VII.
Tojin-sanille oli Tokiossa kerrottu, että hän oli ensimmäinen valkoihoinen, joka jalallaan astui Echizenin maakuntaan sen historiallisen ajan jälkeen, jolloin jesuitat 16:nnella vuosisadalla olivat vähällä olleet saada koko kansan käännytetyksi kristinuskoon. Sitä seurannut julistus, jolla kaikki muukalaiset karkoitettiin maasta ja kristinuskon tutkiminen saatiin tulella, ristiinnaulitsemisella ja kidutuksilla rangaistavaksi rikokseksi, oli tehnyt hyvin tuntuvan vaikutuksen. Tämä oli kuitenkin tapahtunut jo kauan ennen Tojin-sanin tuloa. Japani oli jo särkenyt erakkosulkunsa ja peljäten, uteliaana ojensi epäluuloisen kätensä länsimaiden kansoille, jotka sitä kaikilta suunnilta kiertelivät.
Rantakaupungeissa oli muukalainen jo hyvin tuttu olento, vaan sisämaassa ei oltu valkoihoisia vielä useinkaan nähty. Suuresti oli siis Tojin-san hämmästyksissään löydettyään muutamia merkkejä siitä, että ennen häntäkin oli Kukuissa asunut joku valkoisen rodun mies.
Oli sadeaika helmikuun lopulla, jolloin ilma oli sumuinen ja harmaa sade tihkui loppumattomana kuurona pilvistä. Saadakseen jotakin eloa painostavan ajan yksitoikkoisuuteen oli hän kolmen ylioppilas-suosikkinsa kanssa lähtenyt pienelle retkelle Siipijalan-joelle tarkastellakseen erästä vuorenonkaloa, jossa kerrottiin muinoin olleen ihmeellisen jumalankuvan. Maalaisväestö luuli sen olleen Buddhan äidin kuvan, lapsi käsivarrella, ja ympäri maakuntaa riensivät ihmiset pyhiinvaellusmatkoille tauteja parantavan kuvan luokse.
Tojin-san tutki luolaa tiedemiehen ja muinaistutkijan innolla ja harrastuksella; nuorukaiset selittivät hänelle kaikki kuvaa koskevat asianhaarat. Eräs oppinut buddhalainen pappi, Nichirenin lahkokuntaa oli huomannut sen »rikosuskonnon» jumalankuvaksi ja lyönyt uskonnollisessa kiivaudessaan sen pirstaleiksi.
Luolan käytävän yläpuolella oli iso taulu, jolle korukirjaimin ja värein oli maalattu sama ilmoitus, minkä Tojin-san oli havainnut kulkiessaan kaikkialla — joka kaupungissa, kylässä ja taloryhmässä, jokaisen temppelin ja palatsin edustalla, tien risteyksissä ja tievierillä. Hän oli usein kysellyt sen merkitystä, vaan näitä kysymyksiä oli aina vältetty; kerran vain oli hänelle lyhyesti vastattu, että se oli vanhan Japanin lakeja, sellainen, joka on joutumassa pois käytännöstä. Nyt hän arvaamatta kääntyi nuorten ylioppilaiden puoleen, jotka häntä jumaloivat ja kuuntelivat hänen opetuksiaan sillä polttavalla tiedonjanolla, mikä oli leviämässä ympäri laajan keisarikunnan. He nyt kuitenkin antanevat hänelle selvän vastauksen.
»Higo, mikä tuo ilmoitus on? Oleppa hyvä ja käännä minulle se, ystäväni!» Nämä kolme nuorukaista puhui englanninkieltä aivan sujuvasti.
Higo vastasi punastellen ja hämillään:
»Se vain viittaa rikos-jumalaan, ylhäisyytenne.»
»Rikos-jumalaan? Onpa se epämääräinen vastaus.»
»Suokaa anteeksi, arvoisa sensei», sanoi nuorukainen alamaisesti. »Nykyisin olemme jo valmiit mielestämme karkoittamaan kaikki arvottomat hyökkäykset ylevän kansanne uskontoa vastaan.»
