KOKKO-KUSTAA.
Varsinaisista metsästäjistä, jotka verottelevat eteläisen Hämeenmaan laajojen metsäin riistaa, oli Kokko-Kustaa kuuluisin sen jälkeen, kuin viidenyhdeksättä vuoden ikäinen Eero Heinäkangas ei enään käynyt ahdistelemassa petoeläimiä. Hän onkin jo kuollut 18 päivänä lokakuuta 1884, edellisenä päivänä vielä noudettuansa metsästä kaksi teerikukkoa. Tosin on montakin kotiseudussaan kiitettyä metsämiestä, mutta Kokko-Kustaan maine ulottuu laajalle ylt'ympäri niinkuin hänen metsästysretkensäkin ulottuivat. Harvatpa miehet niinkuin hän ihan nuoresta asti ovat eläneet yksinomaan metsänsaaliista. Vielä viidenseitsemättä vuoden ijässä oli hän yhtä väsymätön ja mitä enemmän metsänriista väheni, sitä edemmäksi ulottuivat hänen retkensä kauas kotiseudusta.
Kun hän lokakuun alulla viime vuonna (1883), matkallansa Janakkalan ja Vanajan pitäjäin metsämaille, saapui Hämeenlinnaan, kokoutui hänen ympärillensä muutamia Hämeen metsästysseuran jäseniä ja kuunteli monta hetkeä vanhan metsästäjän kertomuksia omasta elämästään ja huomioita petoeläinten elämästä ja tavoista.
Hän syntyi 1818 Kokon torpassa Liuttulan kartanon maalla Sääksmäen pitäjässä. Jo 10 vuoden ijässä osti hän ensimmäisen kiväärinsä, piilukkoisen luotipyssyn, jossa oli n.s. vesilukko, s.o. koko koneisto näkyvissä. Hän uhrasi silloin koko rahaisen omaisuutensa 2 riksiä; puuttuvan "pankkotolvan" (12 riksiä pankkorahaa) antoi hänelle äitinsä isä lainaksi. Kun hän jo samana keväänä soitimelta ampui niin monta suurta lintua, että velka tuli maksetuksi, antoivat vanhemmat reippaan pojan tuoda kotiin koiran Hektorin, jonka hän oli saanut lahjaksi aikoinaan kuuluisalta, kielevältä ja miehekkäältä kestikievarin-pitäjältä "Mullin Tiinalta."
Jo ensi syksynä ampui Kustaa Hektorin avulla monta oravaa ja ketun, jonka koira oli ajanut kiven alle, sekä paljon metsälintuja ja oravia. Kysyttyämme, kuka oli herättänyt hänessä niin aikaisen metsästyshalun, sanoi hän: "Oikean veren olen perinyt äitini puolelta. Äitini isä oli kuuluisa metsästäjä, hän on ampunut 30 karhua, ja enoni olivat kaikki hyvät pyssymiehet. Juho-enolta oli vasempi sääri pahasti haavoittunut taistelussa karhun kanssa. Samalla kertaa haavoitti häntä vahingossa metsästyskumppani, jolla oli jäätuura keihäänä. Heidän verensä minä olen saanut", lisäsi hän. "Jos ei oikeaa verta, niin ei kelpaa metsämieheksi. Minun poikani esimerkiksi; jo lapsena pakotin minä hänet lähtemään kanssani metsään ja 10-vuotisena sai hän sen kiväärin, jonka minä ostin hänen ijässään, mutta ei hänestä tullut kelvollista metsämiestä, vaikka hän kyllä oli suuri ja vahva, yhtä suuri kuin minä ja reippain tukkimies koko paikkakunnalla. Mutta katsokaas hänellä ei ollut oikeaa metsästäjän verta, sillä kenessä sitä on hän ei voi luopua metsästyksestä eikä metsässä oleskelemisesta."
Kun Kokko-Kustaa ehti 15 vuoden ikään, kuoli hänen isänsä ja hän asettui vuosirengiksi Kärjenniemen kylään, mutta jo seuraavana vuonna, äitinsäkin tällä välin kuoltua, muutti hän pieneen tölliin Valkiakoskelle ja ryhtyi toden teolla metsästäjän ammattiin. Kymmenen säästettyä riksiä, Hektor ja pyssy olivat ne varat, joilla hän alkoi. Tuomari Blåfjeld, Lotilan kartanon isäntä, osti kaikki, mitä hän ampui, ja antoi joka kerran reippaalle pojalle hyvän ruokalevon, "mutta ei ryyppyä", huomautti Kustaa, "he varmaankin luulivat etten minä sitä osannut ottaa."
17 vuoden ijässä ampui hän ensimmäisen ilveksensä, joka Hektorin ahdistaessa oli kiivennyt vanhaan haapaan. Olipa huvittavaa nähdä ja kuulla Kokko-Kustaata, kun hän, ollen pitkänä metsästysaikanaan tappanut noin 300 ilvestä, vilkkaasti kuvaellen kaikki asianhaarat kertoi tämän ensimmäisen rynnäkkönsä suurempaa metsäneläintä vastaan. Seuraavana talvena liittäytyi hän erääsen talon isäntään, jolla oli jotenkin hyvä koira, sekin samoin kuin Hektor omistajaltansa karannut vainukoira. Kokko huomautti että oikein kelvolliset koirat ehkä vainullansa etsivät metsämiehen, jossa on oikeaa verta. Ja tämän luulonsa perustukseksi kertoi hän, ett'ei yksikään niistä 70 kai 80 koirasta, kuin hänellä oli ollut, koskaan karannut häneltä. Ensi talvena ampui hän näiden molempain koirain avulla 8 ilvestä. Seuraavana syksynä hän ampui 2 sutta; molemmilla kerroilla siten, että Hektorin haukunta lintua houkutteli suden pyssyn kantomatkalle.
Kokko-Kustaan oma keksimä tapa ampua susia koiran avulla ansaitsee erityistä huomiota. Kaikki koirat, kuin hänellä oli, harjoitti hän haukkumaan lintua tai oravaa puusta ja samoin kaikki ovat ajaneet karhua ja ilvestä. Kun hän syystä tai toisesta aavisti suden olevan lähiseudulla, houkutteli hän koiran haukkumaan siten, että kiivaasti käveli puun ympäri ikäänkuin etsien, missä lintu istui, ja tuon tuostakin tähtäili puun latvaan, kiihottaakseen koiraa, joka silloin haukkui innokkaammin. Kun susi sitte lähestyi ottamaan koiraa, seisoi Kokko jonkun pensaan tai suuren kiven tai muun sellaisen, suojaksi sopivan esineen takana ja ampui pedon, sen tultua kantomatkalle. 13 täys'kasvuisesta sudesta, jotka hän on ampunut, on 10 kaatunut tämän metsästystavan mukaan, mutta lukemattomat kerrat sanoi hän yrityksen jääneen onnistumattakin siitä syystä, että varovainen susi näytti aavistaneen petosta eikä tullut kyllin lähelle. Jäljistä on kuitenkin näkynyt pedon lähestyneen, mutta olleen liian viisaan ja kääntyneen takaisin. Haaskalta on Kokko ampunut 3 sutta, ja 3 on hän saanut loukkaasta.
