VI.
Tojin-sanin poissaollessa oli useita kiusallisia tapauksia sattunut, hänen talossaan. Keittäjän nuorin lapsi, pikku Taro istui oven edessä nipistellen päivänpaisteessa »ukkoskakkua», leivosta — sammari sembei —. Äkkiä oli läheisen petäjän takaa ilmestynyt velhotar, oli viskannut lapsen kumoon, siepannut leivoksen ja juossut tiehensä, ennenkuin peljästynyt lapsukainen ennätti ääntä päästää.
Lapsen hoitaja — aamullinen lihava, tummanahkainen tytön lyllykkä —, joka jumaloi hoidettavaansa ja oli jo kerran ennenkin kärsinyt vuorivelhon käsissä, ryntäsi huudon kuultuaan ulos. Suutuksissaan hän ei muistanut peljätä, vaan lähti ajamaan ilkityöntekijää takaa.
Tämän hän tapasi juhlallisena istumassa erään bambupuun latvaoksalla; suurella ruokahalulla hän ahmi riisikorppua. Tältä pako-orreltaan hän heitteli valkoisia mukulakiviä, joita näytti olevan helma täynnä, raivoisan Obunin päälle. Tämä kiroili ja vannoi sekä huuteli avukseen Emaa, helvetin ruhtinasta. Velhotar laskeutui sillä välin sanaakaan virkkamatta nopeasti bamburunkoa alas ja ilmestyi äkkiarvaamatta kauhistuneen palvelustytön eteen. Kiivaasti velho tarttui tytön käsivarsiin, sormet uppoutuivat paksuun, pehmeään lihaan, uursivat pitkin käsivarsia kaulaan päin, nipistelivät rinnoista, kaulasta, poskista, pyöreistä sääristä ja vihdoin vetäsivät kipeästi nenästä. Samalla oli pahantekijä äkkiä tipotiessään.
Keittiön väki oli kuohuksissaan: keittäjän vaimo oli hysteerisessä tilassa ja Obun niin säikähdyksen lamauttamana, ettei häntä saatu mihinkään keittiön nurkasta liikahtamaan, johon hän oli paennut kuin ruoskittu koira.
Tojin-sanilta, talon isännältä, pyydettiin apua ja neuvoja. Hän kutsutti Obunin luokseen.
Jonkun ajan kuluttua kuului käytävästä hälinää ja läähätyksiä. Avattujen verhojen takaa näkyi keittäjän hikinen naama. Hän työnteli edellään suurta, pehmeätä möhkälettä, rukoillen ja sadatellen sitä seisomaan jaloillansa ja liikkumaan eteenpäin. Joukko keittiöapulaisia antoi pääkeittäjälle tässäkin toimessa asianmukaista apuaan, ja niin saatiin vastahakoinen Obun lopultakin sysityksi peljättävän isäntänsä eteen. Uhri heittäytyi heti kasvoilleen maahan.
»Elähän nyt!» sanoi Tojin-san nauruaan pidätellen. »Nouseppas ylös, tyttöseni!»
»Sinä saastainen mato! Nouse vaivaisille, likaisille koivillesi!” Tulkki puhui sangen virallisella ja terävällä äänenpainolla sekä jatkoi: »Kuinka rohkenet matkaansaattaa mielikarvautta sen Guai-koku-jinin — vieraan valtakunnan miehen — taloon, joka on hänen keisarillisen korkeutensa ja Echizenin maakunnan peljättävän ruhtinaan vieraana!»
Heti hypähti Obun jaloillensa, vapisten kiireestä kantapäähän, ja tuijotti kauhua osottavin katsein Tojin-sania. Vähitellen hän tyyntyi, sillä jättiläiskokoisen muukalaisen kasvoilla oli leppeä ilme. Vieraan rohkeista, harmaista silmistä luki hän hyvänluontoisuutta ja ymmärtämystä. Tyttö alkoi itkeä kuin lapsi, jota ansaitsemattomasti! hyvitellään.
