PUUTIS'EN ILVESAJO KALVOLASSA JOULUJUHLINA 1882.
Vanhasta ilveskoiraparista oli minulla enää vain Boi jälellä, sitten kun tuo oivallinen, vaikka vanha ja yksisilmäinen Pan, suureksi suruksi ja kaipaukseksi minulle ja monille ystävilleen, oli edellisenä jouluna muutamalla ilvesjahdilla myrkytyksestä kuollut Janakkalassa. Vielä oli ilvesajossa koettamatta tämän penikka, isänsä kaima. Tosin oli tuo nuori yhdeksän kuukautinen Pan ollut muassa muutamilla jänisjahdeilla myöhään syksyllä ja silloin hyvin kunnostanut itseänsä; mutta kelvollisen Boin vertaisen toverin halusin sille kuitenkin hankkia. Useille tahoille kirjoitettuani ostin ystäväni Wn. kanssa Hektor nimisen kuuluisan ilveskoiran eräältä taitavalta ilveksen ajajalta Tammelassa.
Ainoastaan kerran oli minulla aikaa ensilumen tultua lähteä metsälle.
Kokonainen päivä kului minulta ja Boilta ilvestä ahdistaessa
Kontuvuoren saloilla; mutta pimeys saavutti meidät, ilves pääsi
käsistämme ja minun täytyi palata kaupunkiin.
Muutamia päiviä ennen joulua tuli Sääksmäeltä Rommun rusthollin isäntä minua tervehtimään. Hän esitti, että pyhäin aikana tulisin koirieni kanssa Kalvolan sydänmaille, sillä meille molemmille tuttu ja muuten hyvin harjautunut metsästystoveri, torppari Haaranoja, oli hiljan Rommun isännälle ilmoittanut nähneensä useiden ilvesten jälet. Pari viikkoa sitten oli Rompu itse samalla salolla tappanut kaksi ilvestä ja kolmatta kauan ahdistanut, kunnes sudet kesken ajon hyökkäsivät koirain kimppuun, repivät ne palasiksi ja söivät suuhunsa, ennenkuin jälkiä seuraava Rompu ennätti sille paikallekaan, jossa tuo verinen leikki oli tapahtunut. Kovin valitteli hän tätä tuskin korjattavissa olevaa tappiotaan ja pyysi nyt pyhien ajaksi saada yhtyä minuun ja koiriini.
Sovimme niin, että Rompu lähettää sanan Haaranojalle ja pyytää häntä tutkistelemaan tienoota, jotta meillä, paikalle tultuamme, olisi jotakin viittausta suunnasta, jonne oli lähteminen. Jos Haaranoja jostakin syystä tahtoi siirtää metsästysaikaa tuonnemmaksi, niin antaisi Rompu minulle siitä tiedon; muuten matkustaisin niin pian kuin mahdollista kaupungista.
Mitään sanaa ei tullut, ja toisena joulupäivänä matkustin minä kolmen koirani kanssa Kuurilan asemalle. Koiria kaulavitjoista taluttaen astuin jalkaisin pari virstaa Rommun luo, ja tapasinkin isännän kotoisalla. Hän tervehti minua sydämmellisesti ja kertoi Haaranojan samana päivänä sydänmaalta ilmoittaneen myöntyvänsä tuumaan.
Kauan tuumailtuamme, päätimme vasta seuraavana aamuna matkata metsämökille. Sen sijaan valjasti Rompu pulskan juoksiansa ja niin ajoimme erään pitäjäläisen luo ja vietimme siellä hupaisen pyhäillan jouluiloineen, kuten vanhanaikuisten ihmisten tapa on. Illan kuluessa sateli hiukan lunta, joten sekin näytti suosivan huomenaamuista retkeämme ja kun myöhään yöllä palasimme kotiin, oli taivas taas kirkas, ilma talvinen ja raitis, niin että lämpömittari näytti 12 astetta kylmää.
Ruumiillisesti ja henkisesti valmiina alettavaan urheiluun lähdimme päivän valetessa ajelemaan Kalvolan takalistolla olevalle Haaranojan torpalle. Ystävämme tapasimme kotoisalla ja hän oli paikalla valmiina lähiöön. Hän valjasti hevosensa, otti koirat rekeensä, ja niin lähdimme jälkiä etsimään.