Tietysti puhuttiin paljon hänen koiristansa. Viisaimmaksi, rohkeimmaksi ja kestävimmäksi kaikista ylisteli hän "vanhaa Piskiä", jonka nimeä hän kertomuksissaan aina lausui omituisella, kaipausta ja rakasta muistoa osoittavalla äänenvärähdyksellä. Yhdeksästätoista karhusta, jotka Kokko oli tappanut, oli Piski ollut kahtatoista kaatamassa mukana.
Esimerkiksi tämän koiran viisaudesta kertoi hän seuraavan tapauksen: "Eräänä talvena joulun aikaan tavoittelin näätiä ja ilveksiä Kangasalan ja Orihveden pitäjäin rajametsissä. Hiihtäessäni eräänä päivänä pitkin pienen metsäjärven rantaa kuulin susien ulvovan toisella rannalla. Minä kätkeydyin pensaikkoon niemen nenään ja houkuttelin Piskin haukkumaan. Hän varmaankin ymmärsi vallan hyvin, että siinä puussa, jota kohti minä tähtäilin, ei ollut mitään lintua eikä oravaa, mutta tottelevaisena kuten ainakin alkoi kovasti haukkua, ja kohta näin minä suden tulevan toiselta rannalta juosten jäälle. Piski näki myöskin pedon ja juoksi vähän matkaa sille vastaan. Susi laskeutui jäälle mahalleen odottamaan koiran lähestymistä. Piski juoksi vähän kerrassaan niemeä kohti, jossa minä olin piilossa, ja joka kerran hänen pysähtyessään laskeusi susi mahalleen. Tultuaan siten 60 askeleen päähän minusta lienee susi saanut minusta vainua, sillä yht'äkkiä se kääntyi pakoon. Minä ammuin heti ja ilokseni näin sen pahasti haavoittuvan. Se viuhtoi häntäänsä ja juoksi mutkitellen, takapuoltansa vetäen metsään samaan paikkaan, josta oli tullutkin. Kaulaimesta taluttaen Piskiä seurasin suden verisiä jälkiä etäälle metsään. Hetken hukkasin ajossa siten, että koiran avulla ajoin näädän ylös kuivaneesen honkaan, ja kun sen kallisturkkisen eläimen sain ammutuksi, oli jo pimeä. Päästyäni yksinäiseen metsätorppaan, jossa tuttu linnustaja asui, käskin vaimon, mies kun ei ollut kotona, pyytämään häntä seuraavana päivänä ajamaan haavoitettua sutta ja hiihdin yötä myöten ankarassa pyryilmassa pois metsäseudusta, minun kun täytyi kiiruhtaa Tuomaan markkinoille Hämeenlinnaan, jossa tahdoin myödä viime kuukausien retkillä karttuneet nahat. Vasta keväällä eräs paimen löysi suden; nahka oli silloin kelpaamaton, mutta tapporahat minä sain."
Kokko on ottanut 40 sudenpentua pesästä; suurin määrä samassa pesässä oli 9 kappaletta. Hän sanoi vanhain susien synnyttävän vähemmän poikia kuin nuorten. 10 viikkoa naaras kantaa ja tekee pojat huhtikuun keskivälin ja toukokuun lopun välillä. Naaraan jäljet ovat pitemmät kuin uroksen, jotka viimemainitut näyttävät suurilta koiran jäljiltä. Sutten ollessa suuremmissa joukoissa kiima-ajan alulla tappelevat urokset verisesti ja haavoittuneet silloin usein syödään. Kihlattuaan ja rakennettuaan avioliitot hajoaa joukko parittain etsimään suuremmista metsistä sopivaa majapaikkaa. Useimmat suden pesät oli Kokko löytänyt hetteiden eli syvänteiden vierestä jyrkiltä rinteiltä, joihin oli vaikea päästä. Koiras oleskelee aina pesän seuduilla ja pitää huolta perheen ravinnosta. Muuten epäjalolla sudella on eri sukupuolten suhde paljon vähemmin haihtuvainen kuin hänen sukulaisellaan koiralla.
Kokko kertoi monta juttua sudesta, muiden muassa seuraavankin, joka osoittaa sen eläimen rohkeutta. Koiviston kartanossa Kangasalan pitäjässä makasi kosija sen ajan ja paikkakunnan tavan mukaan yhdessä talon tyttären kanssa, joka edellisenä päivänä oli vanhempien suostumuksella antanut myöntävän vastauksen puhemiehelle. Keskellä yötä heräsivät he kovasta jyräkästä, joka kuului kamarin oven takaa. He avasivat ja huomasivat suden seuranneen pihakoiraa porstuaan. Miehellä oli kyllin malttia heti paiskata ulko-ovi kiinni, niin että peto oli vankina. Hurjasti hyppien seiniä vasten koetti se päästä pakoon, mutta kun tuotiin tulta, kyyristyi se, nähden voimattomuutensa, nurkkaan ja antoi vastustuksetta tappaa itsensä rautakangella. Nuori morsian oli kuitenkin tätä tapausta katsonut huonoksi sovun enteeksi aiotussa avioliitossa, mutta historia ei kerro, kävivätkö ne pahat ennustukset toteen.
Eräästä ihan sattumalta ammutusta sudesta kertoi vanha metsästäjä seuraavaa: "Eräänä kauniina loppiaisaamuna 40-luvulla läksin yhdessä Kärjenniemen Kustaan kanssa hiihtämällä etsimään ilvestä, joka oli näyttäytynyt kylän metsissä; Piski, Sälli, Ranski ja Hektor olivat mukana. Päästyämme Annunkin harjun juurelle, näimme kolmen suden jäljet. 4 koiraa, jotka olivat niin monta kertaa koettaneet toistensa rohkeutta, läksivät haukkua pauhaten jälkiä myöten ja me kiiruhdimme jäljestä, kiivaasti huutaen koiria takaisin. Kohta kuului haukunnasta, että ne olivat tappelussa sutten kanssa, ja joudutimme vauhtia minkä jaksoimme; muutaman minuutin kuluttua olimmekin jo kantomatkan päässä. Minä en ampunut, kun pelkäsin osuvani koiriin, mutta Kustaa ampui haulilatinkin lähimpään suteen, jolla oli kidassaan Sälli poikittain vyötäisistä. Susi vaipui istumaan, mutta päästi koiran vasta sitte, kuin minä ammuin luodin siltä läpi kaulan. Molemmat toiset sudet olivat heti ensimmäisen laukauksen jälkeen lähteneet pakoon viereisen suon poikki. Jättäen Kustaan hoitelemaan pahasti haavoittunutta Sälliä riensin minä toisten koirain jälkeen, jotka täyttä vauhtia ajoivat petoja. Minulla ei ollut aikaa ladata, vaan hiihdin eteenpäin, huutaen koiria, ja kohta ne ilokseni kaikki kolme palasivat ihan terveinä. Saapuessani takaisin ammutun suden luo seisoi Kustaa katsellen petoa, joka yhä vielä eli ja vierittelihe verisellä hangella, ilkeästi röhisten verisestä kidastaan. Se oli vanha uros, suurin kaikista kuin olen milloinkaan nähnyt. Vasta monen viikon kuluttua oli Sälli jälleen terve ja kykenevä uusiin taisteluihin."