»Olet raskaalla mielellä, tyttö hyvä., sanoi Tojin-san syvällä, lempeällä äänellään. »Kerrohan, mikä sinua vaivaa.»
Ja tulkki käänsi näin:
»Kerro totiselle ja ankaralle isännällesi kaikki tänä aamuna sattuneet tapaukset eläkä turhilla liioitteluilla ja valheilla herätä hänen hirvittävää vihaansa.»
Tyttö avasi huulensa, vieraan hymyilyn rohkaisemana, sulki ne jälleen ja paljasti ensin äänettömänä käsivartensa, sitten kaulansa ja lopuksi uhkeat rintansa.
Tojin-san hämmästyi ja kulmat rypyssä tutki tytön haavoja: lääkärinä tajusi hän heti niiden laadun. Niitä olivat viiltäneet terävät, pienet ja vilkkaat kynnet, jotka nähtävästi salamannopeasti olivat vilahtaneet tyttöparan ruumiinosasta toiseen ja lopuksi ilkeämielisen työnsä päätökseksi jättäneet pienen merkin siihen tylsään nykeröön, jota Obun nimitti nenäkseen. Tojin-san vihelti itsekseen. Obun oli todellakin ollut sangen omituisen ja kiivaan vastustajan uhrina.
Tojin-san antoi lyhyitä neuvoja haavojen hoitamisesta ja sitten hän vakavasti tulkin kautta nuhteli palvelijoitansa turhasta pelosta ja levottomuudesta.
Epäilemättä oli Obun joutunut alakynteen taistelussa kettu-naisen kanssa, kuten häntä nimitettiin; mutta varmasti olisi hänkin, ellei olisi joutunut niin suunnattoman pelon valtaan, jättänyt omat merkkinsä ahdistajaan. Narrimaista oli luulla tuota juonikkoa, joka niin usein päiväseen aikaan heitä kiusotteli, hengeksi, kummitukseksi tai noidaksi, kuten he näkyivät luulevan. Sellaisia olijoitahan ei maailmassa ole.
Tulkki toisti heille nuo neuvot ja ojennukset omilla lausekoristeillaan. Palvelijain pieni ryhmä katseli isäntäänsä ihmettelyn ja ällistyksen sekaisin syrjäkatsein; heidän henkeään ahdisti; ja sitten he, tehtyään orjamaisen kumarruksen, vetäytyivät keittiön puolelle.
Tojin-san istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän kääntyi tulkin puoleen, joka tähysti häntä silmät mielenkiinnosta pyöreinä. Ei pieninkään valkoisen miehen liike, sana tai käänne jäänyt huomaamatta Genji Negatolta, jonka mielestä isäntä oli hyvin uteliaisuutta herättävä olento. Tapa miten tämä söi, miten hän nukkui, ajatteli, puhui — kaikki oli niin ihmeellistä ja puoleensavetävää nuoren samurain mielestä, että hän oli asemaansa varsin tyytyväinen.
»Genji», sanoi Tojin-san äkkiä, »sinähän olet nähnyt maailmaa jonkun verran. Ainakin olet asunut satamapaikoissa muittenkin kansain ihmisten joukossa. Englantia puhut oivallisesti ja olet tietysti lukenutkin koko joukon. Sanoppa, mitä sinä ajattelet tästä velhottaresta?»
Genji Negato oli ylistyksestä pelkkänä hymynä. Hän kohautti kauniita olkapäitään aito ranskalaisella tavalla.
»Olisin äärettömästi mielissäni, jos voisin olla samaa mieltä kuin teidän ylhäisyytenne», sanoi hän epävarmasti, anteeksipyytävä hymy huulilla.
»Kas vain», sanoi Tojin-san, »sinäkin, Genji! Miten siis selität jutun?»
Tulkin jännittynyt ilme herpaantui. Kuin tunnustusta tehden hän virkkoi:
»Minäkin olen saanut kokea kettu-naisen ilveitä, arvoisa herra», ja sitten hän punastui kuin syntinsä tunnustanut tyttö.
