VIII.
Fukuissa levisi yleiseksi se tieto, että kettu-nainen oli asettunut Matsudairan suurkartanoon. Rakennukseen kuuluva maa-alue oli noin kymmenen hehtaarin suuruinen. Kaikilla sivuilla oli pienempiä rakennuksia, joissa ennen oli asustanut daimion entisiä sotilaita, vaan olivat ne nyt jo vuosikausia olleet asumattomina, rappeutuneet, lahonneet ja käyneet melkein kelpaamattomiksi. Kaksi näistä asumuksista oli nyt pantu kuntoon; niissä asuivat sotilasvartijat, ijäkäs portinvahti ja Tojin-sanin tulkin perhe; tulkki itse asui shirossa.
Helppoa oli velhottaren löytää olinpaikka itselleen missä muussa autiossa rakennuksessa hyvänsä, muuttaa mielensä mukaan rakennuksesta toiseen, ja hyvin ankarasti hätyytettynä hän saattoi helposti palata takaisin metsiin ja kallionrotkoihin, sillä vuoret saarsivat shiroa kahdelta eri sivulta.
Useat talouteen kuuluvat henkilöt olivat jo luulleet nähneensä ja tunteneensa velhottaren. Eräänä tyyneenä, utuisena iltana, jolloin kullahtava kuu niin kesäenteisenä vaelsi taivaankannella, oli Genji Negato äkkiä näyttänyt samurai-vartijoille hänen vaalean varjonsa. Kalpeat, kimmeltävän kehän ympäröimät kasvot vilahtivat bambulehdon soreitten solkirunkojen välistä. Se oli kuin kuun säteitten valaisema hetkellinen ilmestys, joka heti sammui metsikön pimentoon.
Olikohan se unta, kyselivät vartijat toisiltaan, vai tahtoiko Buddha näyttää vihaansa niiden syntien johdosta, joita he toisessa olotilassa olivat tehneet? Aikoivatkohan vuorivelhot ruveta kummittelemaan ja heidän rauhaansa häiritsemään?
Ja aamun sarastaessa, juuri kun aurinko loi ensimmäiset kultaiset säteensä itäiselle taivaanrannalle ja yöllinen utu leijui ilmassa, oli palvelustyttö Obun jälleen tavannut velhottaren kasvoista kasvoihin.
Obun oli tavallisilla aamutoimillaan, noutamassa vettä läheisestä virrasta. Silmät olivat unen turruttamat ja hän haukotteli valtavasti. Juuri kun hän oli nostamassa ensimmäistä astiaa vedestä, kuului virran toiselta puolen jotakin liikettä. Hämmästyksekseen tyttö näki siellä velhottaren, jonka pitkät, aurinkoiset hapset loistivat lotuskukkain ja vesililjain lomista aivan kuin niitä olisi kylvetty puhtaassa kukkameressä. Helmeilevän hiusverhon takaa näkyivät vaaleanhohtavat kasvot. Huulet olivat avoimina, aivankuin hän olisi kuunnellut, ja silmät rauhattomat, säikkyvät. Näytti siltä kuin velho olisi katsonut kauhistuneen tytön lävitse ja taakse ja kuitenkin tuntui siltä kuin silmät eivät olisi häntä sittenkään nähneet. Hiljaa ja verkalleen velhotar nousi seisaalleen, vieläkin tuo omituinen, etsivä ja kuunteleva ilme kasvoilla, lähti poispäin ja hävisi kuin loistava ilmiö bambupuistoon.
Kummakseen Tojin-san huomasi itsensäkin aina ja alituisesti odottavan velhottaren ilmestymistä. Hän ei ollut vielä nähnyt sitä, vaikka olikin jo kuullut ja tuntenut olennon läsnäolon. Iltaisilla kävelyretkillä oli noitanainen hiipinyt Tojin-sanin jäljessä, seurannut häntä hiljaa kuin metsäkissa ja heti kadonnut kuulumattomiin, kun hän kääntyi tätä kohti. Heti huoneesta poistuessaan hän tunsi velhottaren läsnäolon. Kerran hän hämmästyi siitä, että joku raapaisi hänen poskiaan ja luuli heti, että se oli tuon kiusanhengen työtä. Tojin-san syöksähti viereiseen puistikkoon, kohotteli pensaita ja puitten oksia ja huomasi seisovansa polvia myöten matalassa lähteessä, joka pulppusi köynnöskasvi- ja sammalpeitteisen kerrostuman alla. Hän oli tietämättään vajonnut siihen. Siinä puhkiessaan hän kuuli hiljaista, helähtävää, ilkamoivaa naurua, joka kuitenkin sointui kyynelvärähtävästi.
Hän pidätti hengitystään ja kuunteli tarkkaan ääntä, joka oli niin kuiskaavan suloinen, että hän luuli uneksivansa.
