XI.
Hän oli »damyuraisun» (ulkomaalaisen merimiehen) ja Nii-no-aman (jalosukuisen nunnan) tytär. Palan palalta hän houkutteli velhottaren elämäntarinaa ylioppilailta, jotka viipyivät hänen luonaan koko yön. Paljon he eivät tienneetkään kertoa muuta kuin hänen vanhemmistaan ja heidän kohtalostaan. Hänen isänsä oli pettänyt ystävänsä ja suojelijansa, Echizenin ruhtinaan, luottamuksen; äiti oli rikkonut Buddhalle tekemänsä valan. Ja entä tämä heidän sikiönsä! Nythän Tojin-san saattoi omin silmin nähdä, etteivät kertomukset hänestä suinkaan olleet tuulesta temmattuja.
Velhotar olisi voinut lähteä tiehensä, sillä kaikki nuorat ja silmukat olivat katkotut; hän oli vapaa. Sokeanakin hän olisi kenenkään avutta löytänyt tiensä ulos. Hän ei näyttänyt aikovankaan lähteä. Kyyryissään hän seisoi kaukaisimman seinän kulmauksessa, kasvot pelästyksestä punottavina hajallaan olevien hapsien lomassa, silmät pyöreinä, räpähtämättä, liikkumatta. Ei ainoakaan ilme osottanut; ymmärsikö hän heidän puhettaan vai ei; kuitenkin hän oli jännityksissään, kuunteli, ja näytti kuin oudot, vieraat äänet olisivat häntä ihmetyttäneet ja hölmistäneet.
Aamunkoitto hiipi kammariin, hämäränä ja auringottomana ja tapasi heidät kaikki samassa asemassa kuin aikaisemminkin, koko huoneen mitta velhottaren ja vartijain välillä, jotka pitivät tarkkaa vaaria saaliistansa, huumeissaan ja levottomina. Vihdoin Tojin-san lähestyi tyttöä. Tämä tunsi jonkun lähestyvän ja kyyristyi niin kauaksi nurkkaan kuin suinkin pääsi ja nojautui seinää vasten. Tojin-san seisoi aivan hänen edessään ja tutki häntä kauan aamun syvässä hiljaisuudessa.
Hitaasti, varovaisesti velhotar nousi polvilleen, siitä jaloilleen. Kasvoista kasvoihin hän seisoi seinään nojautuen. Pieni, hento käsi hapuili ilmassa ja kosketti Tojin-sania, hipui nopeasti pitkin käsivarsia hartioille, kaulaan ja pysähtyi hänen rokonarpiselle poskelleen, muutaltihe siitä huulille ja jäi hivelevänä ja höyhenkeveänä hetkeksi siihen. Kädestä leyhähti ihanan kukan tuoreus.
Koskaan ei ollut Tojin-san nähnyt sellaisia kasvonpiirteitä. Jokaisessa väräjävässä eleessä näkyi sokean nopea, eloisa, tarkka tunto. Yksinpä pienet sormetkin, miten henkevät ne olivatkaan, ja miten kepeä ja sähköinen oli niiden kosketus! Kun hän asetti suuren kätensä tytön olkapäälle, tunsi hän, kuinka tämä vavahti ja alkoi levottomasti liikehtiä. Hän oli kuin pakoon aikomassa, epävarmana, peljästyneenä, voiden vaivoin hillitä metsäläisarkuuttansa. Mutta muukalaisen syvä ja osanottava ääni sai hänet vähitellen tyyntymään ja pysymään alallaan.
»Et kenties ymmärrä sanojani», puhui Tojin-san, »vaan tajunnet niiden tarkoituksen. Tahdon auttaa sinua. Olen ystäväsi.»
Velhottaren silmien väri muuttui omituisen siniseksi; niiden sumuinen katse näytti hiukan kirkastuvan, vaalenevan kuin syvyyksissä liehuva varjo. Vapiseville, punaisille huulille ilmestyi vieno hymy. Hän astui askeleen lähemmä Tojin-sania, joka katseli häntä lempeänä ja hurmautuneena, mutta samalla oppilas Junzo katkaisi tenhon. Kiivaasti ja hätäisesti hän astui esille, viittoen käsillään:
»Sensei — arvoisa herra, opettaja —!»
Tyttö käänsi nopeasti päänsä uutta ääntä kohti ja sitten taas hitaasti
Tojin-saniin. Kuului hiljainen, syyttävä ääni:
»To—o—jin-san! Sinäkin!» sanoi velhotar.