Sääksmäellä ja varsinkin Kalvolassa on aina ollut susia suuret joukot; kylminä talvina 16 ja enempikin joukossaan. Kolmattakymmentä koiraa ovat pedot vieneet Kokolta ja niistä 5 ilvestä pyytäessä talvella. Viime vuosikymmeninä ovat kuitenkin sudet paljon vähenneet niistäkin seuduista. Vahinko, jota he muinoin tekivät, oli hirveä. Kokko kertoi kerran 18 vuoden ijässä, astuessaan eräänä pyhänä äitinsä kanssa kirkkoon, nähneensä liikuttavan näyn. Annilan kylään oli äsken tuotu monta kymmentä lammasta, jotka susi-joukko oli repinyt; moni lammas-raukka oli vielä hengissä, vaikka kaulassa ammottavat haavat taikka koko maha auki revittynä. 2 lammasta oli uinut monta sataa syltää kalliosaarelle keskelle lahtea ja siten pelastunut. Hän huomautti yleensä luultavan, että lampaat eivät osaa uida, mutta tämä tapaus, jonka hän itse oli nähnyt, kumosi sen luulon. Hän on nähnyt myöskin sikojen uivan.
* * * * *
Ilveksestä ja sen monesta ajosta oli Kokolla paljo kertomista. Nuorempana hän uskoi, kuten kansa yleensäkin, olevan useampia ilveslajeja, mutta omista havannoistaan hän piankin huomasi niiden kaikkein olevan ihan samaa lajia, vaikka värin vivahdukset ovatkin hyvin monenlaiset. Häntä oikein nauratti, että muutamissa kunnissa on vieläkin eri tapporahat susi-ilveksestä, kissa-ilveksestä ja kettu-ilveksestä.
Ilves on hyvin arka eläin: kuitenkin kertoi Kokko sen kerran ihmisten näkyvissä niityllä hyökänneen imevän varsan kimppuun. Kerran otti ilves aidatusta haasta Kokon tuvan vierestä pässin ja kantoi sen pari virstaa suolle sekä hautasi sammaliin. Se tapahtui myöhään syksyllä vaan vielä ollessa paljaana. Lumen tultua veivät ilveksen jäljet Kokon kätköpaikkaan, ja silloin hän sarvista tunsi pässin omaksensa.
Samoin kuin karhu, kulkee ilves harvoin viljeltyjen seutujen kautta tai aukeita tasankoja pitkin metsästä toiseen; kuitenkin kertoi Kokko monta poikkeusta. Kerran hän seurasi ilveksen jälkiä Sääksmäen suuren seljän poikki. Ilves ajaa niinkuin susikin saalistaan jälkiä myöten ja ryntää päälle takaapäin sekä repii, kuten Kokko sanoi, tavallisesti nivuset. Hän uskoi ilveksellä olevan vähemmin kehittyneen hajuaistimen kuin sudella, ilves metsästää enemmin näkönsä johdolla, jota vastoin susi pitkän matkan päästä vainuaa saalista. Joskus on hän huomannut ilveksen hyökänneen täys'kasvuisen lehmän kimppuun, vaikka ei saaneen sitä heti tapetuksi, mutta oli lehmä kuitenkin sitte kuollut haavoistansa, kun ilves oli repinyt mahaa ja utaret. Kokko oli montaa kertaa jäljistä nähnyt suden ajaneen ilvestä ja toisen kerran huomannut, että ilves oli syönyt toisen ilveksen. Hänen isänsä oli kertonut kuulleensa kerran metsästä hirveätä karhun mörinää, vaan kun hän sitte muiden talonpoikain kanssa läksi asevoimana etsimään karhua, löysivät he ainoastaan jäännöksiä hänestä sekä suuren susijoukon jäljet, Eero Heinäkangas kertoo monta sellaista tapausta ja kuuluisa karhunpyytäjä Lloyd mainitsee myöskin yhden sellaisen.
Kuvaavana esimerkkinä, miten vaikea on löytää ilveksen poikia pesästä, mainitsi Kokko, ettei hänenkään ollut koskaan onnistunut niitä löytää; kuitenkin oli hän toiselta metsästäjältä August Sallilalta kuullut, että hän oli tavannut ilveksen ja kaksi aivan pientä poikasta tiheän tuulen kaataman risukon alta, metsäpalon hävittämältä paikalta tiheiköstä. Tarkalla huomiolla ja pitkällisellä tottumuksella on Kokko oppinut erottamaan urosilveksen jäljet naaraksen jäljistä, siitä, että naaraksen kaksi keskimmäistä kynttä takajaloissa ulottuvat pitemmälle kuin uroksen.
Kaksikymmentä ilvestä on hän saanut ansoilla. Hänen käyttämänsä pyyntitapa oli seuraava: Metsästä, jossa ilveksiä on, etsitään tiheimmät vesakot soiden vieriltä ja siihen tehdään loukas jollekin kapealle elukkain tai petojen polulle. Loukkaan pohjaksi pannaan puu pitkälleen maahan, ja sen kohdalle sovitetaan 14 jalkaa pitkä loukashirsi, johon päälle poikittain kiinnitetään halaistuja hirrenpäitä ja painoksi asetetaan vielä suuria kiviä. Loukashirsi on siltä kohdalta, josta ilves kulkee alitse, 3 jalkaa korkealla maasta, ja kun peto rinnallaan tai etukäpälillään koskee viritysnauhaan, vetää se pois loukashirttä kannattavan virityskepin, jolloin hirsi putoaa ja musertaa pedon. Kolme kertaa on Kokko saanut suden sellaisesta loukkaasta. Lämpimällä ilmalla kävi hän kerran viikossa katsomassa loukkaitansa, mutta pysyväisillä pakkasilla ainoastaan joka toinen viikko. Mitään syöttiä hän ei käyttänyt näissä pyydyksissään.
Noin 280 ilvestä on Kokko tuonut metsästä hyväin koiriensa avulla. Puolet niistä oli ajettu ylös puuhun ja muihin olivat koirat hyökänneet maassa käsiksi. Näistä oli "ehkä 60" ollut niin kovassa tappelussa koirain kanssa, että Kokko ei uskaltanut ampua koiriin osumisen pelosta, silloin hän puukollansa pisti pedon kuoliaaksi. Monesti olivat koirat tappaneet ilveksen ennenkuin Kokko ehti taistelukentälle.
