XVI.
Matalassa puutarhassa, juuri huoneittensa kohdalla hän huomasi tumman olennon, joka liikkumatta vartosi ympäristön tykyttävässä hiljaisuudessa. Puutarha näytti olevan täynnä näitä olentoja. Kuka heidät oli kutsunut? Mitä varten he odottelivat?
Hän puhutteli heitä korkeammalta asemaltaan. Ääni kaikui kirkkaana ulkoilmaan:
»Genji Negato, haluan sinun palvelustasi.»
Jostakin pensaitten pimennosta kuului tulkin ääni kuin kylmä sivallus vasten kasvoja:
»Sitten kun Atago Yaman pahahenki on jättänyt ylhäisen Tojin-sanin asunnon, on Genji Negatokin alammaisesti palaava palvelukseensa.»
Tojin-sanin kirkas, täysin hillitty ääni jatkoi kylmästi:
»Echizenin ruhtinaan määräyksestä olet sinä palvelijani. Hänen nimessään käsken sinun karkoittamaan hassun pelkosi, tai muutoin saat ruhtinaasi edessä vastata seurauksista.»
Vieras, kumajava, ivallinen ääni vastasi näihin sanoihin. Kiivaasti kuin salaman leimahdus kajahti Tojin-sanin määräys tulkille:
»Käännä nuo äsken lausutut sanat, ole hyvä!»
»Hän lausuu, ylhäisyytenne, että Echizenin ruhtinas on viivyttelemättä kutsuttu Tokioon. Jos uutta lakia todellakin aijotaan noudattaa, niin ei häntä tarvitse enää odottaa takaisin.»
Kylmäverinen ja kaukonäköinen Tojin-san säpsähti kuultuaan tämän uutisen, joka, jos se vain oli totta, pani ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että hän nyt oli äkkiä joutunut tuuliajolle, itse suojelemaan itseään Jo-i'n uhkaavaa vihamielisyyttä vastaan, jonka johdosta itse ruhtinaskin oli ryhtynyt niin tarmokkaisiin toimenpiteisiin muukalaisen turvaamiseksi. Tätä kaikilta mahdollisilta puolilta punnitessaan kajahti puutarhan toiselta puolen uusi, — nuorukaisen selvä ja eheä ääni, jossa oli uskollisuuden ja rakkauden vakuuttava sointu:
»Rakas sensei, me, oppilaasi, tarjoudumme palvelukseen henkivartijaisi sijalle.»
»Mitä tietävät lapset miekan kunniasta?» murisi se samurai, joka äskenkin oli puhunut. »Kuinkahan suuri mahtaa olla tämän ulkolaisen perkeleen uusi apujoukko?» kysyi hän ivallisesti, äänessään verinen sävy.
Näitä sanoja seurannut pilkallinen naurunräjähdys vaikeni äkkiä, sillä ylioppilas Higo syöksähti äkkiä koko joukon eteen.
»Minä, Higo, poissaolevan ruhtinaanne sukulainen, otan osalleni edesvastuun. Meitä on yhdeksänsataa ylioppilasta, jotka kaikki ovat samuraita, sekä tuhannen samurain poikaa. Kaikki nämä ovat uskollisia opettajallemme. He ovat hänen turvanaan ja taistelevat hänen puolestaan, jos tarvitaan.»
Sama ärhentelevä ääni kuin ennenkin vastasi:
»Kukapa on aikonut tehdä pahaa senseille? Eihän hänestä ole kysymystäkään. Olemme saapuneet tänne Atago Yaman kettu-naisen vuoksi, joka vahingoittaa omaisuuttamme, noituu tauteja, köyhyyttä ja kaikellaisia onnettomuuksia esivanhemmillemme ja lapsillemme ja jonka tuomion Fukui on jo langettanut. Te, korkeaopiston nuoret herrat, olette hänen vanginneet aivan kuin minkä metsien naaraspedon tahansa. Sallikaa vanhempain, kokeneempain käsien päättää teidän arvossapidetty työnne. Täällä on joukossamme miehiä, jotka tekivät samallaisen palveluksen vuorivelhon kirotuille vanhemmille ja joiden kämmeniä syyhyttää saada sekoittaa hänen ja hänen vanhempiensa veri. Tojin-san luovuttakoon vuorten velhottaren meille, niin olemme täysin tyytyväisiä.»
»Niin ei voi tapahtua», huudahti nuori Junzo uljaasti. »Olen itse koskenut tuohon avuttomaan raukkaan ja sanon taivaiden jumalien nimessä» että hän on ihminen kuten mekin!»
