III.
»Teidän ylhäisyytenne, vaikkapa hän eläisi miljonan kunniakasta vuotta, ei voi aavistaa sitä syvästi alentavaa mieliharmia, jota korkea ruhtinaani on tuntenut minun halvassa ja nöyrässä persoonassani.»
Näin puhui daimion ylivirkamies tulkin Genji Negaton kautta.
Amerikalaisen lämmitellessä tutisevia käsiään kotatsun ääressä alkoi ylivirkamies, jonka sotilasvartijat olivat kiireisesti kutsuneet, hänelle selittää harmillisen velhottaren olemassaoloa.
Velhotar (fox-woman = kettu-nainen), kertoi hän juhlallisesti, oli sellainen naisolento, jonka ruumiissa asusti ketun sielu. Japanilaisessa tarustossa oli ketulla sangen huomattu asema, ja »kettu-nainen» oli hyvin peljättävä olio. Hänen kasvonsa ja ihonsa oli, kertoi japanilainen, ihmeellisen valkoinen ja niiden kauneus niin häikäisevä, että kuolevaisten oli peitettävä silmänsä pelastaakseen sokeudelta. Tukka muistutti auringonsäteitä; niin kirkas ja välkkävä oli sen väri ja loiste. Ihmeen ihana hän oli, mutta ilman omaa sielua, ja yksi ainoa intohimo häntä vallitsi. Yöt ja päivät hän väijyili vuorten solissa, kallioitten takana ja rotkoissa, houkutellen miehiä — niin, jopa naisia ja lapsiakin — turmioon.
Puoleksi epäuskoinen hymy Tojin-sanin muutoin niin vakavilla huulilla pysäytti ylivirkamiehen puhetulvan. Hän hämmästeli ja tunsi arvokkaisuutensa aiheetta loukatuksi. Arvoisa muukalainen piti varmaankin hänen selitystänsä lastensatuna.
»Teidän ylhäisyytenne ei varmaankaan usko kertomustani velhottaresta?” kysyi hän kohteliaasti.
»Legendat», vastasi Tojin-san harvakseen, »kuuluvat kirjallisuuteen; ne ovat tarinoita, jotka huvittavat ja viehättävät täysikäisiä ja pettävät lapsia. Länsimaissa emme enää niistä välitä. Sanomme niitä taikauskoksi ja tämän olemme tulella polttaneet kuten muinoin poltimme itse noidatkin.»
Japanilainen istui jäykkänä ja leyhytti koleassa huoneessa viuhkaansa edestakaisin.
»Ette siis länsimaissa usko henkiolentojen olemassaoloon?»
»Emme ainakaan luo niitä mielikuvituksellamme ja ajatuksillamme», sanoi amerikalainen vakavasti.
Virkamies vastasi kiihkeästi:
»Niitä on todellisesti olemassa Japanissa, kunnioitettava herra. Vaikka ette välitäkään niistä, niin tulevat ne väkisten tiellenne — kuten tänäkin iltana, ylhäisyytenne!»
Tojin-san hieman hätkähti. Sitten hän mietteissään tyhjensi piippunsa vanhaan pronssiseen maljaan, »hibakiin».
»Tahdotteko siis saada uskotuksi, että tämäniltainen kävijä todellakin oli — henki?»
»Pahempikin kuin henki» vastasi virkamies totisesti, »sillä hänellä on ainakin ihmishahmo.»
»Mistä tiedätte, vaikka hän olisikin ihminen?» japanilaisen vuoro oli nyt hämmästyä. Hänen kapeat silmänsä jännittyivät. Ääni muuttui kovaksi. Hän puhui kuin olisi vääjäämättä päättänyt puolustaa esittämiään väitteitä.
»Kaikissa tapauksissa on hän toisellainen kuin me, korkea herra. Ei millään inhimillisellä olennolla voi olla niin pyörryttävää kauneutta. Hän menettelee kaikessa kuin »gaki» ja vielä voimakkaammin. Hän on ilkeä, juonikas, kurillinen ja on huvitettu saadessaan kiduttaa ja pelotella sekä rikkaita että köyhiä, sekä lapsia että näiden vanhempia. Taivaan linnut saapuvat hänen kutsustaan ja seuraavat mihin ikänä hän menee. Villiintyneet koirat ja metsistyneet kissat, vuorien ja rotkojen pedot ovat hänen henkivartijoinaan, jotka kostavat hänelle sattuneet loukkaukset. Hänen kotinsa on Sho Kon Shan hautojen luona ja asuntona Tokiwan temppeli, jonka ihmiset ovat hyljänneet ja jumalat kironneet.»
Tojin-san liikahti, seuraten kertomusta suuremmalla mielenkiinnolla.
»Kamala 'kettu-naisenne' asuu siis temppelissä!» huudahti hän huvitettuna.
»Niin, aivan niin, ylhäisyytenne», myönsi japanilainen alakuloisesti. »Hänen äitinsä oli Niino Ama (toisluokkainen jalo nunna), ylhäisen ruhtinaamme sukulainen. Hän rikkoi Buddha-jumalalle vannomansa valan ja häpäisi temppelin. Jumalat kostivat hänen sikiöllensä, antaen sille ruumiin, mutta ei sielua — ainoastaan ketun sielun. Hän on saastainen eikä minkään puhtaan olennon pidä häneen katsoa eikä koskea häntä.»
Tojin-san istui suorana, ajatuksissaan pitäen alahuulta peukalon ja etusormen välissä.
»Velhottarenne mahtaa olla hyljätty olento, joka on ikänsä saanut elää yksin, omaa omituista elämäänsä?»
