XIII.
Kaksi päivää myöhemmin tuli velhotar taas esille lymypaikastaan. Tojin-san ei ollut koko aamuna ollut huomaavinaankaan hänen läheisyyttänsä eikä ollut sanallakaan kehottanut häntä näyttäytymään. Metsälinnun voi kyllä vangita, mutta sitä vankia ei voi pakottaa laulamaan. Hän tiesi kyllä menettelevänsä oikein ja oli menestyksestään ylenpalttisesti ja poikamaisesti iloinen.
Arkana, mutta luottavaisena, hän ilmestyi jälleen vapaehtoisesti. Hänen hempeillä kysyvillä kasvoillaan ei ollut enää jälkeäkään siitä rajusta, konnankoukkuisesta uhmailusta, joka niiden eleissä oli ennen ilmennyt. Hän yritti hymyilläkin, pyytävästi, ikäänkuin siten tahtoen voittaa ystävänsä suosion. Tojin-san puheli rauhallisesti kuin olisi tytön läsnäolo ollut aivan luonnollinen asia:
»Etkö halua istua?» kysyi hän.
Velhotar epäili hetken, istuutui, nousi jälleen ylös, vaipui polvilleen ja lyyhistyi istumaan lattialle. Katse oli alakuloinen, ja valkoiset kädet lepäsivät helmassa ristissä.
»Sinä et ole japanilainen», sanoi Tojin-san lempeästi. Lause oli yksinkertainen ja selvä. Jos tyttö vähääkään ymmärsi englanninkieltä, niin piti hänen ainakin näiden sanojen ajatus tajuta. Ihmeellinen puna kohosi hänen pienille, älykkäille kasvoilleen. Sameat, utuiset silmät olivat nyt kirkkaat kuin sinikellot. Nyyhkytyksen ja naurun sekainen ääni vastasi:
»Nipponilainenko? Ei — minä! Minä on To—o—jin-san!»
Käsivarret ojentuivat vaistomaisesti eteenpäin. Hän siirtyi polvillaan lähemmäksi kysyjää.
»Oi», huudahti hän, »puhu taas isäni sanoja! S’on — kaunista!»
Tojin-san oli syvästi liikutettu, ja hän otti nuo pienet kätöset omiinsa. Ne olivat pienet ja pehmeät, avuttomat ja luottavat kuin lapsen. Ne värisivät ja vavahtelivat ensin; sitten ne rauhoittuivat; häneen oli syttynyt yhä vahvempi luottamus.
Hän ei voinut sääliä tuntematta katsella noita rukoilevia kasvoja. Hän tiesi olevansa ensimmäinen ihminen, jota tämä velhotar ei ollut paennut. Tämähän tunsi ihmiset vain vainon- ja saaliinhimoisina olentoina. Oliko tämä nyt se juonikas vuorihenki, joka pyydystäjäin verkossakin vielä oli taistellut niin rohkeasti ja epätoivon vimmalla? Mitenkä hän voisi puhella, mitä sanoja käyttää tullakseen täysin ymmärretyksi? Tätä tuumiessaan hän näki äkkiä, kuinka säikähdyksen ilme värähti tytön kasvoilla. Kädet jännittyivät ja pudistivat intohimoisen pelon voimalla.
»Mitäs tämä on? Pelkäätkö jotakin?»
Entinen metsäläisen kuunteleva ilme palasi jälleen hänen kasvoilleen.
Hän vapisi ankarasti. Ääni sai aavemaisen soinnun:
»Minä kuulen — nuo äänet!» sanoi hän päätään kohottaen.
Ei kuulunut muuta kuin tuulen hiljaista henkäilyä ja tuulikellojen heiluntaa. Äkkiä ilmestyi ulkoseinää vasten ihmisen varjo. Se liikkui hiljaa ja varovaisesti. Sitten verhot liukuivat äänettömästi auki ja ulkoa pisti esiin ylioppilas Junzon pää ja vartalo. Hetkisen tämä tuijotti heihin, ja nuoret kasvot kävivät harmaiksi ja vakaviksi.
