II.
Huone oli niin iso, että vaikka seitsemän »andonia» ja kolme vanhanaikaista »takahiraa» riippui orsilla huonetta valaisemassa, kuitenkin vallitsi hämäryys. Seinävierille oli aina säännöllisen välimatkan päähän toisistaan asetettu suuria, raskaita, mustasta pähkinäpuusta valmistettuja huonekaluja, jotka tekivät omituisen vaikutuksen muutoin aivan tyhjässä huoneessa. Ilma oli kylmä, mutta huoneen keskellä oleva »kotatsu» oli täytetty kivihiilillä; tämän ääressä istui Tojin-san kyyryksissään. Hän istui lattialla, tulisijaa aivan lähellä, polvet pystyssä, käsivarret ristissä niiden ympärillä.
Tojin-san oli vihdoinkin kotona, kuljettuaan pitkän ja vaivaloisen matkan maitten ja vesien poikitse veneellä, hevosella, »kurummalla» ja usein jalkaisinkin — loputtoman, mutkaisen ja kylmän matkan! Tämä oli siis Fukui, jossa hän oli luvannut viettää seitsemän vuotta elämästänsä: tämä suuri, autio ja synkkä rakennus oli nyt hänen talonsa.
Hän oli lähtenyt matkalle reippaana ja virkeänä, innokkaasti haluten päästä palvelemaan, kohottamaan ja rakastamaan sitä vierasta kansaa, jonka hyväksi hän oli itsensä pyhittänyt. Pieniä huvimatkoja oli tehty Tokiossa ja Kiotossa; — ne päivät olivat uutuuksilleen ja ilmiöineen hurmaavia. Sitten oli hän jättänyt rantamaat taaksensa ja lähtenyt Echizenin ruhtinaan saattueen mukana sitä avaraa, tuntematonta maaseutua kohti, jossa vain puolisen tusinaa muukalaista oli ennen häntä käynyt.
Matkaan oli kulunut monta viikkoa. Matkatessaan vesien poikki pienillä veneillä, jotka heiluivat ja horjahtelivat pienimmissäkin laineissa, hän oli tullut käsittämään japanilaisen sananparren: »vesimatka on osa helvettiä».
Päiväkausia oli hän saattueineen saanut oleilla yksinäisellä lumisella vuorella, etäällä pienimmästäkin kylästä ja kaupungista, ja kun he olivat siitä päässeet etenemään, ilmaantui uusia vaaroja. Hurjaluontoisia metsäläisiä hiiviskeli Tojin-sanin matkueen lähistöllä; kapeat, ilkeät silmät etsivät vain hänen turmiotaan. Monet valkeaihoiset ennen häntä olivat muissa Japanin maakunnissa lähteneet samallaisille matkoille ja sortuneet silloin niin tavalliseen kohtaloon: — puukonisku selkään tai salahyökkäys pimeässä! Ja ulkomaalaisten aikaansaamat rangaistukset, vahingonkorvaukset ja alentavat solvaukset vain lisäsivät Jo-i'n — muukalaisvihaajan — verenhimoa ja vihollisuutta.
Echizenin ruhtinas oli sangen valistunut mies. Hänen maakuntansa rajain sisällä ei kukaan muukalainen opettaja tulisi pienintäkään loukkausta kärsimään. Hänen antamansa määräykset kantoivat niin kauas, että Tojin-san — vaikkapa ei olisi aavistanutkaan sitä — oli vihollisuuksilta täydellisesti turvassa. Hänen matkansa oli kuin riemukulkua. Olivatpa ihmisten sisäiset tunteet millaiset hyvänsä, hymyhuulin he lausuivat hänet tervetulleeksi. Jokainen pieni kaupunki ja kyläkunta lähetti korkeita viranomaisia lähetystönä piirinsä rajoille. Juhlia ja kekkereitä vietettiin siellä ja täällä, ja kaikkialla olivat vastassa samat ruskeat kasvot, samat väikkyvät katseet ja viekkaat hymyt.
Daimion viimeinen palvelija oli mennyt, viimeinen virallinen edustaja oli laulanut tervehdyslaulunsa; Tojin-san oli yksin!