Sekä helppo- että vaikeakulkuisia metsäteitä aina kello 12 asti päivällä retkeiltyämme, ilveksen jälkiä ensinkään löytämättä, poikkesimme muutamaan yksinäiseen sydänmaan mökkiin. Täällä levähdettiin, annettiin kauroja nopsajalkaisille hevosillemme, heitettiin turkit yltä ja lämmiteltiin hetkinen iloisen ja suuren roihuvalkean ääressä. Mökin asukkaiden kanssa haukkasimme sitten päivällistä ja joimme hupaisen juhlan kunniaksi vähän emännän panemaa hyvää jouluolutta, "Jumalan rauhaa" ystävälliselle isäntäväellemme toivottaen. Niin taas riensimme rekeihin ja vakoilemaan.
Kummastelimme kovasti, ett'emme risteillessämme olleet tavanneet jälkiä, vaan kuitenkin päätimme jatkaa ajoa, vaikkapa viikkokausi menisi, silla luja oli luottamuksemme siihen, että "ahkeruus voittaa." Näillä matkoilla olimme usein nähneet teiriä puissa istuvan, vaan emme koskaan päässeet ampumamatkan päähän. Tuon tuostakin näimme etäällä metson auringon paisteessa korpikuusen latvassa lekottelevan, ja vaihtelevat maisemat metsärikkaassa, juhlallisessa sydänmaassa saivat meidät reippaalle metsästystuulelle ja antoivat kärsivällisyyttä odottelemaan oikeaa hetkeä.
Kappaleen matkan päässä mökistä tapasimme vihdoinkin kahden ilveksen jälet, jotka selvästi osoittivat niiden aamulla menneen tässä yli tien. Nyt olivat kaikki vaivat unohtuneet. Haaranojan leveä suu näkyi hymyilevän huurteisten hivuksien välistä, samalla kun hän koetti perehdyttää meitä ympärillämme olevaan seutuun ja tuumiskeli, mitä nyt ensiksi oli tehtävä. Kun Boi vanhus jälkiä nuuskittuaan ja tarkasteltuaan oli huomannut ne kovin vanhoiksi, päätimme seurata erästä tietä Salakan mökille saman nimisen metsälammen rannalla, ja koettaa kiertää otuksia tai päästä jälille. Tällä tiellä tapasimme kolmannet jälet, jotka veivät samalle suunnalle kuin toisetkin.
Ajoimme torppaan ja riisuimme hevosemme, jotka aina aamusta varhain monta peninkulmaa olivat saaneet hölkytellä. Torpparin laihalla, mutta hilpeällä hevosella vihkasutimme nyt järvelle ja satuimmekin ihan vereksille ilveksen jälille, jotka tulivat meitä vastaan ja poikkesivat oikealle. Ilvekset olivat siis liikkeellä ja meitä säikähtäen syöksyneet metsään. Koirat hyppäsivät reistä ja telmivät hurjasti kaulavitjoissaan. Aikomuksemme oli kulettaa koiria vitjoissa, kunnes pääsimme likemmäksi ilveksiä, ja sitten vasta laskea ne irti, vaan uusi ystäväni Hektor haukkui jo kaulavitjassaan täyttä kurkkua, eikä meillä siis ollut muuta neuvoa, kuin laskea irti kaikki kolme. Mitä kaunein kolmiääninen haukunta alkoi kohta. Hevosta kotiin viemään lähetimme torpparin. Oikein iloissani olin nähdessäni kuinka päättäväisesti tuo vaille vuoden vanha Pan otti ajoon osaa, joka ensin mutkausi viitakkolaaksoon ja sitten meni yli korkean, kivisen metsäharjanteen. Kaahlaten kiipesimme harjun selälle ja kuuntelimme, eikö tuo enää tuskin kuultavissa oleva ajo palautuisi; vihdoin se lähestyikin yhä enemmän ja enemmän, meni halki äsken mainitun laakson, siitä taas torpan ja järven välisen tien poikki ja sitten pitkässä soukeassa kaaressa sen mökin tienoolle, jossa olimme puolipäivällistä haukanneet. Niin nopeaan kuin voimme seurasimme kaikki haukuntaa, vaan kun ajo oli kuulumattomiin kadonnut, lähetin minä Haaraojan seuraamaan jälkiä ja läksin Rommun kanssa metsän halki muutamaa tietä kohden, joka vei mainitulle mökille. Puolentoista jalan paksuisessa lumessa kauan huppuroituamme louhisten mäkien ja pensaisten norojen yli, saavuimme vihdoin