XII.
Matsuhairan palatsista, johon kohtelias Echizenin ruhtinas oli ulkomaalaisen opettajan sijoittanut, olivat kaikki muut paitsi kaksi asukasta kaikonneet pois. Keittiö, jossa vielä äskettäin lukuisa palvelijajoukko oli iloisena ja äänekkäänä häärinyt, oli nyt aivan autio. Tyhjinä olivat koleat käytävät ja isot, ikävät kammaritkin. Pakenevan rottaparven lailla he olivat kaikki lähteneet ja jättäneet Tojin-sanin yksin sen henkimaailman velhon kanssa, joka vuoroin häntä ärsytti vuoroin lepytti ja mairitteli.
Yksinpä uskolliset ylioppilaatkin, jotka olivat panneet toimeen pyydystämisen, olivat lakanneet käymästä shirossa, turhaan yllytettyään Tojin-sania luopumaan siitä asunnosta. Itsepäisellä ja jäykällä kärsivällisyydellä hän oli vääjäämättä päättänyt noudattaa alkamaansa, suuntaa.
Kaikkialla talossa hän havaitsi velhottaren läsnäolon. Tämä oli viettänyt yönsä milloin missäkin huoneessa ja valmistanut siellä täällä vähäpätöisen ateriansa anastamistaan hedelmistä, hunajasta ja riisistä.
Tytön läheisyyden hän tunsi joka paikassa ja olisi voinut, jos olisi tahtonut, nähdäkin hänet; mutta hän käytti paljon viisaampaa keinoa velhonsa kesyttämiseksi. Tämän oli tultava esille omasta vapaasta tahdostaan; silloin olisi luottamus lujempi ja ystävyys olisi tullut tunnustetuksi. Tojin-san puhutteli häntä usein, vakavasti, ystävällisesti ja määräävästi, kuten lapsia puhutellaan. Hän kulki seinäverhon luota toiselle, kunnes pääsi selville, minkä verhon takana velhotar lymyili; sittenkään hän ei koskaan koettanut pakottaa tätä tulemaan esille salasopesta.
Tyttö ei vastannut koskaan sanaakaan. Silloin vasta, kun Tojin-san istahti hyvin kauaksi lymyverhosta, hän toisti toisinaan nuo entiset valittavat ja soimaavat sanat:
»Tojin-san! Sinäkin! sinäkin!»
Hän ei näyttänyt useampia sanoja isänsä kieltä osaavankaan. Amerikalainen mietti ja punnitsi niiden merkitystä. Mistä mahtoi tämä olento häntä syyttää ja soimata? Syyttiköhän tämä häntä pyydystämisen epähienoudesta ja pitiköhän tyttö häntä pääsyyllisenä? Hän kertoi tytölle verkalleen, yksinkertaisin sanoin, ettei hän ollut tiennyt mitään niistä toimenpiteistä, ja odotteli tuskallisesti, että tämä jollakin tavalla ilmaisisi edes ymmärtäneensä hänen puheensa ja tarkoituksensa. Tyttö vain nauroi, pehmeätä, ilakoivaa naurua, jossa oli kyyneleinen sointu.
Kesäkuun kuumat ja kosteat päivät livahtivat kuin siivillä ohi. Opisto suljettiin loma-ajaksi, ja ulkomaalainen sensei sai mielensä mukaan käyttää lepoaikansa matkoihin. Samuraivartijasto olisi mielellään lähtenyt hänen kanssaan millaiselle huvimatkalle hyvänsä, kunhan he vain olisivat päässeet loitommalle shiron läheisyydestä. Genji Negato oli palvelukseen valmiina aina kartanon ulkopuolella. Jokainen pelokas, ryömivä palvelija raukka, joka vielä nosti palkkaansa daimion ylivirkamieheltä, olisi mielellään ollut valmis muukalaisen palvelukseen. He pitivät kokouksia ja lähettivät lähetystöjä, jotka pelokkaina hiipivät rakennuksen vierelle ja heittivät paperipalloiksi puristeltuja kirjallisia anomuksiaan kesäverhojen välitse huoneeseen. Eikä koskaan Tojin-san uskaltanut heille näyttäytyä, ei kertaakaan.
Jokaisen oven ja joka limiverhon hän oli itse asettanut paikoilleen. Pihalle hän ei uskaltanut mennä, ei astua oven ulkopuolelle. Ja outo, rauhaton huhu alkoi kulon tavoin liikkua kaupungissa, kertoen valkoisen miehen olevan pahanhengen pauloissa.
Mutta rakennuksen sisäpuolella kävi Tojin-san sensijaan voitokasta taistelua. Arkana kuin kesyttyvä metsälintu, vuoroin lähestyen, vuoroin paeten, oli velhotar päivä päivältä tullut lähemmä. Vihdoinkin koitti päivä, jolloin hän astui esille. Tojin-san ei ollut ensin häntä näkevinäänkään, peljäten tytön kuitenkin pian taas piiloutuvan. Muutaman askeleen päässä seisoi värjöttävä tyttö, joka ei näkynyt enää pelkäävän.
Hänen nimensä oli Tama (jalokivi). Tämän hän ilmoitti heti vapaehtoisesti, kysymättä, käsi rinnalla. Tämä ilmoitus teki Tojin-saniin valtavan vaikutuksen, sillä se lausuttiin englanniksi, hänen omalla kielellään. Epävarmasti ja katkonaisesti kuin lapsi, joka ensi kerran tapailee yhtenäisempää ajatuksen ilmausta, yritti velhotar pukea sanoiksi ajatuksensa.
»Minä olen Tama», sanoi hän pehmeästi, ja innostuneena siitä, että saattoi todellakin sanoin puhua jollekin häntä ymmärtävälle olennolle, hän puhui kauan kiihtyneenä ja hätäisesti jotakin, josta Tojin-san ei voinut ymmärtää mitään, sillä se oli isän ja äidin kielten sekoitusta. Kumpaakaan ei tyttö osannut riittämiin saakka.
Äkkiä hän vaikeni, säikähtäen omaa sanatulvaansa ja esiintymisensä rohkeutta niin, että hän sen enempää puhumatta hypähti nopeasti verhojen taakse. Sinä päivänä ei tyttöä enää kuulunut eikä näkynyt. Mutta Tojin-san oli kuitenkin tyytyväinen saavuttamiinsa tuloksiin. Maksaa kyllä vaivan odotella, sanoi hän itsekseen. Kävellessään edestakaisin huoneessaan ei hän salannut itseltään sitä iloa, jota hän tunsi koko olennossaan päivän tapahtumien johdosta.