Hyvin vilkas oli Kokon kuvaus miten ilves käyttäytyy tappelussa koiria vastaan. Hän näytti, miten tuo kissan kaltainen eläin, kun koirat estävät sitä pakenemasta, sähisten asettuu vastustamaan ja raapimaan; kuvatakseen, miten se tapahtuu koiran hyökätessä päälle, nousi hän ylös, valitsi jonkun kuulijan vastustajakseen ja näytteli hyvinkin kuvaavasti ilveksen syleilyt, raapimiset ja yritykset purra koiraa kaulaan.
Kokko-Kustaa vastustaa yleistä luuloa, että nuoret ilvekset nousevat puuhun ja vanhat puolustautuvat maassa; hän sanoo sen tapahtuvan ihan sattumalta sen mukaan millainen maan luonto milloinkin on. Kerran myöhään syksyllä nuorempi Piski ajoi kahden nuoren koiran kanssa paljaalla maalla Niemen kartanon metsissä naarasilvestä ja kahta vuoden vanhaa poikaa. Emä nousi puuhun ja ammuttiin, vaan pojat jatkoivat pakoa, kunnes toisen koirat ottivat ja toinen viimein nousi puuhun ja ammuttiin. Se oli ainoa kerta, jolloin Kokko yhtenä päivänä sai 3 ilvestä. Monta kertaa on hän tappanut 2 ilvestä samana päivänä; kerran 4 ilvestä neljään päivään ja kerran 5 eräällä retkellä, joka kesti 8 päivää. Sillä retkellä vei susi häneltä 2 nuorta koiraa, joista hän toivoi erittäin hyvää varttumista.
Jonkinlaisen käsityksen metsän riistan, varsinkin ilveksen, entisestä rikkaudesta saamme seuraavasta Kokon kertomuksesta. "Noin 40 vuotta sitte tuli 3 veljestä Lohtajan pitäjästä Pohjanmaalta monen hyvän koiran kanssa suurille saloille, jossa Kalvolan, Rengon, Hattulan, Tammelan y.m.m. pitäjän salometsät yhtyvät. Yhtenä talvena tappoivat nämä reippaat metsämiehet 25 ilvestä sekä koko joukon muuta metsänriistaa ja samana talvena ammuin minä samoilta saloilta 18 ilvestä. Nämä 3 veljestä, Jukka, Matti ja Antti, tulivat monena vuonna perättäin talven tullessa niille saloille ja saivat aina runsaan saaliin. Kevään lähestyessä palasivat he 40 penikulmaa pitkän matkan kotiseudulleen. Mutta kerran sattui Jukalta tapaturmainen laukaus haavoittamaan toisen polven ja huonosti hoidettu haava tuotti pitkällistä kipua, kunnes tuskat päättyivät kuolemaan. Sen jälkeen eivät toisetkaan veljet enää tulleet niille seuduille."
Kysyttyämme, eikö hirviä siihen aikaan ollut suurissa metsissä, vastasi Kokko, että ne jalot eläimet olivat jo kuolleet sukupuuttoon silloin, kuin hän 10 vuoden ijässä alkoi liikkua metsissä.
Näätiä oli Kokko ampunut koko joukon; suurin määrä yhtenä talvena oli 15, mutta 8 ja 12 näädän nahkaa hän tavallisesti aina möi laskiaismarkkinoilla Hämeenlinnassa. Ainoastaan 10 kettua oli hän ampunut ja myrkyllä tappanut noin 20. Nuorempana ampui hän uskomattoman paljon oravia, jopa 500:kin yhtenä talvena. Hän sanoo niitä olevan joko hyvin runsaasti taikka hyvin vähän.
Ainoastaan 12 metsäsikaa oli Kokko ampunut, mutta hänen koiransa olivat ottaneet paljon useampia. Kerran oli hänellä elävä metsäsika, joka hyvin kesyi, tuli hänen luoksensa kutsuttaessa ja näytti erittäin uskolliselta, mutta kun vieraita astui tupaan, ryömi elukka peloissaan johonkin piilopaikkaan.
* * * * *
Seitsemänkolmatta vuoden ijässä ampui Kokko ensimmäisen karhunsa. Meiltä jäi kysymättä, mitenkä hän ei ollut ennemmin kaatanut karhua, koska hän siihen aikaan kuitenkin jo oli ollut 12 vuotta varsinaisena metsämiehenä ja monta karhua vielä oli niissä metsissä, joissa hänkin liikkui. Eero Heinäkangas, joka sittemmin kaatoi 73 karhua, oli ensimmäistä kaataessaan jo 30 vuoden ijässä. Ehkäpä karmitaan täysin vaurastuneen miehen karaistunut luonne, uskaltaakseen yksin, niinkuin nämä miehet tavallisesti metsästelivät, ja usein huonoilla aseilla ryhtyä taisteluun metsäin peljättyä kuningasta vastaan.
Ensimmäisestä karhuretkestään kertoi hän näin: "Oli maaliskuu, hanki paksu ja suksikeli oivallinen. Minä olin monta viikkoa metsästellyt Lopen pitäjän metsissä ja saanut koko joukon riistaa, muun muassa monta kaunista ilvestä; se olikin onnellisimpia metsästystalvia. Vanha Piski, Valli ja nuori koira Käki olivat mukana. Kauniina, kirkkaana päivänä olin jo kauan seurannut ilveksen jälkiä, koirat nuorassa. Kun lähestyimme ikivanhaa kuusta, näyttivät koirat hyvin levottomilta ja Valli vähän haukahteli. Minä päästin ne irti, ja molemmat toiset läksivät ääneti edelleen ilveksen jälkiä myöten, mutta Valli juoksi kuusen juurelle ja haukkui äkäisesti, selkäkarvat pystyssä. Luullen ilveksen siinä syöneen jotakin saalista, menin minäkin koiran luo tarkastelemaan. Minä huomasin kellertävän reiän korkeamman hankipaikan reunassa, jota muuten luulin vain lumen peittoon jääneeksi kiveksi. Kauan seisoin siinä kummastellen tuota reikää, joka näytti, kuin olisi joku eläin heittänyt siihen vetensä; mutta kun ei mitään jälkiä näkynyt, en minä osannut selittää ilmiötä. Valli ei lakannut haukkumasta. Minulla oli luodikko seljässä, remeli rinnan yli. Ennen lähtöäni ilveksen jäljille, pistin sauvallani reikään ja samassa halkesi kinos ja putoili suurina lohkareina joka koholle. Minä luiskahdin suksilta, onneksi jaloilleni, mutta vyötäisiäni myöden lumeen. Suuri karhu nousi pesästään, kita auki ja ärjyen. Peljästyksessäni minä löin lyömistäni häntä päähän rautapäisellä sauvallani, kunnes karhu läksi tiehensä syvässä lumessa, joka ei kannattanut raskasta petoa. 'Jos sinä pelkäät minua, niin en minä aio pelätä sinua', ajattelin minä, kaadoin uutta ruutia sankkiin ja läksin jälkiä myöten. Valli ahdisti äkäisesti karhua kinteristä ja kohta kaikui luminen metsä kaikkein kolmen koiran kiivaasta haukunnasta, johon sekautui karhun mörinä. Hän kulki vesakkoista, matalaa kuusikkoa, jossa siellä täällä kasvoi vanhoja honkia. Enintään 20 minuutissa minä hiihtämällä tavoitin meluavat tappelijat. Molemmat vanhemmat koirat hyökkäsivät kummastuttavan uskaliaasti kiinni suureen petoon. Piski tuon tuostakin tarttui takapuoleen, ja kun karhu kääntyi puolustautumaan, hyökkäsi samoin Valli; urhoollinen oli myöskin nuori Käki. Minulla oli silloin luodikko pienintä lajia, luoti ainoastaan herneen suuruinen, ja minä koetin päästä niin lähelle kuin mahdollista, että kuti sitä paremmin vaikuttaisi ja ett'en haavoittaisi koiria. Karhu monenmoisesti pyörähdellen tanssiessaan koirain yhä äkäisemmin hyökätessä huomasi minun läsnäoloni, pysähtyi ja nousi, kita ammollaan, seisomaan minuun päin sekä ärjyi ilkeästi, joka minulle tuntui ytimiin asti. 15 askeleen päästä ammuin minä keskelle rintaa; karhu laskeutui jaloilleen ja läksi taas pakoon koirat kintereillä. Minusta näytti turhalta koettaakaan tappaa suurta petoa niin pienellä luodilla; sentähden minä hitaasti seurasin jälkiä, kutsuen takaisin koiria. Vasta pimeän tultua palasivat ne, kummallista kyllä, ihan eheinä pitkällisestä taistelusta. Taivas oli saennut ja alkoi vähin sataa lunta. Matkallani Topenon kylään eksyin monta kertaa, kunnes taas jostakin tutusta paikasta sain oikean suunnan. Susien pelosta en uskaltanut päästää koiria irti, ja erittäin vaikea oli hiihtäen taluttaa niitä nuorista. Puolen yön aikaan saavuin viimein Topenoon.
"Seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, läksin ennen päivän tuloa kirkonkylään ja lainasin sieltä Hallan talon isännältä yksipiippuisen haulikon, jossa oli nallilukko. Minä tietysti jätin mainitsematta tämän pyssynlainauksen aiheen ja paluumatkalla eräässä torpassa tein lyijypalasta veitsellä ja vasaralla 10 luotia. Palattuani sitte Topenoon varustauduin lähtemään Piskin ja Vallin kanssa metsään. Silloin renki Kustaa pyysi päästä mukaan retkelle, jonka tarkoituksen hän oli arvannut. Minä suostuin sillä ehdolla, että hän ei saanut vaatia osaa saaliista eikä tapporahoista. Hänellä oli vanha ruotsalainen metsästyskivääri sitä lajia, jota sanotaan 'sian seljäksi.' Luotien sijasta oli hänellä muutamia nelikulmaisia lyijypaloja. Suksia ei yleensä ollut niillä seuduin, Kustaa oli minun käydessäni kirkonkylässä veistellyt itselleen vanhoista reen jalaksista sukset, helppo arvata, millaiset. Hän jäikin kohta jäljelle, kun läksimme hiihtämään, enkä minä malttanut odotella häntä. Minä saavuin pian siihen paikkaan, josta edellisenä iltana olin poikennut pois karhun jäljiltä, ja kuljettuani niitä myöten puoli tuntia en enää nähnyt koirain jälkiä. Luultavasti ei karhu ollut kaukana, mitäpä hän olisi enää kauan jatkanut vaivaloista pakoa paksussa lumessa, kun kerran pääsi koirista. Koirat nyt alkoivat tulla levottomiksi ja kiskoivat kovasti nuoria. Niinpä minä päästin ne irti ja kohta oli ajo täydessä vauhdissa. Karhu kääntyi kiertämään samaan paikkaan, jossa sillä oli pesänsä; minä laskien suorempaan lähestyin hyvää vauhtia. Päästyäni jo aivan lähelle, kiiruhtivat vielä vauhtiani Kustaan hätäiset avunhuudot. Saavuttuani hänen luokseen näin hänen vielä koko miehen vapisevan. Luullen koirain ajavan jänistä oli Kustaa ampunut niiden edeltä ja ihan aavistamatta tavannut karhun, joka oli mennyt muutaman askeleen päästä ohitse ja niin peljästyttänyt häntä, ett'ei hän tullut ampuneeksi. Minä jätin hänet siihen, jatkoin hiihtoani hyvää vauhtia ja pääsin pian edelle koirista. Karhu oli vielä vähän edellä ja kulki harvametsäistä, eteläänpäin viettävää harjun rinnettä. Hanki kantoi häntä ainoastaan siellä täällä, mutta minulla oli sitä parempi suksikeli. Viimein sain otson näkyviini, joka jo oli ehtinyt alas mäntyjä kasvavalle suolle. Kiiruhtaen pääsin kantomatkalle, tähtäsin takapuoleen ja ammuin, mutta karhu jatkoi hitaasti matkaansa pehmeässä lumessa, nähtävästi vähääkään huolimatta laukauksesta. Minun uudestaan ladatessani menivät koiratkin ohitse. Veripilkuista näin kuitenkin osuneeni. Enintään 10 minuutin kuluttua hiihdin taas koirista ohitse ja pääsin kantomatkalle: minä tähtäsin oikean etulavan taakse ja ammuin karhun juuri mennessä kuusivesakkoon. Koirat sivuuttivat minut ladatessani ja ajoivat nopeasti tiheässä kuusikossa, josta saatoin päättää karhun yhä vielä esteettömästi pakenevan, vaikka siihen jo oli 3 luotia sattunut. Ladattuani hiihdin ylös äsken mainitulle harjulle, jossa karhun näin ennen ensi laukaustani, ja odottelin, toivoen saavani jotain etua ajokierroksen oikasemisesta. Koiran haukunnasta kuulin heidän saaneen kiinni karhun. Mitä toivoin tapahtuikin: karhu teki kierroksen ja lähestyi minua suon laitaa myöten. Minä hiihdin viistoon harjulta alas vastaan.