kovasti läähättäen ja valtasuonen rajusti tykyttäessä tielle, ja täällä aivan likellä mökkiä näimme ilveksen, koirain ja Haaranojan jälet tien poikki menevän. Riensimme heti kysymään mökistä, oliko väki kuullut, mille suunnalle ajo oli mennyt, vaan kukaan ei ollut mitään kuullut. Alkoi jo hämärtää, ja minä pelkäilin, että koirat yöhön saakka seuraisivat jälkiä etäisille seuduille ja näin joutuisivat sutten saaliiksi. Valjastutin hevosen ja ajoin torpparin kanssa lähimmäistä tietä myöten samaan suuntaan, jonne jäletkin veivät. Puolen neljännestä ajettuamme näin päivän heikossa kajastuksessa erään miehen tulevan vastaan ja tunsinkin hänen viimein Haaranojaksi; kaikki kolme koiraa oli hänellä muassaan. Selässään kantoi hän raskasta taakkaa, vaan en voinut erottaa, mikä se oli, ennen kuin hän ehti paikalle ja heitti suuren ilveksen rekeen. Taaskin vetäysi hänen suunsa kauniiseen leveään nauruun ja hän asettausi nyt reen laidalle huokasemaan. Hänen kertoessansa tapausta, paneusivat koirat lepäämään tielle ja itseänsä nuoleskelemaan.
Haaranoja oli löytänyt paikan, jossa ilves pitkällä harppauksella oli hypännyt metsäpolulta syrjään ja näin eksyttänyt koirat; hän kutsui ne takaisin jälille ja haukunta alkoi uudelleen, vaikka ilves näytti olevan paljoa edellä. Nyt meni ajo kauas sydänmaan rytömetsäisille, louhikkoisille ja lumisille saloille.
Syvästä lumesta huolimatta seurasi tuo karaistu mies koko matkan ajoa, ja tuli sitä aina likemmäksi ja likemmäksi. Kauan polveili ilves eräässä matalassa pensaikossa, jossa Haaranoja turhaan koetti päästä ampumamatkalle.
Vihdoin muuttui haukunta likellä häntä kiivaaksi syöksähtämiseksi, ja samassa tulla vihtasi pensaikosta ilves koettaen paeta kintereillä tulevia Hektoria ja Pania, vaan saikin samassa vastaan koukkaavan Boin kimppuunsa. Kaikki neljä kuppuroitsivat nyt lumessa, niin että oli mahdoton ampua, mutta sitäpä ei enää tarvinnutkaan, sillä taistelu oli kohta lopussa. Pöyhistyneellä kinoksella makasi ilves hengetönnä, ja kielet suusta riippuen ja kovasti läähättäen katselivat koirat saalistansa yksimielisellä riemulla. Pan nuoleskeli ilveksen kuonosta tippuvaa verta.
Haaranoja etukynnessä, oli seurue nyt hanhen marssia tulossa majataloamme Salakan torppaa kohti, kun tapasin heidät tässä kapealla metsäpolulla. Perusteellisempaa alkua tuolle reippaalle, toiveita herättävälle Pan koiralleni en voinut ajatellakaan. Haaranoja istahti nyt rekeen ja me ajaa hurautimme torpalle, jonne Rommun olin jättänyt. Vähän ajan perästä palasi hän kiertelyretkeltään, jolla hän sanoi nähneensä niiden kahden toisen ilveksen jälet, jotka olivat menneet vastaiselle suunnalle, Ahlajärven metsiin päin. Olihan meillä siis ohjelma valmis huomispäivän metsästysretkeä varten. Ajoimme takaisin yölliseen majataloomme, jonne saapuessamme jo oli pilkkoisen pimeä. Tuo suuri, kaunis, täplikäs uros-ilves kannettiin tupaan, kynttilöitä pistettiin pullojen kaulaan ja perunoihin, joihin sitä varten oli reikiä kaivettu ja näitä asetettiin sitten pöydälle ja akkunoillekin. Koiria tarkastellessamme huomasimme, että Boi oli vahingoittumatta päässyt; Hektorilla oli muutamia verisiä naarmuja kuonossaan ja oikeanpuolisen korvan alapuolella, ja Pan oli saanut jokseenkin syviä haavoja, aivan kuin olisi veitsellä viileskelty pitkin vasenta lapaluuta. Kun olin pessyt niiden haavat vedessä liu'oitetulla karpoolihapolla paneusivat koirat maata eivätkä tarjolle pannusta liemestä ensinkään huolineet.
