IX.
»Minä aijon tyydyttää — uteliaisuuttani, kuten sitä nimitämme — ja oppia tuntemaan tämän velhottaren», jutteli Tojin-san niille kolmelle oppilaalleen, jotka alituisesti olivat hänen seurassaan lomahetkinä.
»Minkäänlaista apua en saa palvelijoiltani ja vielä vähemmän sotilasvartijoiltani. Genji Negato on naista pelkurimpi, ja daimion edustaja on jyrkästi kieltäytynyt antamasta minulle opasta Atago Yaman vuoritemppeliin.»
Hän vaikeni ja katsahti oppilaittensa tuskaisiin kasvoihin. Nämä jumaloivat häntä, sen hän tiesi, ja olivat innokkaat häntä palvelemaan; mutta hekin, uuden, terveen Japanin pojat, pelkäsivät kettu-naista. Hän päätti voittaa heidät puolelleen.
»Tarvitsen nyt teidän apuanne, sinun apuasi, Junzo, ja teidän, Nunuki ja Higo. Te kyllä voitte auttaa, jos vain tahdotte:
»Millä tavalla?» kysäsi Nunuki varovaisesti.
»Millä tavalla hyvänsä. Keksikää joku keino, jolla tämä vuorenneito saadaan pyydystetyksi.»
»Voimmeko vangita pohjoistuulta, joka erämaitten halki kiitää? Voimmeko pyydystää pienintäkään zephyriä, joka päiväpaisteisilla poluilla karkeloi?» kysyi Junzo ivallisesti.
»Niin, mutta kettu-nainen ei olekaan kolea pohjatuuli eikä etelän vallaton zephyri. Hänellä on inhimillinen ruumis, jonka tekin kyllä myöntänette. Metsän peitossa elävä villein eläin voidaan saada kiinni», ja hän lisäsi hiukan hiljaisemmalla äänellä, »ja kesyttää.»
Higo oli mietteissään, nuoret patrisilaiset kasvonsa vakavan ja voimakkaan näköisinä, vaan Junzo sukellutti poikamaisen säälinsä valtaamana arasti ja lempeästi kätensä Tojin-sanin käteen.
»Voi, rakas sensei», sanoi hän, »Teitä vainoaa ja kiduttaa tämä hirmuinen noita. Hän on pahansuovan silmänsä Teihin iskenyt.»
»Joutavia», sanoi opettaja melkeinpä äkäisesti, vetäen kätensä pois.
»Tällä tavalla minä en, Junzo, saa minkäänlaista apua.»
»Ette ole varmaan koskaan kuullut kertomusta Chugurosta. Se tapahtui Yedossa monta vuotta sitten, ylhäisyytenne. Hän oli Hatamoto Suzukin palveluksessa, oli niin terve ja virkeä kuin kuka muu tahansa. Tuli sitten aika, jolloin toverit eivät öisin häntä nähneet asemillaan, vaan vasta päivänkoitossa havaitsivat Chuguron tulevan huoneeseen, oudon näköisenä, kalpeana ja väsyneenä. Päivä päivältä hän kävi heikommaksi eikä voinut viimein nousta vuoteeltaan; pyysi vain ja rukoili, että hänet kannettaisiin erään sillan korvaan, johon pääveräjästä ei ollut kovin pitkä matka. Toverit eivät kuitenkaan totelleet. He kutsuivat sinne kiinalaisen lääkärin, joka selitti veren kuivuvan miehen suonissa. Kaikki selittivät sen kettu-naisen ansioksi ja kiinalainen lääkäri selitti, että tavallinen sammakko oli sotilaan silmissä näyttänyt ihanalta naiselta.» Poika vaikeni ja katseli huolestuneena opettajaansa. »Te, sensei, sanotte tätä vain taruksi, mutta pyydän hartaasti Teitä, kunnioitettava herra, varomaan lentävää kärpästäkin, hämähäkkiä ja mitä matelevaista tahansa, joka voi yashikiin tiensä löytää. Eihän voi tietää, millaisessa muodossa tämä kammottava velho koettaa Teitä vahingoittaa.»
