XVII.
Kuten äiti etsii kadonnutta lastaan, niin haeskeli Tojin-sankin kettu-naista Matsuhaira-rakennuksen kaikista nurkista ja lymypaikoista, etsi kuumeisessa hädässä.
Tämä oli kadonnut sillä aikaa kuin Tojin-san oli seisonut uhkaavaa, verenhimoista väkijoukkoa vastassa. Sairaloinen tuska valtasi hänet tytön epätietoista kohtaloa ajatellessa. Hän ei voinut uskoa tämän lähteneen vapaehtoisesti — tehtyään sellaisen lupauksen hänelle vähää ennen rähisevän kansan kokoontumista!
Levottomana, ajatukset sekavina hän hapuili yhtämittaa huoneesta toiseen, kunnes harmaja, autereinen aamu koitti ja päivänkehä pilkisti punahohtoisena esiin taivaanrannan tummasta ääriviivasta.
Sekavana, silmät älyttöminä ja puistatellen kuin vilutaudissa hän tuli vihdoin väsyneenä omaan huoneeseensa. Täällä olivat ylioppilaat kiihkeinä häntä odottamassa saadakseen osottaa hänelle suosiotansa, onnitellakseen ja ennustaakseen, millaisen rangaistuksen kaikki ne saisivat, jotka olivat loukanneet häntä. Mutta hän ei näyttänyt kuulevan heidän puheitansa, ja pian ylioppilaat huomasivat, että Tojin-san ei ollut enää lainkaan entisellään. Hiljaa ja kuiskutellen he vetäytyivät huoneesta, luoden suureen opettajaansa murheellisia kammon katseita.
Palvelustyttö Obun, pelosta puhisten ja tutisten, vetäytyi suureen, autioon keittiöön, alkaen järjestää sitä. Rakennuksen toiselta sivulta kuului äsken niin pelokkaan Genji Negaton ääni, ja pitkin tietä ryömi koko palveluskunta, jokaisella tavarakantamuksia selässä, takaisin entiseen palveluspaikkaansa.
Aika Fukuissa oli ahdas ja sangen köyhä. Kukapa olisi hyljeksinyt sellaista palveluspaikkaa kuin tämä oli! Yliopiston valistuneemmat ylioppilaat olivat täysin päässeet voitolle; vastapuolueen johtaja, samurai Matsuyama, oli vaarallisesti sairaana, voimattomana, vieläpä ystäviensä hylkäämällä.
Ja kettu-nainen oli kadonnut! Kukaan ei tiennyt, kuinka ja milloin hän oli mennyt. Hänen aavemaisesta häviämisestään kuiskuteltiin yhtä ja toista; toiset arvelivat, että Matsuhairan järvi valkoisille, viileine lotuskukkineen kätki salaisuuden vellovaan helmaansa. Mutta »lotuskukka ei tarinoi», kuten sananlasku sanoo, ja kuinkapa he tietäisivät ja mitäpä he välittäisivät siitä, uiskenteliko tuo rietas gagama, joka heidän isäntäänsä oli niin kauan pauloissaan pitänyt, hymyilevien vesikukkien alla vai eikö?
Nuo suupaltit uskottomat palvelijat kokoontuivat keskustelemaan, miten saisivat isäntänsä lepytetyksi. Genji Negaton johtamina he rohkaisivat lopulta mielensä ja lähtivät Tojin-sanin puheille. Mutta hänen huoneeseensa saavuttuaan he pakenivat heti samaa tietä kuin olivat tulleetkin.
Yksi ainoa katse isännän murheen kouristaviin kasvoihin riitti. He pakenivat kuin hätääntynyt lammaslauma hänen läheisyydestään ja heittivät hänet jälleen yksikseen. Siellä hän käveli edestakaisin lattialla, horjuvin, säännöttömin askelin, väännellen suuria käsiään kuin tappavan tuskan ahdistamana.
Sisäinen heikkoudentunne oli karkottaa kaiken hänen miehekkyytensä. Murheen kärki oli tunkeutunut ytimiin saakka. Olikohan tämä sitä voimaa, joka oli saattanut daimion yli virkamiehen pojankin seuraamaan kettu-naista vuorimaiden halki? Huumiossaan hän ajatteli Gihei Matsuyamaa ja ihmetteli, kuinka tämä oli johtunut hänen mieleensä. Äkkiä hänelle selvisi — miksi. Olihan hän surmannut daimion ylivirkamiehen! Omilla voimakkailla nyrkeillään hän oli iskenyt kuoliaaksi Gihei Matsuyaman isän!
Kiinalainen lääkäri, jonka Junzo ja Higo olivat kutsuttaneet, tutki Tojin-sania turvallisen etäisyyden päästä ja kertoi ulkomaalaisen sensein sairastavan jonkunlaista aivotautia.
Kesäpuutarhassa levottomat, vakavakatseiset nuorukaiset silmäilivät rauhattomina toinen toisiaan, ja kaupungin katuloille kerääntyivät ihmiset joukoissa ennustelemaan niitä kamaloita rangaistuksia, joihin kaikki heidän poissaolevan ruhtinaansa vieraan solvaisijat langetettaisiin; Tokiosta tullut huhu tiesi nimittäin kertoa, että ruhtinas oli jo lähtenyt paluumatkalle Fukuihin.
Auringonpaisteinen ja sorea päivä meni mailleen Tojin-sanin siitä suuriakaan välittämättä. Mutta kun yö tuli ja kuiskaava tuulenhenki humisi vanhan Matsuhairan seinämillä, silloin hänkin kohotti tarkkaavasti päänsä.
Yhtä selvästi kuin ensimmäisenä yönä Fukuissa ollessaan hän kuuli nytkin ihmisen koputtavan huoneen seiniin. Hän pidätti hengitystään, asteli varpaisillaan, tuli ovelle, avasi sen varovasti levälleen ja katsoi hämärään metsikköön. Hänen korviinsa helähti ihana sointu, kuullessaan äkkiä tutun, hyväilevän äänen kutsuvan:
»T—o—o—jin-san! Too-jin-san!»
Hellästi, lempeästi, pyytävästi hän vastasi velhottaren kutsuääneen, henkäisten äänettömään yöilmaan nimen:
»Tama! Tama!»
Ja kuten eräänä yönä taannoin, hypähti hän taaskin puutarhaan ääntä kohti. Hän riensi yli viheriän, tasaheinäisen tantereen, läpi bambumetsän, hypähti suojushaudan yli ja niin yhä eteenpäin Atago Yaman petollisia vuoriseutuja kohti.