Suuri räiskyvä takkavalkea pakotti meitä riisumaan toisen nutun toisensa jälkeen samalla kuin hauskasti keskustellen istuimme pitkän pöydän ääressä olevalla veto-sängyllä ja huuhtelimme kurkkujamme tuolla maukkaalla vaarinkaljalla, joulujuhlan kunniaksi joka mies oikeiden Havanan sikaarein savuja tuprutellessa. Haaranoja ei väsynyt kertomaan ilveksen ja koirien välisestä ottelusta, emmekä mekään hevillä kuuntelemaan kyllästyneet.
Paitasillaan olevat lapset kuppuroitsivat olilla, joilla vanhan pohjoismaisen joulutavan mukaan koko lattia oli peitetty. Leikkiessään he usein koiriakin häiritsivät, niin että näiden hiljaisella murinalla piti ilmoittaa, etteivät he tällä kertaa jaksaneet olla muassa. Minä kerroin heille, että Pan, joka tänä päivänä oli osoittanut ymmärtävänsä tottakin, kaupungissa ollessaan mielellään leikkiä kupperehti poikieni kanssa.
Pieni eväslaukkumme oli tyhjennetty, samoin kuin taskumattimmekin; vaan emännän palvaama sianliha maistui perunoiden kanssa oivalliselta varsinkin kun lihan pinta oli viileskelty ja halkeamiin jauhoja ripotettu — ja siihen vielä tuo verraton ja voimakas joulu-olut!
Vanha mummo, joka väsynyttä ruumistaan sängyn laidalla keinutellen oli puheen aikana enimmäkseen istunut äänetönnä, kertoi vihdoin seuraavan tapauksen, joka tämän illan johdosta muistui hänen mieleensä. Monta, monta vuotta sitten, jolloin isävainaja vielä oli nuori samoin kuin kertoja itsekin, oli heille useana talvena tullut kaksi pohjalaista metsästäjää, joista toisella oli vaimo mukanaan. Tämä kulki miesten kanssa metsässä ja otti osaa taisteluihin metsän petoja vastaan; karhuja, susia ja ilveksiä he näet pääasiallisesti metsästivät. Muutamana iltana toivat he mökkiin oikean kamas-karhun, jonka vaimo oli ampunut; silloinkin oli ollut joulujuhla ja useita naapureita koolla, Kaikki ihmettelivät tuota miehekästä naista.
Huomispäivän ankaria ponnistuksia paremmin kestääkseni, hankasin ruumistani emännän paksuilla kotikutoisilla pyyheliinoilla, joita aina vähän väliä kylmään, raittiiseen veteen kastelin. Vihdoin heittäysimme kaikki pitkäksemme olille ja nukuimme. Kauan emme vielä olleet nukkuneet, kun Haaranoja minut herätti sanoen pelkäävänsä, että Pan-raukka teki hengen lähtöä, sillä se valitti haikeasti eikä voinut nousta seisalleen. Sytytimme valkean ja katselimme huolestuneina koiran tuskaa. Kun sain sen nostetuksi pystyyn seisoi se levollisesti jaloillaan. Nukkuessaan lienee se tullut sysätyksi epämukavaan asemaan, niin että haavoihin koski kipeästi, kun piti ylös nousta. Varmasti otaksuimme, ettei koirasta seuraavien päivien metsästysretkille ollut. Mutta siinä kuhnaissamme heräsivät toisetkin koirat ja samassa niiden nälkäkin. Hupaista oli katsoa kuinka luonto osansa otti. Kerran toisensa perästä astuivat ne vellipytyillensä ja ahmivat ne typösen tyhjiksi. Joka kerta piti Paninkin nilkuttaa toisten mukana ja niin syvään hankkiloikin, että kuono oli silmiä myöten vellissä. Valelin haavoja kylmällä vedellä ja kohta nukuimme taas kaikki.