"Täydessä vauhdissani tapasin äkisti karhun ja muutamain kyynäräin päässä hänestä ei minulla ollut muuta neuvoa kuin hypätä pois suksilta, mutta ennenkuin ehdin lauaista, oli hän jo 30 askeleen päässä. Tälläkin kertaa ammuin oikeaan kylkeen ja nyt näin selvästi osuneeni paremmin kuin edellisillä kerroilla. Otso nousi seisomaan ja löi yhteen käpälänsä äkäisesti ärjähtäen, hyppäsi paksun lumen ja saamiensa kutien tähden kömpelösti muutamia askelia minua kohti, mutta Piskin ja Vallin hätyytyksestä kääntyi taas hitaasti pakenemaan. Minun hypättyäni pois suksilta olivat ne juosseet kumpikin tahollensa pitkin rinnettä alas, niin että minulla oli aika työ syvässä lumessa kaalellen saada ne jälleen alleni. Ennenkuin jouduin siitä puuhasta, tuli Kustaa luokseni. Minä kehoitin häntä rientämään edeltä minun ladatessani, mutta hän mieluisemmin jäi odottamaan minua. Haukunnasta kuulin karhun hyvin hitaasti etenevän puolustautuessaan rohkeita koiria vastaan, ja helposti minä hiihtämällä heidät tavoitin suon toisessa laidassa. Karhu sai nyt viidennen luodin, siihen luettuna eilinenkin, ja jäi siihen paikkaan. Minä panin koirat kiinni, tuntien mielessäni itsetyytyväisyyttä suurempaa kuin koskaan ennen.
"Kustaalle, joka huudostani viimein tuli, jätin koirat talutettavaksi pois metsästä ja hiihdin itse hyvää vauhtia Topenon kylää kohti, joka oli puolen penikulman päässä, aikoen vielä samana päivänä saada karhun kannetuksi pois metsästä. Sitä varten läksimme liikkeelle 6 miestä. Ainoastaan minulla oli sukset, toiset vuorotellen tekivät raskaampaa työtä, astuivat edeltä polkemassa tietä toisille, jälkimmäinen veti kahta hirsikelkkaa, joilla oli karhu vedettävä kotiin. Päästyämme perille istahdin minä hajasäärin karhun selkään takapuolelle, mutta hämmästyksekseni heitti se minut pois. Tämän viimeisen elämänilmauksen jälkeen jäi otso seljälleen, käpälät ylös, ja oli ihan kuollut. Me joimme peijaisia monesta taskumatista. Otso oli hyvin suuri vanha uros, joka ei tiettävästi ollut tehnyt mitään vahinkoa elukoille. Hän oli hyvin lihava ja talja oli tiheäkarvainen, kaunis tummanruskea väriltään. Minä olen sittemmin huomannut, että karhut, jotka elävät muurahaisista ja kasveista, ovat lihavammat kuin n.s. tappelukarhut, jotka elävät muista tappamistansa eläimistä."
Kokko, ohimennen tässä sanoen, arveli, että useimmat karhut eivät koskaan tapa mitään eläintä, mutta niistä, jotka kerran tappavat, tulee vaaralliset pedot. Erkkylän kartanossa Hausjärvellä oli karhu kahden viikon kuluessa 1855 kaatanut 18 lehmää ja nuorempaa eläintä. Isäntä. parooni Munck, kutsui Kokko-Kustaata, jonka kotipaikalle oli 7 peninkulman matka. Kustaa saapui ja meni metsään koirinensa. Jo ensi päivänä tavoittivat he karhun ja pysäyttivät hänet tuulen kaatamaa kuusta vasten, joka esti karhua hakemasta. Kokko hiipi 20 askeleen päähän ja huomasi karhun seisovan, pitäen toisella käpälällään kiinni kuusesta ja toisella puolustautuen koiria vastaan. Hän ei sanonut koskaan kuulleensa karhun ärjyvän niin hurjasti ja hirvittävästi kuin sen. Pään läpi ammuttu luoti lopetti karhun veriset urhotyöt. Se oli mahonaaras eikä varsin suuri, ja harmahtava taljakin oli vähäarvoinen.
Itse ei ole Kokko koskaan ollut karhun haavoittamana, joka onni luultavasti johtui siitä, että hänellä tavallisesti oli muassaan monta koiraa, jotka olivat karaisseet rohkeuttansa monessa taistelussa ilvestä vastaan eivätkä koskaan jättäneet karhulle aikaa rynnätä miehen päälle.
Kaksikymmentä vuotta sitte oli hän monen peninkulman päässä kotoansa talvella Orihveden metsissä Kuorehveden rajalla. Eräänä päivänä tuli Väihin isäntä Kustaa metsätorppaan Kokon majapaikkaan Pihlajaveden kylässä ja kertoi lähellä kotoaan kiertäneensä karhun jotenkin ahtaalle. He läksivät heti kierrokselle, sillä kertaa ilman koiria, koska katsoivat lumen vähyyden tähden olevan parasta koettaa hiljan hiipien päästä pesälle. Koirien hätyyttämänä olisi karhu ehkä paennut etäisiin metsiin ja lumisade olisi voinut kokonaan peittää jäljet. He ihan oikein pääsivätkin pesän luo ja kun karhu hyppäsi ylös, haavoittivat sitä molemmat miehet pahasti ja ajoivat kauan takaa, kunnes se monen laukauksen jälkeen hienoreikäisistä luotipyssyistä kaatui verihinsä. Mutta kummallakaan ei enää ollut jäljellä yhtään luotia, jolla olisivat voineet sammuttaa viimeisen elonkipunan. He jättivät karhun kuolemaan ja läksivät noutamaan Väihistä rekeä, vetääkseen petoa kotiin. Palatessa torpasta metsään vetivät Väihin Kustaa ja hänen lankonsa Janne rekeä ja Kokko yksin otti pyssyn ja ampumatarpeita. Ehdittyään taistelupaikalle huomasivat he sen tyhjäksi ja karhun veriset jäljet veivät hyvin tiheään vesakkoon. Kokko kiersi sen ympäri ja huomasi karhun pysähtyneen sinne. Luullen perin vaikeaksi ampua ahdingossa puiden välillä, kehotti Kokko toisia kangilla ajamaan karhua häntä vastaan, kun hän asettui niille jäljille, joita myöden karhu oli vesakkoon mennyt. Odotettuaan vähäisen hetken kuuli hän Väihin peljästyneistä huudoista että hän oli tavannut karhun. Hän kuuli pedon körinää ja Väihin Kustaan kangen iskuja sekä huutoja: "etkö sinä kuole perkele!" Mutta ne huudot muuttuivat pian kamaloiksi avun huudoiksi. Kokko heti juoksi vesakkoon ja tapasi karhun paraillaan tukistelemassa ja puremassa Väihiä, joka oli kaatunut seljälleen. Korvaan ammuttu luoti kaatoi karhun raskaan ruumiin kuolleena pahasti pidellyn vastustajan päälle. Kaksi suurta päänahan kaistaletta riippui verisillä kasvoilla ja oikea olkapää oli pahaksi pureskeltu. Mies makasi monta kuukautta tilan omana ja parani viimein kokonaan, mutta syvät tukattomat arvet jäivät hänelle päähän muistoksi kuolevan karhun kostosta.
Maineeltaan kuuluisa karhuntappaja Eero Heinäkangas on ampunut ainoastaan 2 karhua paljaalla maalla, jota vastoin Kokko-Kustaa on paljaalla maalla kaatanut kolme sen vertaa. Tämä selvenee siitä, että Heinäkangas oli lumettomana vuoden aikana ahkerassa maatyössä, jota vastoin Kokko metsästi koko vuoden.
