V.
Tojin-sanin mieliala oli ensimmäisenä iltana Fukuissa jokseenkin synkkä ja alakuloinen; se tunne oli kuitenkin vain hetkellinen. Seuraavana aamuna hän heräsi eloisana ja virkeänä. Aurinko valaisi huonetta, ystävällisesti kullaten pienintäkin sopukkaa. Hän hypähti vuoteeltaan, pukeutui lämpimään kylpyvaippaan ja sai nahkavirsut jalkoihinsa. Muutamalla askelella hän riensi huoneen poikki ja leväytti auki limittäisen ristikko-oven.
Oli kirkas, kylmä päivä, vaan lumesta, joka peitti puut ja maan, heijastui niin lämmintuntuinen aurinko. Korppiparvi alakartanon katolla riiteli ja tappeli kuin harakat, ja laakeripuun oksalla riekkui yhdellä jalallaan apina ja pudisteli iloisesti nyrkkiä jollekin, naama kurillisesti vinossa.
Kapealta joelta päin, joka vyön tapaisena virtasi laaksossa, kuului huoletonta laulua, se läheni; laulaja kiipesi rinnettä ylös, sivuutti puutarhan aivan Tojin-sanin ikkunain alitse, kulki pihan poikki ja katosi rakennuksen takakeittiön puolelle. Hän oli iso, lihava tyttö, joka pyöreillä, vahvoilla käsivarsillaan kantoi kahta tavattoman suurta vesisankoa, yhden kummallakin puolella. Tojin-sanin mielestä tämä vyöryvä olento, jonka isot, pyöreät rinnat ja lihavat lanteet huiskuivat joka askelella ja lihakset lainehtivat, oli kuin säkki täynnä marjahyytelöä. Lihavan tytön kintereillä, kahta pienempää astiaa kantaen, vaaperteli vakavana keittäjän pieni perillinen.
Tämä se ensinnä huomasi Tojin-sanin avoimella ovella ja heti pudotti astiansa palvelustytön kantapäille; tyttö potkasi taaksepäin, sillä kylmä vesi loiskahti hänen paljaille säärilleen ja kasteli ohkasen hameen. Hän olisi epäilemättä kurittanut pientä apulaistaan, ellei hänkin olisi samalla huomannut Tojin-sania. Paksut, punaiset huulet jäivät auki. Hän katseli mykistyneenä vierasta. Polvet alkoivat tutista ja koukistuivat kumarrukseen. Jokaisella koukistuksella läikähteli vesi astioista pitkin rintoja. Tojin-san purskahti sydämmelliseen nauruun, johon hetkisen kuluttua tyttö ja poikanen yhtyivät iloisesti. Sitten näinä livahtivat tiehensä kuin hätääntyneet rotat; kiiltävät, märät kantapäät vain välähtivät päivän säteissä.
Tämä vähäpätöinen kotitapaus saattoi Tojin-sanin heti oivalliselle tuulelle. Kun hän katseli edessään olevaa, joka suunnalle ulottuvaa, suurenmoista maisemaa, jonka etualalla oli talvipuvussaankin niin soma puutarha, niin hän kummasteli edellisen illan kolkkoa tunnetta. Katse vaelteli sinisen taivaan kantta ja pysähtyi Atago Yaman ja Hakusanin lumisille jyrkänteille. Hän muisti silloin velhottaren. Kylmä, puistattava ja vakava tuntu heijastui noista suurista, komeista, lumisista vuorista, jotka rehentelivät auringon säteissä. Hän oli näkevinään ihmisten vieroman olennon hiipivän siellä synkkää tietänsä jäisten petäjäin alla. Edellisen illan epämääräinen alakuloisuus laskeusi taas varjona mieleen. Väristen sulki hän ristikko-oven ja palasi huoneeseen.
Amerikalaiselle opettajalle oli varattu oma hevonen, jolla hän ajeli huvikseen pitkin Fukuin katuja ruhtinaan itsensä lähettämän saattojoukkueen mukana. Kaikkialla ystävälliset ja uteliaat kaupunkilaiset riensivät katsomaan valkoihoista opettajaa; hymyiltiin ja kumarreltiin joka puolelta. Joskus heitti häneen katkeran ja uhkaavan katseen joku kuljeskeleva samurai, jonka tulkki selitti uuden hallitusjärjestelmän aikana tulleen pois toimestaan ja joutuneen maantienkiertäjäksi. Hallituksen muutos oli saanut aikaan sen, että monet miekankantajat, jotka entisinä sotilaina olivat saaneet palveluspaikkoja ruhtinaallisissa virkataloissa, menettivät arvoisat toimensa ja liiaksi kunnianarkoina hyljeksivät ammatti- y.m. töitä sekä siten joutuivat kiertämään maata pitkin maakuntaa. He olivat tyytymättömiä oleviin oloihin, hieroivat epäsopua vähimmästäkin syystä ja ennustivat kammottavia asioita, kunhan maa vain joutuisi läntisten kansain holhouksen ja vallan alaisuuteen. Maankiertäjät kaikki vihasivat ulkomaalaisia; muita ihmisiä ei Tojin-sanin tarvinnut peljätä. Onneksi oli ruhtinas asettanut luotettavan vartijaston hänen turvakseen, ja sitäpaitsi ylioppilaat, jotka joko itse olivat samuraita tai samurain poikia, olivat kaikki vannoutuneet suojelemaan Tojin-sania kaikkea uhkaavaa vaaraa vastaan.
Vihdoin saatettiin uusi professori korkeakoulun suunnattoman suureen rakennukseen, joka ennen oli ollut linnoituksena, ja täällä yhdeksänsataa oppilasta otti hänet vastaan tosijuhlallisin kunnianosotuksin.
Seisoessaan heidän edessään ja luodessaan katseensa pitkin kirkasilmeisiä silmärivejä muistui hänen mieleensä Amerika ja sen samallainen ja kuitenkin erikaltainen oppinuoriso. Nuorten katseet lämmittivät hänen sydäntään.
Innokkaat, päiväkatseiset pojat tarkastivat uutta opastajaansa ja neuvojaansa. Jo heti ensi silmäyksellä olivat he hänen puolellaan, hänen uskollisia ystäviään ja liittolaisiaan. Tojin-san tunsi itsensä rohkeaksi, eloisaksi ja tarmokkaaksi. Ei tullut mieleen pienintäkään halua palata takaisin siihen maahan, jonka hän äsken oli jättänyt.