin kuohuihin. Isä suuntasi matkan Vielsandia kohden; mutta siihen aikaan kun aurinko oli aivan etelässä, kiihtyi tuuli yhä ankarammaksi, niin ett'ei isä enää uskaltanutkaan antaa aaltojen lyödä suoraan sivulta, vaan käänsi paremmin tuulen mukaan, niin että tuuli alahangan yli. Minusta oli aina hauskaa nähdä isää, kun hän peräsintä piteli raju-ilmassa. Lumivalkealla purje-vaatteella päällystetty lyhyt lammasnahka-turkki yllä ja n.k. "syytvesti" niskaan asti painettuna, istui hän selkä suorana toisella kädellä tanakasti peräsimen ponnesta kiinni pitäen ja toinen reittä vastaan nojautuneena. Laiha, voimakas, ajettu leukansa painoi harmaaksi käynyttä leuvanaluspartaa kirjavaa villahuivia vasten, joka oli kiinteälle kierretty kaulan ympäri. Noissa pienissä, lujuutta osoittavissa, vaaleissa silmissä kuvastihe laineiden vaihtelevat väritykset tuuheiden, sysimustain kulmakarvojen alta, joita toisistaan erotti pari syvää ryppyä tuon korkean, suoran ja ahavoittuneen nenän yläpuolella. Myrskyn raivotessa lähenimme rannikkoa; vaahto hyrskähteli laidan yli alahangan kohdalta, jossa kotka rauhattomassa vankilassaan räpisteli. Monta kertaa löivät kuohut veneesen, ja meidän täytyi usein pumpata tuo veren ja rasvan sekainen vesi pois. Ajelehtavia jäätelejä viskoivat aallot ja heittelivät niitä ylönalaisin. Noin meripeninkulman päähän saavuttuamme, saimme rannikossa vähän suojaa myrskyltä ja isä myösteli enemmän Vielsandin puolelle. Vesilaito nimisen luodon alapuolella kohtasimme elähyttävän näyn. Valehtelematta kerrassaan tuhansittain usean laatuisia merilintuja oli muuttomatkallaan pohjoista kohden etsinyt lepopaikkansa kallion suojassa. Vastatuulen ja myrskyn sattuessa kokoontuvat ne usein parveihin syksyllä ja keväällä lintujen muuttoaikoina. — Isä ohjasi matkan suunnan suoraan tuota kaikilla mahdollisilla äänillä rääkyvää lintulaumaa kohden ja pyysi minua ottamaan käsille juuri vesilintuja varten mukaan otetun kaksipiippuisen pyssyn. Pekka latasi sileäreikäisen vanhan sotakiväärin. Laukaisimme kaikki kolme latinkia ja tapoimme monta. Koko lintuparvi kohosi samalla kertaa lentoon ja kierteli eri suvut parveihinsa kokoontuneina ympärillämme. Luovasimme kerran ja linnut, jotka vastahakoisesti myrskyssä lähtivät pitemmälle lentomatkalle, laskeutuivat taas alas luodon suojaan. Taas pääsimme ampumamatkan päähän ja ammuimme muutamia. Tätä uudistettiin nyt useat kerrat, toisinaan nousivat ne ilmaan ennen kuin tulimme likellekään; mutta lentämisestä väsyneinä tuossa yhä enemmän kiihtyvässä myrskyssä, hakivat ne aina suojaa luodolla, ja niin surmasimme vieläkin muutamia. Vihdoin pakeni koko parvi päättäväisesti ja laskeutui muutamille lähempänä rantaa oleville Vaikkaan saarille. Me kokosimme, en enää muista kuinka monta, vaan vähintäinkin pari tusinaa eri sukuisia lintuja. Useita oli tuuli kulettanut tyyneltä vedeltä ulohtaalle, niin ett'emme niitä tuossa kovassa ilmassa voineet saada pois. Saaliiksemme jäi kuitenkin useita pulskia hanhia ja monenlaisia muita lintulajia.
Todisteeksi, kuinka äärettömän suurissa parvissa vesilinnut pesivät näillä tämän rannikon yksinäisillä saariryhmillä, tahdon kertoo erään munasaaliin. Muutamana ihanana toukokuun päivänä sousin kerran nuoremman sisareni kanssa juuri näille Vaikkaan saarille. Täällä löysimme muiden muassa kaikenlaisen rantarojun seasta erään hyökylaineiden heittämien raakunkuorien peittämänä tyhjän tynnyrin, melkein samanlaisen, missä omenia tavallisesti kaupataan. Kun tulimme kotia oli tynnyri munia täynnä. Väriltään olivat ne keltaisia, kooltaan isompia kuin kanan, vaan pienempiä kuin hanhenmunat. Luulen tämän lintulajin, jota paikkakunnan kielellä nimitetään Vairas, olevan meriteiriä; mutta varmaksi en sitä kuitenkaan tahdo väittää.
Auringon laskun aikana ohjasi isä veneemme vihdoin kotilahdelmaan, jossa ainoastaan metsän mahtava humina, meren kohina ja rannan särkkiä vastaan vyöryvät, pitkät mainingit muistuttivat tuosta ankarasta myrskystä.
Äiti oli rannalla vastassamme iloiten saadessaan meidät terveinä takaisin mereltä. Kaikki astuimme sitten taloon, ja isä aukaisi vanhan tammikaapin, kaasi pikarillisen rommia joka miehelle koko seurueessa ja oikoili voimakkaita jäseniään. Hän olikin istunut peräsin kädessä puoliyöstä auringon laskuun saakka. Kun sitten isän kanssa muutimme kuivia vaatteita isossa tuvassa takan ääressä, sain minä kertoa äitille retken kaikki tapahtumat. "Minua peloittaa tuo julma meri", sanoi äiti. "Huolissani kävin tänä päivänä tervehtimässä Riston vanhempia; he eivät olleet hyvällä tuulella ja puhuivat kauan kolmesta pojastaan, jotka meri on heiltä ryöstänyt." Hän huo'ahti ja lisäsi: "Minulla ei ole koskaan rauhaa, sillä aikaa kuin te olette noilla uhkarohkeilla kaukaisilla retkillänne." — "Sinä olet peloissasi pojan suhteen", sanoi isä, "vaan kuuleppahan, kun minä sanon sinulle, Äiti, että meri hänestä vielä kasvattaa kunnon miehen." — Isä katsoi minuun päin: "Jos vaimoväki itkeä tillittääkin, sillä välin kun taistelemme aaltojen kanssa, niin kyllä suolavesi kuivuu heidän silmistään, kun me taas maihin tulemme." — "Sinä käytät niin kovia sanoja, isä", sanoi äiti. Isä katsoi kauan häneen tuuheiden kulmakarvojensa alta, kunnes molemmat hymyilivät.