Erään omituisen karhun ajon kesällä kertoi Kokko-Kustaa näin: "Lopulla 40-lukua kutsui kruununvouti Linström, joka asui Toikkolan kylässä, minua eräänä päivänä Elokuussa sinne, koska karhut olivat kaataneet paljon elukoita. Minä asetuin yksinäiseen Särkjärven metsätorppaan ja kuljeksin monta päivää metsissä saamatta mitään aikaan. Minä en huolinut ampua lintuja enkä muuta riistaa ett'en ehkä säikyttäisi karhua pakoon. Monessa paikassa näin hajoteltuja muurahaiskekoja ja muita karhun merkkejä, mutta koirat eivät tavanneet tuoreita jälkiä. Viimein eräänä aamuna aikaisin Messukylän ja Kangasalan rajalla vanha Piski, jota talutin nuorasta, ilmoitti vainuavansa jotakin suurempaa petoa; irti päästettynä alkoi se heti harvakseen haukkua, kuten tavallisesti karhua ajaessaan, ja hetkisen kuluttua yhtyivät toisetkin koirat ajamaan; mutta karhu pakeni suoraa tietä Orihveden metsiin päin, ja kun en enää moneen tuntiin kuullut haukuntaa, palasivat viimein kaikki koirat läähättäen pitkästä ajosta lämpimällä ilmalla. Minä astuskelin edelleen, aikoen sinä päivänä ammuskella teeriä; mutta lähestyessäni Havisevan järven rantaa alkoi Piski ihan yht'äkkiä haukkua karhua ja kohta kaikki juoksivat ylös Haukkavuorta, joka on Havisevan ja Upotuksen järvien välillä. Minulla sinä päivänä oli vanha ruotsalainen sotakivääri; siihen minä pistin haulipanoksen päälle luodin ja riensin vuoren harjulle. Siellä kuulin koirain haukunnasta että ne olivat pysäyttäneet karhun lähelle Upotuksen rantaa ja minä juosten riensin alas rinnettä. Karhu, suurimpia kuin olen nähnyt, mellasteli koirien kanssa pienellä aukealla paikalla metsässä. Olipa siinä temmellystä; tasaisella, kovalla maalla osoittivat koirat ihmetyttävää sukkeluutta hyökkäyksissään kiinni karhun takapuoleen ja taitavasti välttäessään hänen hengenvaarallisia korvapuustejansa, jotka aina sattuivat vaan tyhjään ilmaan, ja hänen hurja ärjyntänsä kuului koirain neliäänisen haukunnan seasta. Minä seisoin kauan metsän laidassa 25 askeleen päässä karhusta, eikä hän näyttänyt huomaavan minua. Vähän väliä koetin tähdätä, mutta karhu liikahteli joka silmänräpäys, niin että minä en ampunut, kun pelkäsin osuvani turhaan tai johonkuhun koiraan. Kun viimein laukasin, tarkoittaen keskelle rintaa, syöksähti karhu rinnettä alas tiheän metsän läpi järven rantaan päin. Vavistuksen tunne polvissa, joka tavallisesti tuntuu karhua ammuttua, latasin nopeasti ja riensin vesakkoisen metsän läpi haukuntaa kohti, josta saatoin arvata karhun uudestaan ryhtyneen vastarintaan.
"Kun pääsin ranta-aukealle, pitivät koirat kovaa melua, mutta mitään karhua ei näkynyt; sitä vastoin näin veden aaltoilemista muuten peilikirkkaassa metsäjärvessä, karhun heittäytyneen veteen. Hämmästystäni on mahdoton kuvata. Karhu on erinomaisen taitava uimari ja minä tiedän monta tapausta, jolloin se on tapettu veteen eikä ole painunut, mutta sittekin oli asia nyt ilmi selvä, karhu oli tahtonut pelastua uimalla järven yli, mutta kuolema oli hänet tavannut juuri sinä hetkenä, kuin hän syöksyi veteen, ja hän painui heti pohjaan.
"Viimein lakkasivat koiratkin haukkumasta. Minä seisoin kauan neuvottomana ja katselin veden pintaa, johon karhu oli kadonnut, vaan joka nyt oli jälleen peilikirkkaana ja kuvasti ainoastaan taivaan pilviä. Kun en tiennyt, oliko mitään ruuhia siinä pienessä salojärvessä, astuin tyytymättömänä Särkijärven torppaan, jossa kertomukseni päivän tapauksesta herätti suurta kummastusta. Vanha akka lausui, että se ehkä ei ollutkaan mikään oikea karhu, vaan paholainen itse, joka minulle teki tuon kujeen sen tähden, että se päivä oli sunnuntai ja karhun olin tavannut Jumalanpalveluksen aikana. Maanantaista perjantai-iltaan asti harasimme hyvin syvää järveä, mutta emme tavanneet mitään. Vesi oli kirkas kuin metsälähteessä; monen sylen syvyydestä näkyivät haot pohjasta, vaan ei karhua. Lähtiessäni sieltä pyysin Särkjärven Jooseppia käymään usein katsomassa, eikö hukkunut peto nousisi ylös, mutta sitä ei tapahtunut koskaan.
"Metsäonni on hyvin vaihtelevainen," jatkoi Kokko-Kustaa. "Kerran monta vuotta sitte olin Renkajärven laajoilla saloilla talvella. Vanha Piski oli paraassa ijässään ja muut kolme, kaikki Millan pentuja, olivat myöskin ihan täydet koirat. Moni ilves oli päässyt nahastaan tänä pitkänä talvikautena.
"Laskiaistiistaina oli monta rantalaista koolla Luurilan talossa. Päivällisaikaan tuli Rimmin torpparin poika Martti ja kertoi samana päivänä kotimatkallaan nähneensä karhun jäljet lähellä Kynnyksen lampia. Sittemmin saimme kuulla hirrenhakkaajain karkoittaneen karhun pesästänsä.
"Tässä metsäseudussa on joka miehellä pyssy, vaikka harvoilla, tuskinpa kellään nykyisistä miehistä on oikeaa metsästäjän verta. Kuitenkin päätettiin, että jokaisen tuli lähteä noutamaan kotoansa pyssyä, ruutia ja lyyjyä ja sitte kaikkein kokoutua pieneen torppaan Kynnyksenlammin ja Renkajärven väliselle kannakselle. Rimmin Martti ja minä läksimme edeltäpäin siihen paikkaan, jossa hän oli nähnyt jäljet. Aioimme koettaa kiertää karhua ja sitte yhdessä toisten kanssa etsiä sen. Minä otin mukaan koirat, jos karhu vielä edelleenkin oli liikkeellä. Päästyämme jäljille ja hiihdettyämme vähän matkaa rikkoontui Martin toinen suksi, niin että hän jäi jäljelle. Muutaman sadan kyynärän päässä tapasivat koirat karhun, joka oli paneutunut makaamaan hangelle tuuhea- ja riippaoksaisen kuusen alle. Hän pääsi vain hitaasti eteenpäin paksussa lumessa ja muutamassa minuutissa ehdin minä kantomatkalle. Luodista, jonka olin edellisenä talvena ottanut ammutusta karhusta, kaatui peto ihka kuolleena hangelle. Luoti oli mennyt päähän toisen korvan takaa ja ulos toisesta, karhu ei edes ehtinyt kuulla laukaustakaan, niin äkisti se heitti henkensä. Martti tuli ja yhdessä palasimme torppaan, ennenkuin vielä kaikki muut miehet olivat ehtineet kokoutua. Ei kukaan ottanut uskoaksensa, että karhu jo oli kaatunut. Martti ja Luurilan seppä läksivät hevosella noutamaan otsoa ja tunnin kuluttua olimme taas kaikki jälleen koossa Luurilassa, karhu kannettiin tupaan ja peijaiset juotiin."