»Niin», virkkoi siihen vakaakatseinen Junzo, »emme enää tahdo nimittää mitään uskontoa emmekä jumalaa rikokselliseksi. Korkea keisarimme on osottanut jumalallista esimerkkiä, avattuaan juhlallisesti ovet kaikille uskonlahkoille, yksinpä vihatuillekin.»
»Minä puolestani», lausui Nunuki äkkinäisellä ja lyhytsanaisella tavallaan, »yhdyn vanhaan viisaustieteilijään siinä, että dogmit ovat lokeroita, joissa vain pienet sielut viihtyvät».
»Dogmit ovat ennakkoluuloa», lisäsi Junzo, »ja ennakkoluulot herättävät eloon ihmisten alhaisimmat intohimot. Ettekö ole samaa mieltä, arvoisa sensei?»
Mutta Tojin-san, kulmat ihmettelystä rypyssä, tutki joitakin samassa ilmoitustaulussa näkyviä teräaseen leikkaamia jälkiä.
»Mitä —», alkoi hän, vaan samassa keskeytti puheen Higo, joka olkapäitä kohauttaen alkoi laulunsekaisella äänellä kääntää ilmoitusta englanniksi:
»Näin se on, arvoisa opettaja: 'Vääräuskoisuus, jota kristillisyydeksi sanotaan, on jyrkästi kielletty. Epäluulonalaiset henkilöt ovat ilmiannettavat viranomaisille ja ilmianto palkittava', vaan elkää tulko levottomaksi», lisäsi hän nopeasti», sillä tämä säännös on jo vanhentunut, ja vaikkapa se olisi voimassakin, niin on ylhäisyytenne kuitenkin poikkeusasemassa.»
»Minä vain koetan saada selville, mitä sen alle on kirjoitettu — englanniksi!» sanoi Tojin-san verkalleen. Hän otti esille suurennuslasin ja asetti sen taululle.
Oppilaat katsahtivat syrjäsilmin toisiinsa; vaan kun amerikalainen kääntyi vilkastuneena heihin, olivat japanilaisten kasvojenpiirteet yhtä ilmeettömät kuin heidän ikivanhojen esi-isiensä olivat olleet.
»Näyttääpä siltä», sanoi hän ajatuksissaan, »kuin olisi joku leikannut sanoja puuhun ja kuin olisi jälkeenpäin tahdottu raappia sanat näkymättömiin. Vielä ovat näkyvissä nämä: 'Tässä — Thomas Mor — 18 —'. Kas, sehän on aivan äsken tapahtunut — kymmenen vuoden kuluessa!»
Hän käännähtihe vilkkaasti. Seuralaistensa kasvoissa oli jotakin, mikä herätti hänessä yhä enemmän uteliaisuutta ja mielenkiintoa. Vaan ennenkuin hän ehti mitään kysyä, puhui Nunuki:
»Teidän pitää saada tietää koko totuus, herra opettaja. Eräs
Guai-koku-jin — vieraan maan mies — on asunut Kukuissa ennen Teitä.»
»Äskettäinkö?» kysäisi Tojin-san nopeasti.
»Seitsemän vuotta sitten», vastasi poika lyhyesti.
Tojin-san hengähti syvään. Hänen silmänsä välkähtivät. Mielihyvän ilme kasvoilla hän kysyi:
»Siitäkö johtuukin teidän auttavan hyvä englanninkielen-taitonne?»
»Ei, opettaja. Useat meistä ovat opiskelleet Yokohamassa. Useimmilla se on ainoastaan kirjaoppia. Ylhäisen Lord Perryn maahantulon jälkeen ovat kaikki ajattelevat uusjapanilaiset pitäneet kunnia-asiana englanninkielen ja uusien tieteiden oppimista.»
Higo nyökäytti tähän hyväksyvästi, Nunuki jatkoi vielä:
»Elkää ensinkään välittäkö, arvoisa sensei, sen »bakun» — narrin — kohtalosta, joka täällä ennemmin on ollut. Hän oli aivan toisellainen mies, hyvä herra.»