Vasta päivän valetessa heräsin ja tunsin itseni jotensakin virkeäksi. Pukeuduttuani lähdin ilmaa tarkastelemaan. Oli kova pakkanen ja taivas pilvetön, vaan aamuyöstä oli satanut lunta, jonka tähden epäilin, että jälet olisivat peittyneet. Joimme kahvea ja laittauduimme matkalle. Koirat näyttivät virkeiltä ja levähtäneiltä; yksin Pankin oli terve ja valmiina lähtöön. Karpooliliuos oli ehkä liian väkevää ja se lienee kai yöllä kirvennellyt koiran haavoissa.
Vähän matkan päästä mökistä tapasimme jälet, vaan emme voineet päättää olivatko ne vanhat eli verekset, sillä lumisade oli juuri vasta lakannut. Lähetimme reen takaisin ja astuskelimme nyt Rompu, Haaranoja ja minä jalkasin sydänmaalle päin. Seurasimme ilveksen jälkiä, jotka sikin sokin risteilivät eilisellä metsästysalueella, josta siis voimme päättää niiden hakeneen kadonnutta kumppaniansa. Lopulla hajausimme toisistamme ja pyrimme eri teitä eräälle louhikkoiselle selänteelle. Siellä näin korkealla kivellä vereksen makuusijan ja kiven toisella puolella aivan tuoreet jälet. Boi oli minulla kaulavitjassa, vaan sen päästin heti irti ja huusin toisille, että he päästäisivät myöskin Hektorin ja Panin irti. Boi alkoi paikalla haukkua, vaan jotensakin kauan viipyi ennen kuin molemmat toverini koirineen ehtivät harjulle; huutoani he eivät nimittäin olleet kuulleet. Tämä olikin koko onnettomuus, sillä jos kaikki kolme koiraa olisivat heti ahdistaneet ilvestä, joka nähtävästi minun tullessani oli lepopaikastaan säikähtynyt, niin luultavasti olisi se aika pikaan puuhun kapaissut. Nyt oli Boi paljon edellä, ja toiset tulla kahnasivat kovasti haukkuen hänen jälessä.
Ajo kiersi nyt halki vaikeakulkuisten louhikkomaiden, kunnes katosi kuultavistamme.
Useita tuntia seurasimme heidän jälkiänsä hitaasti syvässä lumessa kaahlaten. Vihdoin kuului haukunta kaukaa oikealta jo me suuntausimme heti sitä kohti kulkemaan kunnes tapasimme verekset jälet. Koetimme houkutella koiria pois, vaan haukkuen menivät ne vain etemmäksi ja etemmäksi kunnes katosivat kuulumattomiin. Huomasimme ajon jatkamisen aivan turhaksi ja koetimme oikein todella kutsua koiria luoksemme. Jälet olivat jo jokseenkin vanhat, kun koirat vihdoin viimeinkin tulivat, vaan ne kävivät kuitenkin heti toimeen ja ajo kulki taas hankalia seutuja niin että ainoastaan vaikeudella voimme seurata niitä. Viimeiset voimamme ponnistimme kuitenkin, kun etäältä kuuluvasta eriäänisestä haukunnasta voimme päättää ajon seisahtuneen. Hengästyksissä ja märkinä hiestä ja puiden oksilta putoilevasta lumesta saavuimme vihdoinkin perille muutaman laajan kiviraunion luo.
Korkeimmalla kivellä seisoi Boi käheästi ulvoen, ja toiset koirat juoksivat ympäri rauniota, haukkuen joka aukolla. Koko ympäristön olivat koirat niin tallanneet, ett'emme voineet saada selville, mistä reiästä ilves oli kivikon alle pujahtanut. Monta tuntia koettelimme nyt otusta saada ulos, pistelimme pitkillä riu'uilla kaikkiin reikiin ja koetimme muun muassa savullakin ajaa sitä ulos, vaan kaikki turhaan. Lopulla aloimme arvella, että se mahdollisesti jonkun aukon kautta oli päässyt karkuun, vaan kun kiersimme louhikon ympäri, niin emme mitään jälkiä löytäneet.