Kysyttyämme, eikö siihen aikaan, kuin kotitarvepolton virrat tulvivat maassa, juotu aika lailla sellaisissa juhlissa, vastasi Kokko: "Kyliä! Ensiksi emäntä pani ison kahvipannun ja tuopin viinaa, ja sitte minä panin tuopin, ja Matiias pani tuopin ja Martti pani tuopin. Molemmat Vuohenniemen isännät panivat tuopin kumpikin, ja Luurilan seppä pani myös tuopin."
Joku huomautti, että siitähän tuli tuoppi mieheen, mutta Kokko vastasi; "Kyllä siinä oli eräs renkipoika, joka ei pannut mitään. Emäntä ei juonut viinaa, mutta karhu sai suuhunsa monta ryyppyä."
Kokko kertoi vanhan tarinan, mitenkä karhu juo mielellään viinaa ja sitä joskus on pyydetty siten, että on pantu avoin astia täynnä päihdyttävää juomaa kaurapeltoon ja houkutettu otso juomaan niin kylliksensä, että se tunnottomana on sidottu "käsistä ja jaloista," joten se luultavasti katkerissa omantunnon vaivoissa heikkoudestansa on herännyt tajuamaan kadonnutta vapauttansa.
Kysyimme, oliko Kokko Kustaa koskaan ottanut karhun poikaa kiinni elävänä. Kyllä; hän oli kerran ampunut emäkarhun pesäänsä ja tuonut kotiin eläväm pojan, joka oli ollut pienenlaisen koiran kokoinen. Parin viikon kuluttua oli metsän pikku prinssi sangen kesy. Kokko joulun aikaan vei tapetun emokarhun ja pojan Helsinkiin, jossa arkiaatteri Bonsdorff molemmat osti yliopistolle. Kohta Kokon lähdettyä Helsingistä kotimatkalleen karkasi kuitenkin nuori karhu yöllä vankeudestaan sekä juoksi läpi koko kaupungin ja Lapviikin sairashuoneen ohitse, Hänen luultiin uponneen heikkoon meren jäähän.
Muutamain karhujen viattomasta mielenlaadusta tiesi Kokko kertoa minkä mitäkin. Paimenet olivat eri paikoissa nähneet otson ihan rauhallisesti makailevan palomailla elukkain keskellä, jotka ikäänkuin vanhat tutut eivät olleet pelänneet eikä vihaansa osoittaneet. Kerran oli karhu muka huviksensa käpälällään kilistellyt lehmän kelloa. Kokko nauroi sydämmestään noita vanhoja tarinoita, joita on joka paikassa, missä karhujakin. Hän kertoi myöskin elukkain monta kertaa äkäisesti möristen hyökänneen karhujen päälle, joilla nähtävästi ei ollut mitään pahaa mielessä, mutta puolustautuessaan kuitenkin repivät elukkoihin pahoja haavoja.
Vaikka Kokko-Kustaa oli eheänä selvinnyt monilta karhuretkiltänsä, joutumatta milloinkaan edes pahaan ahdinkoonkaan, lienee hän kuitenkin tuntenut jonkinlaista kammoa metsän kuningasta kohtaan. Hänen kotipaikassaan kerrottiin hänen ei uskaltaneen ampua kaksikymmenettä karhua, koska häntä oli unessa varoitettu.
Hänen urhotyönsä ovat kuitenkin kyllin riittävänä todistuksena hänen karaistuneesta ja rohkeasta luonteestaan; hän kyllä ansaitsee olla kunnioitettuna ja muistettuna niiden metsästäjien luvussa, joissa oli "oikeaa verta."
Hämeenlinnassa maaliskuussa 1884.
* * * * *
Myöhemmin tehty lisäys:
Lokakuun 10 p. 1886 saapui Kokko-Kustaa Hämeenlinnaan Hämeen metsästysseuran kutsumuksesta ottamaan syksyllä ja talvella osaa aiottuihin retkiin niitä karhuja vastaan, jotka olivat edellisinä kesinä kaataneet koko joukon elukoita Lapin pitäjän metsissä. Hän vilustui pahasti 5 peninkulman pituisella venematkalla kotoaan Valkeakoskelle ja saapui kuumetautisena sekä kovia kipuja valittaen kaupunkiin. Majapaikan hän sai, kuten vanhastaan oli tavallista, erään siinä kaupungissa asuvan metsästäjän luona, jonka kanssa hän oli käynyt monella hyvin onnistuneella ilvesretkellä. Hänen isäntänsä tahtoi heti kutsua lääkäriä, mutta Kokko mieluisimmin käytti hyväksi kokemaansa kotilääkettä: joi juomalasillisen ruudin sekaista viinaa. "Jos tämä ei auta, niin tulee kuolema", sanoi hän, pitäen kiinni suomalaisen maakansan uskosta, että itsekutakin viimein kohtaa "kuolemantauti", josta ei enää parannuta. Hän joutui kohta tajuttomaksi ja houraili alinomaa metsästä ja metsästyksestä. "Vanha Piski haukkuu paikoillaan harjun toisella puolella." "Katsos, miten välähtelee puiden välillä tuolla ylhäällä." "Missä minun pyssyni? Missä minun pyssyni!" Sitten houraili ihan selvällä äänellä vielä muutamia tuntia ennenkuin lakkasi hengittämästä 18 päivän iltasella. Paikkakunnan metsästysseura kunnioitti kaatunutta, äsken vielä niin voimakasta, kahdeksanseitsemättä vuoden ikäistä urhoa seppelöimällä hänen arkkunsa ja toimittamalla hänet haudatuksi kaupungin hautuumaahan, jossa tilaisuudessa hänen vaimonsa ja monta hänen kotiseutunsa talonpoikaa myöskin oli läsnä. "Kaksikymmenennen karhun ajopahan oli sittenkin hänelle kuolemaksi", sanoi vaimo, pyyhkien kokoon kierretyllä nenäliinalla itkusta punaisia silmiänsä. Me muut ajattelimme, kun ensimmäisten multalapioiden kumea ääni kuului haudasta: "Tuossa paneutui ijankaikkiseen lepoon 'oikeaverinen' metsästäjä."