»Hän eli kymmenenteen ikävuoteensa saakka vihattujen vanhempiensa kanssa, kunnes muuan kiertelevä miesjoukkue hävitti temppelin tulella ja miekalla. »Kettu-naisen» vanhemmat saivat ansaitsemansa kuoleman; heidät revittiin kappaleiksi suuren Shakan alttarin ääressä.»
Daimion virkamies vaikeni, ja hänen mustat silmänsä kiiluivat intohimon tulta. Sitten hän jatkoi vilkkaammin:
»Buddhan tiet ovat ihmeelliset. Kuinkapa olisivat surman miehet voineet aavistaa, että Shaka kääntäisi heitäkin kohtaan kostonsa, koska olivat häväisseet hänen alttarinsa saastaisella verellä. Tämän häväisyn jälkeen on kaupunkimme historia ollut veren ja köyhyyden kirjanpitoa. Jotkut luulevat maakunnan olevan tuhoon tuomitun. Toiset, jotka katselevat asioita valoisammin, selittävät, että se vain on synnytystuskissaan ja että sen kehitys kohoaa vielä entiseen loistoonsa.»
Tojin-san puhalteli miettivän näköisenä savupilviä piipustaan ja oli ääneti. Kysyi sitten rauhallisesti:
»Pidättekö maakuntanne onnettomuuksia tämän »kettu-naisen» aikaansaamina — kuten häntä nimitätte?»
»Tietysti!» vastasi ylivirkamies melkeinpä äreästi. »Kohtalon koura kohtasi ankarimmin meitä tuon salamurhan jälkeen. Emme ole vieläkään toipuneet siitä alennuksentilasta, johon — niin — länsimaat ovat meidät saattaneet. Länsimaiden liittovaltiot pommittivat Kago-shimaa heti senjälkeen kun väkivaltainen kuolema kohtasi —»
Hän vaikeni äkkiä ja rykäsi säikähtyneenä, huiskuvan viuhkansa takaa.
Vähällä oli hän ollut kertoa jotakin luvatonta.
Tojin-san näytti hämmästyvän ja ihmettelevän.
»En älyä seikkojen johdonmukaisuutta», sanoi hän.
»Sittenkin — ovat asiat niin», sanoi japanilainen epämääräisesti, katsahtaen Samurai-joukkoa, joka oli kääntänyt katseensa muualle.
Voimakkaasti virkkoi amerikalainen:
»On käsittämätöntä, että nykyaikana, jolloin te niin avoimesti toivotte pääsevänne sivistyneiden kansain yhteyteen, vielä esiintyy taikauskoista vainoa asian johdosta, joka kelpaa vain lapsille tarinaksi. Minä puolestani aijon tyystin tästä talosta hävittää sellaiset mahdottomat ennakkoluulot, jotka näkyvät tunkeutuneen kodin lieteen saakka.»
Vastasi japanilainen juhlallisesti:
»Elämässä löytyy paljon seikkoja, joita on mahdotonta toteuttaa, kunnian herra. Emme voi heittää kiveä aurinkoon emmekä hälventää sumua viuhkalla. Siltaa emme voi pilviin rakentaa. En voi pienoisella kädelläni meriä myllertää. Sen länsimaan syvän viisauden edessä, josta ylhäisyytenne on saapunut meille arvon kemiaa ja fysikkaa opettamaan, me kyllä kumarramme, vaan nöyrästi anteeksipyytäen kuitenkin vakuutamme, ellei se opin syvyys sittenkään pysty selvittämään uskoamme — ja vakaumuksiamme.»
Hän teki pienen merkin apulaisineen, ja nämä auttoivat hänet jaloilleen. Amerikalainenkin nousi. Hän hymyili leveästi.
»Kunhan lumi on sulanut», hän sanoi, »niin aijon pyytää teidän ylhäisyydeltänne oppaita, joiden avulla teen pyhäinretken vuoriston peloittavan velhottaren temppeliin.»
Daimion ylivirkamiehen kasvot huomattavasti kalpenivat. Hänen jäykkiin kasvonpiirteisiinsä ilmestyi huoli ja tuska.
»Mitä aikoo teidän korkeutenne tehdä? — uuden ihmisenkö olennosta, jolla ei ole sielua?»
»Haluan vain nähdä hänet. Hän mahtaa olla mielenkiintoinen ilmiö — laatuansa.»
»Jumalankuvan valmistaja ei voi sielua aikaansaada», lausui japanilainen vakavasti. »Kunnian herra, käärmeelläkin on sulonsa ja hurmavoimansa, ja vampyyri on käärmeen sukua. Japanissa me uskomme »kettu-naisen» olevan vampyyrin toisintomuodon. Sitä tulee, hyvä herra, karttaa ja varoa.»
Tojin-san naurahti leikillisesti. Hän oli tavattoman iso mies, ja kun hän jättiläisenä seisoi pienen, kiiluvasilmäisen vieraansa vieressä, niin näytti hän ihmeellisen voimakkaalta, pelottomalta ja vääjäämättömältä; hänessä oli jotakin itämaalaiselle käsittämätöntä. Äkkiä muistaen ruhtinaansa nimenomaiset opetukset, japanilaisen sormet kunnioituksesta oikenivat pitkin sivuja, kahden miekan kupeelle.
»Velvollisuuteni on, kunnian herra», sanoi hän väkinäisen kohteliaasti, »huomauttaa ja varoittaa siitä vaarasta, jolle alttiiksi aijotte antautua. Sallikaa hyväntahtoisesti halvan palvelijanne vielä uudelleen istuutua.»
»Aivan mielelläni», vastasi amerikalainen ystävällisesti, ja istuuduttuaan kumpikin matollensa täyttivät he piippunsa tupakka-hibachista.