Koetimme reikiin ampumalla, ja lyhyesti sanoen, kaikilla mahdollisilla keinoilla sitä hätyyttää, kunnes vihdoin pimeys meidät keskeytti eikä muu auttanut kuin panna koirille kaulavitjat kaulaan ja lähteä vaivaloiselle matkalle takaisin Salakan torppaan, jonne pilkkoisen pimeässä saavuimme aivan väsyneinä ja joltisestakin pakkasesta huolimatta läpimärkinä.
Seurustelemiseen ja puhelemiseen ei ollut kenelläkään halua; niukan illallisen syötyämme laskeusimme levolle ja nukahdimme kohta, metsästäjät kuin koiratkin.
Seuraava päivä tuli — erittäinkin minulle — vieläkin vaikeammaksi, vaan en tahdo lukiaani väsyttää kovin tarkalla kertomuksellani niistä laajoista retkeilyistä, joilla seuraava päivä jälkiä seuratessa kului. Jo puolenpäivän aikana menivät koirat kuulumattomiin ja kun vielä tuntikaudet olimme kulkeneet heidän jälkiänsä, tapasimme suden jälet, jotka kappaleen matkaa seurasivat koirain jälkiä; mutta vihdoin poikkesivat ne muutaman suon yli. Rompu ei sanonut kestävänsä enempää, vaan minä olin päättänyt pelastaa koirani, jos ne vain olivat susilta säilyneet. Haaranojakin oli hyvin tyytyväinen, kun pääsi Rompua salolta opastamaan eikä tarvinnut minua seurata.
Yksinäni, tyytymättömänä ja oivallisten koirieni vuoksi levottomana kuleskelin hiljalleen eteenpäin, huutelin vähän väliä koiria ja ammuskelin monta laukausta. Melkein hämärään saakka tein samalla tapaa, kun viimeinkin suureksi riemukseni näin kaikki kolme koiraa tulevan vastaani. Molemminpuolisesti iloitsimme toisemme tavatessamme ja nöyrästi ojensivat koirat kaulansa kaulavitjoihin. Huomasin ett'en ollut kaukana siltä tieltä, joka vie Hameenlinnaan — Porin tielle Ahlajärven tilalle Kalvolan sydänmaalla, ja kulin sen tähden sinne päin, josta koirat olivat tulleet. Aivan hämärissä satuin tulemaan ilveksen ja koirain jälille. Hektor ja Boi oli minun jo varemmin täytynyt päästää irralleen, sillä aivan mahdotonta oli tuossa lumisessa näreikkömetsässä tallustellessa kulettaa kaikkia kolmea koiraa kaulavitjoissa. Molemmat irti päästetyt koirat riensivät nyt jälkiä myöten eteenpäin ja vähän aikaa kulettuani tulin minäkin iänikuisen, haara-oksaisen männyn juurelle, johon koirat pysähtyivät haukkumaan ja tirkistelivät puuhun. Huomasin koirain tässä kauan pitäneen ilvestä puussa ja sen juurella viettäneen suuren osan päiväänsä, sillä lumi oli puun ympärillä aivan tantereeksi polettu. Kun koirat, laukaukseni kuultuaan, viimeinkin jättivät vahdinpitonsa, oli otus, kuten jälet näyttivät, hypännyt puusta maahan ja paennut. Nyt oli aivan välttämätöntä panna kaulavitjat kaikille koirille, ett'eivät enää uudestaan ajoa aloittaisi.
Sanomattomia vaivoja kärsittyäni, saavuin äsken mainitulle tielle ja pilkkoisen pimeässä vihdoin viimeinkin Ahlajärvelle.
Yön selkään panin sieltä hevosella pitkiä kiertoteitä myöten sanan
Salakan torppaan, että seuraavana päivänä ai'oin matkustaa suorastaan
Kuurilan asemalle ja sieltä Hämeenlinnaan.