»Sensei! Se on sittenkin totta!» huudahti hän, kasvot synkeinä epätoivosta.
Tojin-san nousi seisaalleen. Hän laski voimakkaasti kätensä nuorukaisen olalle. Ääni oli varma ja käskevä.
»Katsohan tätä lasta, Takemoto Junzo. Mitä pelättävää hänessä on — tai vihattavaa?»
»Oi, rakas sensei», huudahti poika kiihkeästi, »Teidät on loihdittu, noiduttu. Näenhän omilla kunniallisilla silmilläni sen muutoksen, mikä Teissä on tapahtunut. Koko Fukui puhuu siitä, että olette joutunut tämän surmanviettelijän ansaan. En voinut kestää tätä kauemmin, vaan, vastoin arvoisain vanhempaini ankaraa kieltoa, tulin tänne itse katsomaan. Voi, liiankin totta! Olette sittenkin noiduttu, pahan vallassa!»
Tojin-san hillitsi närkästyksensä. Hänen äänensä, vaikka olikin totinen, oli tyyni, koettaessaan edes siten rohkaista nuorukaista.
»Minkälaisen muutoksen siis huomaat minussa tapahtuneen?»
»Silmänne ovat lempeät ja pehmeät kuin kyyhkysen. Niissä on sulava, hento katse, joka ei sovi miehelle eikä teidän muotoonne. Onpa kuin — kuin — Teidät olisi vallannut rakkauden henkevä hentomielisyys!»
»Rakkauden!» toisti Tojin-san, aivan kuin se sana olisi ollut hänelle vallan uusi. Äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat tuskallisiksi; niihin tuli katkera, musertavan ivan ilme.
Velhotar oli hiljaa ryöminyt huoneen perimmäiseen päähän. Hän nojautui seinää vasten, pää pystyssä, kasvot kuin unen horroksessa.
»Lähtekää kanssani tästä kirotusta paikasta», kehoitti nuorukainen innokkaasti. »Kunnioitettava isäni vastaanottaa ilolla Teidät arvoisaksi vieraakseen. Heittäkää harteiltanne tämän vuoriston noitahengen sälyttämä taakka. Hän saastuttaa Teidän ylhäisyytenne, ja Fukui on jo kohta valmis vihdoinkin mittaamaan kiusaajalleen ansion mukaan.»
»Olen valkoihoinen mies», sanoi Tojin-san hitaasti, kuoleman kolkolla äänellä; oppilas ei ollut koskaan nähnyt sellaista ilmettä opettajansa kasvoilla. »Sellaisena minä puolustan oman rotuni naisia, enkä jätä heitä turmioon. Ja jos minulle, vieraallenne ja opettajallenne, taikka hänelle, jonka ystävä minä olen, tehdään jotakin väkivaltaa, niin siitä koituu sangen suuria ikävyyksiä Fukuin kaupungille.»
»Sayonara sitten, oivallinen sensei», sanoi Junzo murtuneena. »Olenhan parhaani koettanut.»
Kun hän palasi takaisin ovelle, oli velhotar äänettömästi hiipinyt hänen eteensä. Nuorukainen katsoi noihin säteileviin kasvoihin, joitten kauneus oli jokaisen katsojan ennen saattanut hurmioon. Hän hengitti raskaasti, aivan kuin nyyhkyttäen, vetäytyi takaperin ja vavistus kävi nuoren ruumiin lävitse. Tyttö ei puhunut sanaakaan, vaan kosketti häntä pienellä, aralla kädellään, rukoilevasti. Kalpeat, avoimet kasvot, suurissa silmissä kimaltavat kyynelhelmet herättivät japanilaisessa nuorukaisessa kipeän liikutuksen tunteen — koskettivat hänen ritarillisuutensa syvimpiä pohjaväreitä. Hän kohotti käsivartensa äkkiä kuin puolustuksekseen. Sitten, sanaakaan sanomatta, taaksensa katsomatta, oli hän yhdellä hyppäyksellä pihalla ja pakeni kuin henkensä edestä.