XV.
»Mitä kuuntelet, Tama?»
Hän oli tavannut tytön seisomassa ristikkoverhoja vasten, joitten aukeamasta näkyi kaupungin läpi virtaava joki.
Tyttö vavahti kuullessaan äänen, kääntyi puhujaan, nojaten yhä verhoihin.
»Kuuntelen tuon joen ääntä», sanoi hän, äänessä hellä, nöyrä sävy.
»Ethän voi tänne saakka kuulla jokea. Sen virta on niin verkkainen — tuskin liikuntaa huomaa. Jotakin muuta mahtanet kuunnella?»
»Niin, uguisu-lintua», vastasi tyttö nopeasti, karkoittaakseen kysyjästä kaiken levottomuuden. »Se ei enää laula, Tojin-san. Koetan vielä kuunnella sen ääntä.»
»Eihän se koskaan, lapseni, laula muulloin kuin iltasin. Mikä saattaa sinut rauhattomaksi? Olet aina niin kuuntelevan ja odottelevan näköinen — niin pelokas — ja tuskaisa. Pelkäät varmaan jotakin. Kerroppas minulle, mitä pelkäät?»
Hänen syvä, matala äänensä oli niin huolehtiva ja hellä kuin äidin.
Tyttö vapisi ja kääntyi pois. Raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan.
»Kuulen noita arvoisia kuiskauksia. Minä kuulen ääniä — ja levotonta melua. Pelkään niin sinun tähtesi — hyvä Tojin-san.»
»Minun tähteni! Minä olen hyvässä turvassa täällä Fukuissa. Onhan minulla samurai-vartijasto ja sitäpaitsi Genji Negato, joka kyllä palaa takaisin, kunhan on ensin vapautunut narrimaisesta arkuudestaan.»
»Samurai on mennyt», vastasi tyttö yksinkertaisesti.
Tojin-san oli vaiti; hän huomasi, ettei voinut voittaa mitään pettämällä tyttöä rohkaisevilla harhaluuloilla. Hän ei voinut käsittää, milloin ja miten tämä oli päässyt selville siitä tosiasiasta. Vaan kentiespä tyttö tiesi enemmänkin Fukuin tapahtumista kuin hän itse.
»Vaikkapa niinkin olisi», sanoi hän vihdoin, »että samuraikin olisi mennyt, niin ei sinun silti tarvitse mitään peljätä. Muutamia päiviä sitten toi sanansaattaja minulle tietoja Tokiosta. Odotan ystäviä Pukuihin hyvin pian.»
»Ystäviä?» toisti tyttö innokkaasti. »Sinunko kaltaisiasi, hyvä
Tojin-san?»
»Niin, valkoisia miehiä, ja japanilaisia myöskin sitä tarkoitusta varten. Minulla on hyviä ystäviä Tokiossa. He tulevat tänne sinua katsomaan, lapsukaiseni.»
»Kas, kas!» sanoi tyttö, vetäytyen hiukan etäämmälle. »Miksi he tulevat?»
»Pyysin heitä tulemaan», vastasi Tojin-san vakavasti. »Tiedän olevani oikeassa siinä, että pienellä leikkauksella voimme saada silmäsi terveiksi ja yhtä näkeviksi kuin muittenkin ihmisten silmät ovat, lapsukainen.»
Tämä uutinen vavahdutti tyttöä.
»Minä näen jo, Tojin-san», sanoi hän.
»Mitä näet, Tama?»
Sanat kumpusivat esteettömästi, virtanaan hänen huulilleen. Sumeat silmät saivat merenvihreän värin, olivat luonnollisen ihanat.
»Näen sinut, Tojin-san. Katseeni edessä olet kaunis kuin jumalat.»
Tojin-sanin kasvoille levisi kärsivä ilme. Hän katsoi edessään olevan neidon kukoistavia muotoja, ja vanha kaipaava lemmentunne syttyi hetkeksi voimakkaana hänen olentoonsa.
»Anna minulle enemmän silmäin valoa, jos niin on arvoisa tahtosi», sanoi tyttö, »mutta nytkin minä jo näen — ja tiedän!» Hän painoi nopeasti kädet silmilleen.
»Näen valon ja pimeän. Silmieni edessä on varjojen maailma, ja varjot ovat kuin unia — niin kovin ihania!»
Tojin-san virkkoi vakavan juhlallisesti:
»Olet vaeltanut pimeässä erämaassa koko ikäsi. Et tiedä, pikku raukka, miltä tuntuu päivänvalon näkeminen! Mutta hyvän jumalan avulla johdan minä sinut erämaasta — valkeuteen!»
»Sinä olet valkeus!» sanoi tyttö nyyhkyttäen, kumartui polvilleen ja painoi kasvot hänen suuriin käsiinsä.
Jotakin rasahti seinään ja lensi suhahtaen verhon ja huoneen lävitse. Se hipasi polvistuneen velhottaren poskea ja tunkeutui syvälle vastapäisen seinän puuosaan. Velhotar kohotti säikähtäen käsivartensa, mutta vaikka hän käänsikin kysyvät, kyyneliset kasvonsa Tojin-saniin, niin hän ei voinut nähdä, kuinka kalinan kalpeaksi tämä oli käynyt. Tojin-san kumartui äkkiä ja puhui hätäisesti:
»Anna minulle lupaus. Toista jäljessäni, että, tapahtuipa mitä tahansa, sinä jäät luokseni — etkä luovu missään tapauksessa minusta!»
Kasvot vasten Tojin-sanin käsiä, silmät lujasti kiinni, toisti tyttö mainitut sanat, juhlallisesti kuin rukouksen.