I.
Fukui'ssa olivat mielet tavattomasti jännityksissä. Päiväkausia oli puhuttu vain samasta asiasta. Kaikki, pelottavan korkealla bambupuiden latvoissa kieppuvat poikaset, nuoret astianpesijättäret, katuloilla vetelehtivät kerjäläiset, Fukui'n alempi- ja ylempiarvoiset kansalaiset, puhuivat O-Tojin-san'in (Kunnioitettavan herra Muukalaisen) tulosta.
Vihdoinkin oli maakunnan korkea daimio myöntynyt yliopiston oppilaiden anomukseen ja kiihkoihin pyyntöihin sekä kutsuttanut, suurten kulunkien ja mieliharmien uhalla, maahan ulkomaalaisen professorin.
Kaikkialla näyttiin valmistauduttavan. Huoneita siivottiin tulisella kiireellä. Ammattikertojat, joita siihen aikaan löytyi sanomalehtien sijasta, keräilivät rikkautta ammattihuoneissaan. Muutamat pystyttivät kojuja katujen vierille ja kertoivat kuulijoillensa ihmeellisiä juttuja Amerikasta ja sen kansasta.
Tojin-san'in talo ja taloudenhoito oli jo saatu valituksi, daimion esiupseerista ja neljästä samurai-henkivartijasta, joiden tehtävänä oli suojella häntä Jo-i'ta (muukalaisvihaajaa) vastaan, aina kamaripalvelijaan saakka.
Kaksisataaseitsemän vuotta vanha muhkea historiallinen shiro (herraskartano) oli määrätty hänen asunnokseen, ja siellä puuhattiin ihmeellisiä korjauksia ja muutoksia. Päähuoneissa naulattiin vanhojen lattiaverhojen päälle raskaita kukallisia ja kuviokkaita villamattoja. Kummallisia huonekaluja, raskaita ja raudanpainavia, hilattiin suuriin kammareihin; työnjohtajana oli nuori, reipas, punaposkinen samurai, josta oli tuleva Tojin’in tulkki. Hänen nimensä oli Genji Negato ja oli hän jo ennenkin asustanut muukalaisten parissa Tokiossa ja Yokohamassa. Englanninkieltä puhui hän jokseenkin hyvin ja valkeaihoiset tunsi hän tapoinensa erinomaisesti.
Antaessaan määräyksiä huonekalujen sijoittamisesta paikoilleen, hänen verevänpunaiset huulensa hymyilivät pienten karkeitten viiksien alta. Hän kutsutti palvelijat luoksensa yksitellen, antaen kullekin erikseen velvollisuutensa mukaiset ohjeet. Sivumennen hän opasti heitä tuntemaan valkoisen miehen tapoja ja tarpeita:
Tämän täytyi saada ruokaa noin kuudelle muulle kuolevaiselle riittävä määrä. Pääasiallisesti raakaa lihaa ja metsänriistaa, hiukan tulessa kärvennettyä. Aina pitäisi olla pulppuamassa se lähde, jota amerikalaiset sanovat »tulivedeksi», alati saatavissa, ruokaverojen välillä, yöllä ja päivällä. Valkoisen miehen jano oli sellainen. Vastat piti olla valmiina puhdistamaan professorin mukaisia saappaita, sillä hän ei ottanut niitä jalastaan huoneessakaan. Ja suurimman mielihyvän hankki hänelle sillä, että piti suloisimpia ja kauniimpia neitsykäisiä häntä hellimässä ja huoltamassa. Tämänsuuntaisia juttuja oli pitkä liuta.
Vaikkapa sen yliopiston oppilaat, jossa Tojin-san tuli opettamaan, olivatkin iloisia tämän lähestyvästä tulosta, niin eivät siihen iloon yhtyneet ainakaan talon palvelijat. Pelonsekaisin mielin odottelivat he tulopäivää. Jäykät, ilmeettömät henkivartijat mutisivat matalin äänin keskenänsä siitä alennustilasta, johon heidät oli näinä turmeluksen päivinä saatettu. He olivat vain muukalaisen hengen vartijoita! Mutta, niin oli Echizen-maakunnan daimio määrännyt, ja samurai on päällikkönsä oikea käsi. Hänen on toteltava käskijänsä oikkujakin, ja jos tehtävä on ala-arvoinen, kunniata loukkaava, niin on silloinkin edessä vain kaksi tietä: totteleminen tai itsemurha.
Talon halvempiarvoiset palvelijat eivät vaipuneet sentään näin synkkäluontoisiin keskusteluihin. Huhuja muukalaisten rikkaudesta ja anteliaisuudesta oli tulvinut heidän piiriinsä. Olipa miten oli, reippaasti käytiin valmistuksiin käsiksi, ja uusien keitosten tuoksut lemahtivat laajemmalle, työntyivät lämpiminä suuriin kammareihin ja saattoivat vilkkaaseen hyörinään lukuisat rotat ja yölepakot, jotka vuosia sitten olivat kotiutuneet vanhan, aution, asumattoman suurkartanon koloihin ja lymypaikkoihin. Vuosiin ei ollut kukaan talossa asunut.