Ilkkunauru seurasi pojan intohimoista huudahdusta, ja joukko alkoi työntyä Tojin-sania kohti, joka seisoi ylempänä heitä, käsivarret ristissä ja rohkeat, vakavat silmät heihin tuikeasti tähdättyinä.
Joku työnsi tulkin etunenään, ja tämä pelkuri, hermostunut mies poloinen joutui isäntänsä kasvojen eteen. Hän koetti turhaan tapailla sanoja ja nieleskellä sitä tuskaa, joka kohosi hänen kurkkuunsa henkeä ahdistaen. Hänen edessään olivat länsimaiden miehen tuikean ivalliset kasvot, joita hän aina oli peljännyt ja kunnioittanut; takana melusi kiihkoisa, tyytymätön kansanjoukko.
Onnettomana ja tutisten hän kertoi Tojin-sanille kansan tuomion. He olivat tulleet vaatimaan hänen käsistänsä kettu-naista. Ellei hän mielisuosiolla velhoa luovuttaisi, piirittäisivät he talon, ryntäisivät sisälle ja raastaisivat tytön väkivalloin hakuunsa. Vinkuen ja rukoillen hän pyysi isäntäänsä viskaamaan talostansa ulos sen likaisen olennon, jota hän suojeli ja turvasi.
Tähän pyyntöön Tojin-san vastasi verkalleen, varovaisesti sovittaen sanansa, että jos hiuskarvakaan katoaisi sen henkilön päästä, jonka hän oli ottanut suojelukseensa, niin koko Fukui joutuisi sellaisen koston alaiseksi, jollaista se ei voinut aavistaakaan. Hän, Tojin-san — heitä paljoa mahtavamman kansan alamainen — oli heidän ruhtinaansa vieras. Kotimaassa olevat ystävät ja tässäkin maassa olevat — jopa itse keisari, joka oli julkisesti pyytänyt hänen tukemaan valistuneita lakiuudistuksia, länsimaiden esikuvan mukaan laadittuja, — tulisivat ankarasti rankaisemaan hänelle — ulkomaalaiselle — tehdyt vääryydet ja loukkaukset.
Kun Negato oli tämän puheen japanilaisille tulkinnut, syntyi väkijoukossa vihainen puheen sorina. Äskeinen, joukon johtajana esiintynyt mies ryntäsi äkkiä voimakkaasti eteenpäin, osottaakseen epäröiville tietä ja esimerkkiä. Hän hypähti puolitiehen niitä portaita, joilla Tojin-san seisoi, ja tempasi esiin miekat, nopeasti kuin kissa kyntensä.
Jokaisen silmä vartioi Tojin-sania. Hän seisoi voimakkaan suorana, jykevä leuka ulospäin työntyneenä. Juuri kun samurain miekka oli koskettamassa häntä, vetäysi hän taaksepäin ja hypähti salamannopeasti ja säälimättömästi ahdistajaansa kohti. Suuret nyrkit heilahtivat nopeammin kuin teräs äsken. Taaksepäin hätkähti samurai; miekat sinkosivat maahan kummastakin kädestä. Huutoa päästämättä hän kaatui ruohoiselle puutarhapolulle.
Tojin-san palasi entiselle paikalleen, katseli joukkoa ja odotteli tyynenä, liikkumatonna, mutta peljättävän ja mahtavan näköisenä.
Seurasi haudan hiljaisuus. Sillä aikaa Nunuki kulki rohkean ja pelottoman pienen ylioppilasarmeijansa kanssa kartanon portista sisälle. Säännöllisin rivein he astuivat eteenpäin, jakautuivat kaikille sivuille ja piirittivät Tojin-sanin asunnon joka taholta.
Ennenkuin samurait aavistivatkaan, olivat nuoret sotilaat ympäröineet heidät neljä kertaa suuremmalla joukollaan. Johtaja makasi maassa liikkumattomana ja heidän edessään seisoi tuikea länsimaiden mies, jättiläismäisessä olennossaan kaikki se voima ja jäntevyys, jonka he vaistomaisesti pitivät länsimaalaiselle kuuluvana.
Yksitellen he alkoivat siirtyä veräjiä kohti, hajautuivat pienempiin joukkoihin ja kulkivat nuorten ylioppilassotilasten rivien ohitse, sanaakaan sanomatta ja riitaa haastamatta.
Silloin Tojin-san laskeutui myöskin askeleen alemmaksi ja katseli levottomasti maassa makaavaa liikkumatonta uhriaan. Hän kumartui ja käänsi miehen seljälleen. Hämmästyneenä hän henkäisi syvään ja katseli murheellisena ja sekavin tuntein edessään olevia kalpeita, vääntyneitä ja elottomia kasvoja. Maassa makaava mies oli tuttu, daimion ylivirkamies Gihei Matsuyama!