Hänen omat palvelijansa olivat vetäytyneet kukin taholleen. Yksitellen he olivat tulleet sisälle juhlallisena kulkueena, henkivartijain saattamina; nämä heittäytyivät maahan, vetivät ilmaa keuhkoihinsa ja puhalsivat sen sitten sihisten ulos hampaittensa raoista. Keittäjä, hänen vaimonsa, perheensä ja apulaisensa muodostivat oman jononsa. Toinen toisensa jälkiä seuraten he tekivät niin hullunkurisia kumarruksia ja liikkeitä, että Tojin-sanin huulet vetäytyivät väkisinkin hymyyn, varsinkin kun nuorin joukossa, kaksivuotias lapsukainen, oli omituisesti ajellun päänsä kumartanut niin innokkaasti lattiaan, että oli tehdä kuperkeikan, vanhempainsa kohteliaisuutta jäljitellessään.
Tojin-sanin väsyneet, puoliavoimet silmät näkivät edessään muita kasvoja, ajatusten vaeltaessa toisiin seutuihin, kaukaisiin olinpaikkoihin. Hän näki laajan, vihreän tasangon, jota korkeat jalavat ympäröivät. Kirkassilmäiset, vaaleaihoiset pojat lauloivat reippaasti, rientäessään tantereen poikki isoihin kivirakennuksiin, jotka näyttivät hymyilevän äidillisen suojelevasti. Tojin-san istui pöydän ääressä, katsellen laajaa, poikamaista silmänvälkettä edessänsä. Ihme, kuinka he olivat voineet olla niin vastenmielisiä; hän oli heille ollut katkera, jopa melkein vihannut! Ja nyt! Nyt hän ajatteli näitä poikia mitä suurimmalla hellyydellä.
Sitten muutaltivat hänen verkkaiset ajatuksensa toiselle suunnalle, menneisyyteen, jonka kaukaisista muistoista sukelsi esiin erään naisen kylmä ja ilkkuva katse.
»Vaimoksenne! huudahti tämä eikä edes synnynnäinen kohteliaisuus voinut estää kammon väriä äänestä. »Oh—h!» huudahti hän, peittäen puistatellen silmänsä, »jospa vain voisitte — nähdä — itsenne!»
Tojin-san näki itsensä todellakin sinä iltana. Lohduttomina olivat hänen epämiellyttävät kasvonsa tuijottaneet kuvastimessa. Olihan hän kyllä tiennyt ihonsa muodottomuuden, mutta ei ollut tullut älynneeksi sen täydellistä kamaluutta.
Oli ollut aika, jolloin Tojin-san, kuten muutkin miehet, oli hienohipiäinen, kauniskatseinen, hyvännäköinen nuorukainen. Vaan eräässä syrjäisessä vuorikaupungissa oli hän nuorena, innokkaana lääkärinä osottanut liika varomatonta urhoollisuutta. Parin muun rohkean rinnalla oli hän taistellut kulkutautina raivoavaa isoarokkoa vastaan. Tästä sodasta Tojin-san oli palannut »merkittynä». Nuoren miehen avonaisin, luottavin mielin oli hän saapunut rakastamansa naisen luo, joka inhoten oli hänet luotaan työntänyt.
Japanilainen sananlasku sanoo: kolmen tuuman pituinen kieli voi tappaa kuusi jalkaa pitkän miehen.» Tojin-san ajatteli tätä. Naisen kieli, tämän sanojen säälittömyys oli tehnyt ankaran vaikutuksen hänen elämäänsä. Siitä hetkestä saakka kammosi hän naisia enemmän kuin ruttoa. Hän eli itsekieltäjän elämää, kirjojen ja tieteen parissa, hankkien vain muutamia ystäviä, välttäen toisia, siinä tuskanomaisessa luulossa, että koko ympäristökin karttoi häntä. Niinpä häntä jo aivan nuorena miehenä — alle neljänkymmenen ikäisenä — kutsuttiin yliopistossa yleisesti nimellä »vanha kirjatoukka».
Yhtäkkiä oli hänessä sitten syntynyt vastustamaton, intohimoinen halu repiä itsensä irti toivottomasta orjuudestaan, johon hän näytti olevan sidottu.