Higo huomautti kärsimättömästi:
»Jos sensei todellakin on pahan pauloissa, niin mitäpä me turhaan hukkaamme sanoja menneitä muistamalla! Velvollisuutemme on keksiä joku tehokas keino, jolla saamme opettajamme tuosta vaivasta vapautetuksi.»
Hän alkoi nopeasti ja kiihkeästi puhella toveriensa kanssa japaninkielellä, ja näiden kasvonilmeet muuttuivat vähitellen päättäväisemmiksi. Nuorukaisten innolla he keskustelivat Higon tekemästä ehdotuksesta. Jonkun hetken kuluttua tämä äkkiä kääntyi Tojin-sanin puoleen.
»Annatteko meille vapaan pääsyn maallenne minä vuorokauden aikana tahansa?»
»Annan, varmasti. Ilmoitan siitä portinvahdille.»
»Ja saammeko kutsua sotilasvartijat avuksemme, jos olisi tarpeen?»
Tojin-san hymyili ystävällisesti.
»Kas vain, ettehän toki niin ankaroihin toimenpiteisiin ryhtyne?»
»Eihän tiedä. Vartijastokin voi olla riittämätön, mutta Shakan avulla me kyllä onnistumme!»
Tojin-san näytti käyvän levottomaksi.
»Ette saa tehdä mitään pahaa hänelle. Siinä on aivan kylliksi, jos voitte yllättää hänet jollakin yöllisellä hiiviskelyretkellä ja pakoittaa hänet ystävällisin, mutta samalla tarmokkain sanoin seuraamaan mukananne. Kun hänet kerran saatetaan kasvoista kasvoihin näkemään muita ihmisiä — sillä — onhan hän meidän kaltaisemme —, niin kyllä minä luullakseni sitten saan hillityksi tämän kettu-naisen yltiöpäisyyden.»
»Siitä asiasta on vaikeata mitään sanoa», puheli Higo kuin itsekseen. »Runoilija sanoo, että ihmiselo vuoroin tyynnä virtaa, vuoroin kuohuun kohoaa. Jos joudumme turmioon tätä tehtävää suorittaessamme, niin onhan se jumalien vallassa. Kaikki kohtalot ovat edeltäpäin määrätyt.»
»Te edellytätte kai seikkailun olevan uhkapeliä?»
»Emmepä muutoin siihen ryhtyisikään», vakuutti itsetietoisesti Nunuki, sivellen ajatuksissaan miekkansa kahvaa; kaikilla nuoremmillakin samurailla oli miekka vyöllä. Higo oli sitäpaitsi ruhtinaallisesta hovista, ja oli hän itse maaherran sukulainen.
Kun amerikalainen katseli nuorukaisia, jotka miehekkäästi koettivat rohkaista toinen toisiaan uhkarohkeaan ja hengenvaaralliseen yritykseen, niin hänen mieleensä juohtui samalla se hento ja arka olento, joka oli käytävien pimennoissa hänen edellänsä paennut. Väkisinkin pyrki hymy hänen huulilleen. Kuka hyvänsä näistä nuorukaisista olisi voinut jäntevillä käsivarsillaan murskata tytön yhdellä ainoalla otteella. Ja jos todellakin olisi ollut hengenvaara ajateltavissakaan, niin olisi hän itse silloin asettunut oppilaittensa rinnalle. Mutta sellaisesta mahdollisuudesta ei ollut puhettakaan. Tärkeätä oli saada asia ratkaistuksi ja työ päätetyksi, jotta saataisiin taikauskon ja ennakkoluulojen narrimaisuus todistetuksi. Lempioppilaittensa alakuloisuus ei tarttunut Tojin-saniin eikä häneen vaikuttanut se yksitoikkoinen, laulava äänikään, jolla he muistuttelivat juhlallisesti mieleensä Buddhan lausetta:
»Lyhyt on riemun aika; se pian tuskaksi kääntyy; ja kaikki mikä on eloon syntynyt, taas pian kuoloon kulkee.»
Nuoret, miehekkäät fatalistit! Heidän uskollisuutensa häntä syvästi liikutti.