»Niinkö? No, millainen hän sitten oli?»
»Hän oli — damyuraisu», vastasi poika halveksivasti.
Tojin-san purskahti nauruun. Se oli satamapaikoissa usein käytetty sanamuodostuma, jolla tarkoitettiin ulkomaalaista merimiestä, olipa tämä sitten mitä kansallisuutta tahansa. Se oli japanilainen muunnos merimiesten käyttämästä englanninkielisestä kirouksesta: »dainu your eyes!» — kirotut olkoot silmäsi!
Mutta pian hän muuttui vakavaksi, muistaessaan, kuinka huonosti valkoihoiset merimiehet yleensä olivat aina kansallisuuksiaan edustaneet. Juovuksissa, kiroillen ja kiljuen esiintyivät he aina satamapaikoissa, rauhaa häiriten ja riitaa rakentaen. Yhtä vakavina seisoivat oppilaatkin opettajansa ympärillä.
»Tästä asiasta», sanoi Junzo lempeästi, »ei Tukuissa yleensä mielellään puhella, sillä juttu on daimiollemme laatuaan hyvin ikävä. Hän oli tämän miehen suojelijana ja isäntänä, kunnes se arvoisa peto petti herramme. Elkää viitsikö, kunnioitettava sensei, sen enempää penkoa tätä surullista kertomusta.»
»Sanokaa nyt ainakin, miten miehen sitten kävi.»
»Teidän ylhäisyytenne kunnioitettavat jalat ovat varmaankin jo märät. Teidän arvoisuutenne on tietysti sisällisesti aivan tyhjä. Ruoka on tässä tapauksessa erinomaista. Lähdetäänhän liikkeelle!»
He lähtivät kävellen odottavia ajoneuvoja kohti, joilla heidän oli ajettava joelle. Täällä odotti venhe, jolla he olivat tulleet virtaa alas. Sää oli todellakin kolea ja kostea; sadetakeista ja olkihatuista tippui vesi. Tojin-san, kulkien käsikädessä lempeän Junzon kanssa, katsahti takanansa hämärästi haamoittaviin vuoriin; nuorukainen huomautti silloin uneksivasti:
»Atago Yaman velhottarella on tänä iltana märkä tie Sho Kon Shan asuinpaikoille. Joet ja virrat kuuluvat niin tulvivan, että tuskinpa hengetkään pääsevät hyppäämään niiden ylitse.»
»Ole huoleti!» sanoi Nunuki tylysti, katsahtaen olkapäänsä ylitse.
»Kettu-nainen kyllä löytää saastaisille jaloillensa soveliaat siivet.
Eikä se kirottu sateensuojaakaan tarvitse!»
Pojan ääni oli niin säälimätön, tyly ja vihamielinen, että Tojin-san äkkiä pysähtyi. Hän laski ystävällisesti ja lujasti kätensä kummankin nuorukaisen olkapäälle.
»Kuka se olikaan, joka tänä iltapäivänä puhui ennakkoluulojen ja dogmien välisistä suhteista?»
Hetkeen ei kumpikaan ylioppilas vastannut mitään. Nunuki murahti vihdoin:
»Vaikeata on vasten tuulta sylkeä. Tosiseikkoja ei voi toisiksi muuttaa.»
»Velhotartako tarkoitat — tosiseikoillasi?»
»Hänen alkuperäänsä, oppinut herra. Sellaisen pahahenkisen yhtymän sikiöitten täytyy olla saastaisia, kuten lakikin sanoo.»
Tojin-san, nojaten vakuuttavasti nuorukaisten olkapäihin, saneli juhlallisella vakavuudella:
»En tiedä mitään hänen syntyperästään. Viitaan vain kauniiseen japanilaiseen sananlaskuunne: 'Lotuskukkakin kasvaa mudasta'.»
Japanilaiset olivat ääneti, hartaasti mietiskellen.