»Vanha kirjatoukka!» Hänen niskaansa aijottiin ikää sälyttää liiaksi, vaikka nuoren miehen tuliset elämännesteet vielä virtasivat hänen veressään. Merentakaisessa uudessa maailmassa voisi hän viettää virkeätä ja hilpeämpää elämää! Se viittasi puoleensa seikkailunhaluisia mieliä ja niitä, jotka olivat väsyneet uneliaaseen yksitoikkoisuuteen, jossa toivokin uuden aamun sarastuksesta alkoi vähitellen häipyä muistojen taakse. Tojin-san halusi uudelleen hengittää. Hän tahtoi käsin tarttua kesyttömään luontoon, hengittää sen elähdyttävää ilmaa ja tuntea itsensä jälleen elävän! Hän oli saattanut itsensä hopeloksi naisen tähden, jota hän tuskin oli todellisesti rakastanutkaan. Järjettömyyttä!
Kapinoiden kohtaloansa vastaan, joka oli häntä huiskutellut kuin rantavesi, oli Tojin-san lopultakin saanut kahleensa murretuksi.
Hän oli oudossa, ajatuksiensa kaihoamassa maassa. Vieraat silmät loivat häneen syrjäkatseita; oudot jumalat tuijottivat häneen sfinxikatseineen kaikissa temppeleissä. Hän kumartui viluisena kotatsun ääreen, suuressa, historianaikaisessa »yashikissa», joka oli kolkko ja autio kuin hautakammio; ja voimakas mies tunsi heikkouden tunteen hiipivän sydämmeensä — hän kaihosi, kaipasi, ikävöi nähdäksensä edes jonkun valkoihoisen tutut kasvonpiirteet.
Oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla gaki'n (henkiolennon) liikkuvan lumisten tannerten yli. Satumainen tuulenhenkäys vapisutti laakeripuun lehviä, taittoi oksan ja pudottaa rapisteli sen jäiseen maahan.
Jokin hiipi esiin vuorten juurella olevan metsän pimennosta, hypähti kuin kauris ympäröivän suojushaudan ylitse ja sipsutteli Matsuhairakartanoa kohti. Korppiparvi, joka asusti muinoin aarretalona olleen ränstyneen rakennuksen ullakolla, alkoi äkkiä räpytellä siipiänsä, lyhyin vedoin, kirkuen ja peljästyneenä. Rotta pakeni aarretalon sisäosasta rakennuksen perälle kyökkiin päin, ja Tojin-san kuunteli pää pystyssä uutta ääntä.
Tuntui kuin olisi ulkona hyvin hiljaa naputettu tai raavittu »amado'a (talviseinää). Hän ei liikkunut, ainoastaan kiinnitti katseensa siihen kohtaan, josta luuloteltu ääni kuului. Sitten se kuului toiselta suunnalta, koputti heikosti ja arasti kuin lapsen kädellä.
Tojin-san hypähti seisoalle. Hän avasi seinäverhot väliin toiselta vuoroin toiselta puolelta, katseli ulos, mutta mitään ei ollut näkyvissä. Ei mitään muuta kuin valkoista lunta, johon kuun säteet hopean välkkeellä hohtivat. Hän silmäsi ulkonevia seinäosia, koetteli niitä käsillään, vaikkakin omituinen tunne sanoi hänelle, että koputus oli ollut ihmisen aikaansaama. Verkkaan vetäytyi hän takaisin paikoilleen ja silloin hän samalla kuuli huokauksentapaisen äänen kutsuvan häntä ulkopuolella:
»To—o—jin-san! To—o—o—jin-san! To—o—o—jin-san! To—o—o—!»
Tojin-san! Sen nimen hän oli kuullut kaikkialla. Sen he olivat hänelle antaneet. Joku kutsui, kaipasi ja tarvitsi häntä, kenties!
Pihamaalle oli vain yksi porras. Yhdellä askeleella hän oli siellä, juoksi avopihan poikki ja ryntäsi sen takana olevaan puistikkoon. Hän seurasi ääntä, joka yhä huoaten huudahteli hänelle, vuoroin rukoilevasti, vuoroin ilakoiden, kesyttömästi ja ilkkuen — niinkuin kiusaantunut henki, joka koettaa kyyneleiden takaa ääneensä nauraa.
Äkkiä hän pysähtyi ja kalpeni. Askeleen päässä leveni puoli jäätynyt suojusoja. Askel vain, niin hän olisi syöksynyt sinne. Kauhun puistatus vapisutti hänen jäseniänsä, ja peljästyneenä, huumeisena jäi hän seisomaan paikoilleen, petollisen äänen yhä vielä kaikuessa hänen korviinsa. Se kuului yhä kauempaa, heikkeni ja hävisi vihdoin vuoriston synkkään saloon.