XIV.
Hiljakseen kului aika. Shiro Matsuhairan tapahtumain kareaallokkoon löivät isommat laineet, joitten kuohunnalla oli suuri kansallinen merkitys. Fukui oli hajaannustilassa, uuden ajan nousuveden viskeltävänä; tulevaisuus oli epätietoinen, sillä »Yaku doshi» (kovat vuodet) olivat jälleen tulossa.
Maakunnat eivät tulisi enää kuulumaan yksityisten ruhtinaiden vallanalaisuuteen, vaan kaikkia oli itse keisari välittömästi hallitseva.
Ihmiset sulloivat kiireessä kokoon taloustavaransa ja suuntasivat kulkunsa suurempia kaupunkeja kohti. Yhdessä ainoassa kuukaudessa Fukui menetti puolet asukkaistaan, ja jälellejääneet näyttivät ottavan jokapäiväiseen elämään osaa kuin unessa, josta ponnistelivat herätäkseen.
Tämä valtiollinen murrosaika näytti ainakin hetkeksi karkoittavan ihmisten mielistä Tojin-sanin ja kettu-naisen. Unohdus oli kuitenkin lyhytaikainen. Vakavien huhujen ääni koveni. Se kiiti talosta taloon ja kuiskutteli intohimoisia mielenpurkauksia köyhtyneitten ja kärsivien korviin, ollen löytävinään syyn kaikkiin onnettomuuksiin; sillä niin äkillinen hallitustavan muutos aiheutti aluksi onnettomuuksia kansalle, kunnes sen lopputarkoitus kenties tuli vakaantumaan onnellisempiin uomiin. Fukuin väestö, kuten muutkin feodaaliset kyläkunnat, tunsi jo uhkaavana lähenevän köyhyyden ensimmäisiä hallaisia kosketuksia.
Satoja vuosia olivat samurait ja näiden perheet olleet riippuvaisia ylhäisöstä, jonka rikkauksista heilläkin oli osansa. Nyt he joutuivat äkkiä pois viroistansa, samaan asemaan, jossa alempiarvoiset kauppiaat ja maanviljelijät olivat, ja saivat etsiä työtä, mitä ja millaista vain henkipitimikseen sattuivat saamaan. Useat ratkaisivat asian »suppuku'lla», jonka he katsoivat hienoimmaksi ja miehekkäimmäksi ratkaisuksi — lopettivat itsensä ja koko perheensä. Monet riensivät suurkaupunkeihin, luullen niissä saavansa loistaviakin paikkoja uuden hallituksen aikana. Lukuisat perheet joutuivat mitä suurimpaan köyhyyteen, omien entisten palvelijainsa ja käsityöläisperheiden hoidettaviksi ja huollettaviksi.
Fukuin ruhtinas oli ylevämielinen ja jalosydämminen mies; epätoivoisella jännityksellä kansa odotteli hänen palaamistaan Tokiosta. Keisarillinen hallitusneuvosta piti häntä suuressa arvossa. Hän kykeni ja tahtoi — ainakin hän koetti parhaansa saadakseen rakkaan maakuntansa pelastetuksi turmiosta ja häviöstä. Kärsivällisesti ja avuttomina ihmiset odottivat. Toivo on vain epätoivon lohduttaja. — Näiden synkkien aikojen huolissa kohdistui kansan huomio äkkiä toiselle erikoiselle suunnalle.
Syttyi onnettomuutta uhkaava, kapinallinen vihamielisyys valkoihoisia kansoja kohtaan, jotka olivat tällaisen asiaintilan aiheuttaneet — murhaava, kiihkoisa kostonhimo. Tunne oli sama, joka oli johtanut harhamielisiä isänmaanystäviä Satsuman luona ja Kagoshimassa liittoutuneiden laivastoa vastaan taisteltaessa, mutta se oli nyt halpamaisempi ja luonteeltaan alhaisempi, sillä, sen kärki kohdistui nyt vain niihin kahteen yksilöön, jotka olivat vihattujen länsimaiden kansojen ainoina edustajina Kukuissa. Toinen näistä, niin Fukui varmasti uskoi, oli suorastaan vastuunalainen maakuntaa kohdanneista vastoinkäymisistä, se kirottu hylkiö, joka oli vuoristosta muuttanut, asettunut oleilemaan heidän keskuuteensa ja tenhonnut noitajuonillaan suuren Tojin-sanin, heidän entisen ystävänsä!
Monen samurain syyhyvä käsi hiipi varkain kielletyn miekan kahvaan — uuden lain mukaan he eivät saaneet enää kantaa miekkaa — sillä he katsoivat kovan onnensa johtuvan siitä, että kettu-nainen oli heitä niin kovin lähellä. Moni onneton äiti hyräili nukkuvalle lapselleen kehtolauluna sen uhkauksen, että Atago Yaman viheliäinen »gagama» (vuorivelho), joka niin pitkät ajat oli heitä kiusannut, oli surmaamalla tehtävä pian vaarattomaksi.
Samaan aikaan Matsuhaira shirossa toisellainen unelma aukoi kultareunaisia siipiään.