Tojin-san hymyili leveästi.
»Kuinka sitten? Milloin?»
»Ensimmäisenä yönä palveluksessanne ollessa, ylhäisyytenne — kuukausi ennen tuloanne.»
»Todellakin! Kerroppa siitä hiukan enemmän.»
»Vaihdoimme vahtivuoroa samurai Hiratan kanssa. Kun varastohuoneisiin oli sälytetty suuret määrät ruokavaroja, niin täytyi asettaa vartijoita Shiron ja pihamaan useille eri puolille. Minut asetti päällikkö veräjälle ja siinä istuessani jonkun ajan kuluttua nukahdin, täytyy häpeäkseni tunnustaa. Selkääni oli hihnoilla kiinnitetty laukku, jossa oli ruokavaroja yön tarpeiksi. Tapanani on nukkua arvoisa vatsani maata vasten, kuten kaikki nukkuvat eläimet — johon kuningaskuntaan minäkin ansaitsemattomasti kuulun.
»Näin unta, että laskeutuessani erästä vuorensivua alas suuri kivi- ja multakerros vyöryi niskaani ja painoi minut ylivoimaisella painollaan maahan. Koetin saada taakkaa harteiltani, heittelin itseäni sinne tänne ja kun koetin käsin auttaa, niin joku tarttui niihin, tempaisten nopeasti ja tarmokkaasti. Vyörähdin ympäri, ja silloin näin hämmästyksekseni kettu-naisen edessäni. Hän oli leikannut eväslaukun hihnat poikki ja oli juuri vetämässä laukkua altani, kun samassa raivostuneena tartuin noidan olkapäihin ja vetäsin hänet itseäni vasten kuin ruuvipenkkiin. Veri tulvahti hänen kuoleman kalpoihin kasvoihinsa ja oudonnäköiset silmät tuijottivat minuun, jotta lopuksi omia silmiäni alkoi polttaa kuin tulessa. Tunsin hänen hengityksensä, suloisen kuin keväinen ilma, lähenevän kasvojani. Jouduin omituiseen tenhoillaan» tunsin tulista kiihkoa saada tuntea hänen epäinhimilliset kasvonsa omiani vasten. Vähitellen hipui poski vasten poskea ja silloin — ylhäisyytenne — sormeni hellisivät hänestä irti. Pistävä tuska oli tullut poskeeni. Ja ennenkuin huomasinkaan oli velhotar kadonnut.»
Hän koetti hermostuneesti poskeansa.
»Viikkokausia pysyi kasvoissani hänen terävien hampaittensa jälki, joka oli kuin oravanpurema.»
»Entäs laukku?» kysyi amerikalainen iloisesti hymyillen.
»Se katosi samaa tietä», vastasi tulkki onnettoman näköisenä.
Tojin-san naurahti.
»Onpas hän omituinen ja nälkäinen metsänneito! Kaikki hänen retkeilynsä kuolevaisten ilmoille tarkoittavat aina vain ruokatavarain hankkimista.»
Genji avasi ihmetellen pienet, mustat silmänsä suuremmiksi.
»Niin, luonnollistahan se on. Tarvitseehan kettu-nainenkin ravintoa.»
»Sitä minäkin ajattelin, sillä tällä velhottarella on ihmisen ruumis, vai kuinka arvelet?»
»Niin on.»
»Ka, miksi ette sitten toimita hänelle riittävästi ruokaa, jotta säästyisitte hänen näpistyksiltään?»
»Teidän ylhäisyytenne unhottaa, että kettu-nainen on pahuuden perua. Ei kukaan puhdas japanilainen ottaisi elättääkseen pahaa henkeä. Temppelipapit ovat meille neuvoneet muutamia vastakeinoja itsepuolustukseksemme, ainakin johonkin määrään tehoavia. Noudatamme niitä ja niiden mukaan koetamme välttää kettu-naista mikäli mahdollista.»