Tolsinansa, kun hän huviksensa ajeli maaseudulle, kuuli hän kutsuvaa ääntä pienten kukkulain takaa, ja toisin vuoroin tuli ääni yläpuolelta, jonkun jättisuuren puun latvasta, sen rehevien lehtikerrosten lomitse; oli nimittäin »pienen runsauden» — toukokuun — aika, jolloin maa oli jo viheriä ja lämmin.
Hän kuunteli mielellään kutsuääntä, — pysähteli ja odotteli ja tuli pahoille mielin aina, kun velhon ääntä ei enää kuulunut. Palvelijat huhuilivat ja sotilasvartijat kuiskuttelivat keskenään. He sanoivat kettu-naisen saaneen hänet noitapauloihinsa. Genji Negato toisti kuiskutukset isännälleen, joka hetken kuunneltuaan loi tulkkiinsa harmistuneen katseen.
»Noitapauloihin!» Tiedemies halveksi sellaista ajatustakin. Hän alkoi karttaa vuoristoseutuja ja kuljeskella joutoaikoinaan pitkin joen äyräitä, sillä täällä ei velhotar voinut huomaamatta häntä seurata.
Toukokuun lopulla kulki, ilman minkäänlaisia varoittavia luonnonenteitä, pyörretuuli kautta koko maakunnan; sen maininkina seurasi rajumyrsky, joka vuorokauden umpeensa reutoi vanhan shiron nurkissa. Iltayöstä oli joku kohdannut kettu-naisen haamun Matsuhairan päärakennuksen autioissa käytävissä.
Keskellä hiljaisuutta kaikui äkkiä kautta rakennuksen kirkaiseva hätähuuto »Hotogoroshi!» — murhaaja! — ja se sai koko palvelusväen talon eri osista ryntäämään suureen keittiöhuoneeseen. Kuin peljästyneet rotat livahtivat kaikki kiireesti sinne.
Itse Genji Negatokin tuhkanharmaana ja polvet tutisten seurasi muitten jälkeen tähän sangen vähäturvaiseen pakopirttiin. Varattuaan itselleen raskaampia, vaikka miekkaa paljon epäluotettavampia aseita, tointui hän vähitellen ja alkoi lopulta ivailla palvelusväen pelkuruutta. Jokaista vuorostaan hän kehoitti, määräsi ja vannoi menemään Tojin-sanin huoneisiin. Oli häpeällistä, kiehui hän, jättää muukalainen yksikseen sen tuntemattoman turmion saaliiksi, joka oli häntä uhkaamassa. Sillä selväähän oli, että olento, joka ennen oli harjoittanut pahanhenkisiä juoniaan vapaassa luonnossa, nyt lopulta oli päättänyt muuttaa ja astunut perikatoon tuomitun palatsin kynnyksen yli. Epäilemättä olivat pyörretuuli ja rajumyrskykin, jotka olivat murskanneet puoli kaupunkia, tämän noitahengen aikaansaamia, sillä olihan hänellä pahan voimaa. Jotain kauheata ja kamalaa oli varmaankin tulossa. Kukaan ei aavistanut, mitä se olisi, vaan merkit olivat pahat, pahat!
Hän kerrassaan unhotti arvonsa ja asemansa näiden keittiöihmisten joukossa ja uskoi heille pahimmat pelkonsa ja epäluulonsa.
Tojin-san nukkui pohjois-eteläisessä suunnassa, joka sopi vain kuolleelle ruumiille! Genji Negato oli rukoillut hänen muuttamaan asentoa, vaan muukalainen oli nauranut ja selittänyt ainoan tieteellisesti oikean suunnan olevan navasta napaan, sopusoinnussa ilmakehän sähkövirtani kanssa.
Illalla ennen tätä tapausta olivat kaikki neljä samurai-vartijaa kuulleet koiran valittavaa ulvontaa; kuun kehällä oli näkynyt musta pöllönkuva; hännätön kissa oli juossut »Ukin» — vuoripeikonpuun — alle. Samurai oli uskollisesti ilmoittanut nämä tapahtumat Tojin-sanille, ja nyt, juuri kun isku oli muukalaisvierasta kohtaamassa, tämä urhoollinen vartijasto, jonka ruhtinas oli asettanut, veteli huolettomia unia yashikissaan maatilan laidalla. Onpas se jumalien työtä!
Goto, keittäjä, yhtyi puheeseen hänkin:
»Juuri tänä aamuna», sanoi hän, »astuin kolme kertaa munankuorelle.»
»Minä olin hermostuttavasti sekaantua vaatteisiini pukeutuessani», virkkoi toinen.
»Niin, ja minä purasin syödessä kieleeni. Emäntäni sanoi jonkun kadehtivan ruokaani; kukapa muu sitä kadehtisi kuin tuo kirottu vuorivihollinen!» kuin villi eläin, heitettyäni ovet levälleen. Käytävissä oli pimeä. Tuskin saatoin nähdä mitään, sillä silmiäni sokaisi äkillinen pimeys. Olen kenties erehtynyt. Ja kuitenkin — kuitenkin — minusta näytti — että hänen hiuksensa olivat — kultaa!»