Kaikki oli jokseenkin kunnossa; silloin sattui keittäjän vaimon lapsenhoitajalta — Shirossa asui tietysti koko perhe — katoamaan joukko riisiä. Hän oli kääntynyt katsahtamaan hoidettavaansa nuoreen herraan, ja silloin oli — niin hän kertoi — »valkoinen käsi» jostakin ilmestynyt ja anastanut aterian loput. Hän riensi kirkuen emäntänsä luo ja tämä vuorostaan syöksyi miehensä ja isäntänsä, pääkeittäjän, pakinoille. Tämä kiskaisi esiliinan vyöltänsä ja meni ilmoittamaan asiasta Genji Negatolle, joka juhlallisella virallisuudella kutsui sotaneuvoston koolle. Koko palvelusväki luotti nyt siihen, että henkivartijat keksisivät keinon vastaisten harmien varalle.
Joihinkin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä, siitä oltiin yksimielisiä. Olisihan heidän ruhtinaallensakin häpeäksi, jos se kirottu muukalaisylimyskin joutuisi Atago Yaman kammottavan velhottaren uhriksi, sillä epäilemättä oli tämä vuoriston levoton henkiolento taas konnan juoniansa kutomassa. Siispä oli ylhäisen Tojin-sanin ja vielä paremmalla syyllä Echizenin keisarillisen samurain velvollisuutena olla millään ehdolla säästämättä noitaa, jos tämä tavattaisiin oleksimassa ruhtinaan vieraan ja suojatin alueella.
Johduttiin muistelemaan velhottaren äskeisimpiä noidantöitä. Muuan Tsurugan lapsi oli seurannut velhotarta vuoristoon, pitäen tämän tukkaa auringonsäteinä ja ojennellen pienoisia käsiään niihin tarttuakseen. Suositellakseen peljättävää olentoa vanhemmat asettivat joka päivä ruokavaroja vuoren juurelle ja sillä tavoin ainakin joksikin aikaa sammutettiin velhottaren nälkä; lapsi ei kuitenkaan koskaan toipunut entiselleen. Se kärtyili ja alinomaa itkien kaipasi »päivän neitoa». Kun lapsen kärsimätöntä mielialaa yhä vain jatkui, niin vanhemmat suuttuneina lopettivat ilta-annosten lähettämisen ja siten rohkenivat uhmata noidan kiukkua ja kostomieltä.
Siitä lähtien on tämän ollut pakko etsiä elatuksensa sieltä ja täältä. Kerran hävisi erään kauppiaan lukollisesta säiliöstä kalavasu. Toisella kertaa taas löydettiin vuorenrinteeltä riisisäkki, jonka varas tietysti oli paetessaan siihen heittänyt, se kun oli ollut liian painava.
Niin, ja tulisikohan nyt arvokkain vieras, minkä Fukui oli vuosikausiin nähnyt, saamaan kärsiä tämän velhottaren juonista?
Samurai Irokan mielestä oli noita surmattava heti kun hän tavattiin. Hänen miekkansa ei sitä kyllä halunnut tehdä, sillä hän oli naimaton eikä yksikään perillinen voisi rukoilla hänen sielunsa puolesta, jos se joutuisi kiertovaelluksille.
Samurai Asado pelkäsi vaimonsa ja perheensä turvattomuutta, jos hänen kunniakas miekkansa tahraantuisi noitatytön veressä. Kerran oli nimittäin samallainen vuorivelho kiskaissut nukkuvalta lapselta irti pään ja käsivarret, kostoksi samurain miekan hipaisemasta pienestä naarmusta.
Samurai Hirata ehdotti, että asia annettaisiin daimion käsiin, mutta kaikki muut olivat ehdotusta vastaan, sillä olihan velhotar musta tahra heidän korkean ruhtinaansa sukukilvessä, hän kun oli — ikävää kyllä — samaa verta.
Vihdoin samurai Numura, vanha, harmaantunut, hidasjärkinen sotilas, selitti karskisti, että asia kuului yksinomaan Tojinille itselleen ja tämän määräyksiä heidän oli odotettava. Päätettiin siis varrota Tojin-sanin tuloa. Hänen kuuluisa länsimainen viisautensa keksisi varmasti jonkun ratkaisun.
Niinpä sitten Tojin-san saapui Fukuihin — »siunauksen lähteelle» — vuoden kylmimpänä aikana, jolloin lumihiutaleet pyrysivät Echizenin maakunnan ylitse ja tuulet vallattomina puhaltelivat, suhisten välkkyvien laakeri- ja mäntypuiden oksien lomitse, pyhän Biwa-järven rinnoitse ja lumipeitteisiä vuoria syleillen.